Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 2

Tunsin, kuinka laskeuduimme jälleen tukevan maan pinnalle. Havahduin, sillä olin ollut loppumatkan puoliunessa. Olin aivan poikki ja olisin halunnut nukkumaan.

Mies lähti kävelemään ja säkki jossa olin, nytkähteli taas hänen selkäänsä vasten. Olisin halunnut alkaa taas rimpuilemaan, mutta minun oli odotettava oikeaa hetkeä.

Kuulin, kuinka mies avasi oven. Menimme ilmeisesti jonkun rakennuksen sisälle. Se oli huono juttu. Pakeneminen olisi vaikeampaa.

Jälleen ovi avattiin, mutta seuraavaksi kuulin, kuinka mies asteli rappusia alaspäin. Minne minua oltiin viemässä? Johonkin kellariinko?

– Päästä minut pois! huusin ja aloin rimpuilemaan vimmatusti. En todellakaan halunnut mihinkään kellariin. Niin aavemaisessa paikassa ei voinut tapahtua mitään hyvää.

Miestä ei tuntunut ollenkaan haittaavan, että rimpuilin. Hän vain jatkoi säkin kantamista normaaliin tahtiin. Rappuset mentyään kuulin hänen avaavan jälleen yhden oven ja sen jälkeen vielä toisenkin. Talo vaikutti minusta sokkelolta, vaikken sitä ollut vielä nähnytkään. Jos pääsisin säkistä pakoon, luultavasti eksyisin sinne.

Yllättäen mies laski säkin maahan. Tulisiko nyt tilaisuuteni paeta? Lakkasin hetken aikaa rimpuilemasta.

Mies päästi säkin kokonaan käsistään, jolloin kellahdin säkin mukana kyljelleni. Ryömin nopeasti säkistä ulos.

Olin melko pienessä huoneessa, jossa ainoa valaistus oli katonrajassa olevat pienet ikkunat, jotka olivat maan tasolla. Olimme todellakin jossain kellarissa. Huoneessa ei ollut huonekaluja. Siellä oli ainoastaan lattialle asetettu patja, joka oli pedattu siististi.

Käännyin ja huomasin miehen seisovan edessäni. Pystyin vasta nyt ensimmäistä kertaa tarkastelemaan häntä. Mies oli pitkä ja hoikka. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset ja leukaparta. Hänen ruskeissa silmissään oli keltaisen sävyä. Vaatteet olivat hänellä tummat ja niitä korosti musta hupullinen kaapu, jonka huppua hän ei kuitenkaan nyt pitänyt päässään.

Huomasin miehen takana ainoan uloskäynnin. Mies huomasi heti, mitä ajattelin, jolloin hän siirtyi oven tukkeeksi.

– Parempaa huonetta et nyt aivan vielä saa Serine, mies pahoitteli. – Toivottavasti kuitenkin viihdyt.

Mies lähti huoneesta nopeasti sanansa sanottuaan ja lukitsi oven perässään.

– Hei odota! huusin ja juoksin nopeasti ovelle.

Yritin avata oven, mutta se oli lukossa. Työnsin ja hakkasin sitä nyrkilläni, mutta mikään ei auttanut.

– Päästä minut! huusin ja huutoni tuntui kaikuvan kellarin kolkossa huoneessa.

Käännyin ympäri ja nojasin turhautuneena ovea vasten. Suljin silmäni ja toivoin tämän olevan vain unta. En halunnut tämän olevan totta. Avasin silmäni, mutta olin yhä kellarissa.

Paniikki iski minuun välittömästi. Juoksin pienien katonrajassa olevien ikkunoiden luokse. Nousin varpailleni, mutten silti ylettänyt niille.

Levitin siipeni ja venyttelin niitä puuduttavan matkan jäljiltä. Aloin nopeasti räpyttämään siipiäni ja nousin ilmaan sen verran, että näin ikkunoista ulos.

Ulkona oli ruohopiha, jonka ruoho oli leikattu vähän aikaa sitten lyhyeksi. Jos ruoho olisi ollut pitkää, en olisi kyennyt näkemään yhtään mitään. Rakennus oli ilmeisesti metsän laidalla, tai sitten sen keskellä. Ainakin näin nurmikon jälkeen alkavan metsän. Nurmikon poikki tuli metsän laidalta hiekkapolku taloa kohden. Se ei erottunut maasta kovin hyvin ja siksi se näytti siltä, kuin kukaan ei olisi astellut sitä pitkin pitkään aikaan. Olinko aivan metsän keskellä jossakin hylätyssä talossa? Jos näin olisi, kukaan ei todennäköisesti tulisi etsimään minua täältä.

Juuri silloin ovi avautui. Laskeuduin äkkiä maahan ja käännyin ympäri.

Ovella ei ollut minut napannut mies, vaan minun ikäiseni ehkä hieman nuorempi tyttö, jolla oli haaleansiniset hiukset ja suureksi yllätyksekseni harmaat enkelin siivet. Siipien harmaus oli luonnollisen näköinen, jolloin väri ei voinut johtua liasta. Ne olivat luonnollisen harmaat.

Tyttö piteli käsissään tarjotinta, jolla oli ruokaa. Hän katsoi minua hymyillen aurinkoisesti.

– Toin sinulle ruokaa Serine, tyttö sanoi ja asteli varoen lähemmäs minua.

En tiennyt, mitä tehdä. Tyttö vaikutti mukavalta ja vaarattomalta, mutta hän oli luultavasti sen miehen kätyri.

Tyttö laskeutui tarjottimensa kanssa lattialle. Tarjottimella oli valmiiksi voideltua leipää, lasi maitoa ja lautasellinen vaaleaa, herkullisen näköistä keittoa. Mieleni olisi tehnyt syödä sitä, vaikkei minulla nälkä ollutkaan.

– Tule vain rohkeasti syömään, tyttö sanoi ja odotti minua tarjottimen vieressä istuen, jatkaen yhä hymyilyään.

– Minulla ei ole nälkä, vastasin ja pysyin kaiken varalta mahdollisimman kaukana tytöstä.

– Voit syödä myöhemmin, tyttö sanoi. – Tulisit kuitenkin edes istumaan tänne kanssani. Voisimme tutustua toisiimme.

Tunnuin hieman voivani luottaa tyttöön. Menin varoen lähemmäs, mutta istuin lattialle pedatulle sängylle. Se oli sopivan turvavälin päässä tytöstä.

– Olen Blaire, tyttö esittäytyi. – Tiedän, että olet Serine Fueno, mutta mikä on oikea nimesi?

– Raksha, vastasin ujosti. – Raksha Angelie Merona. Mikä se Serine Fueno on? Mitä minulle aiotaan tehdä?

– Kaikki aikanaan, Blaire rauhoitteli. – Kaikki selviää sinullekin, kun oikea aika koittaa.

Tuntui turhauttavalta, ettei kukaan kertonut minulle mitään, vaikka minun kuului juuri kaikkein eniten tietää.

– Voitko edes kertoa, mitä teet sen minut napanneen miehen kanssa? kysyin. – Kidnappasiko hän sinutkin?

Tyttö naurahti hieman, mutta vakavoitui sitten.

– Hän on minun isäni, Blaire vastasi yllättäen.

– Mitä lajia te oikein olette, jos sinulla on harmaat enkelin siivet ja hänellä ei ole siipiä ollenkaan? ihmettelin. – Eihän se ole mahdollista!

– Ei hän olekaan biologisesti oikea isäni, Blaire kertoi ja se selvensi minulle jo kaiken. – Olin orpo, ennen kuin hän löysi minut.

– Varmasti kauheaa joutua orvoksi, sanoin myötätuntoisesti. – Mitä tapahtui?

– Molemmat vanhempani kuolivat, tyttö alkoi kertoa. – Olin vasta 8-vuotias, kun kotiimme tunkeutui joukko, joka halusi viedä äitini. He halusivat hänen mustat enkelin siipensä. Isä yritti suojella äitiä, mutta siitä hyvästä hän sai surmansa. He veivät äitini ja olen varma, että hänkin kuoli.

Blaire näytti hyvin surulliselta, eikä mikään ihmekään, jos juuri kertoi vanhempiensa menetyksestä. Tyttö kuitenkin muuttui pian jälleen pirteäksi ja onnelliseksi.

– Olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että John löysi minut ja lupasi pitää minusta huolta, Blaire kertoi. – Kukaan muu ei olisi välttämättä huolinut minua, sillä olenhan vereltäni tahrittu ja sen näkee siivistäni. En tule koskaan olemaan oikea enkeli, eikä kukaan tulevista jälkeläisistäni tai heidän jälkeläisistään.

Ymmärsin Blairen sanoista, että hän oli vereltään enemmän kuin puoliksi enkeli, muttei kuitenkaan kokonaan. Hänen äitinsä oli ollut puolienkeli, kun hänellä oli ollut mustat enkelin siivet.

Blaire nousi yllättäen ylös. Säikähdin hieman nopeaa elettä.

– Jos et aio vielä syödä, niin siinä tapauksessa voisimme aloittaa.

– Aloittaa mitä? ihmettelin ja hieman pelkäsin.

– Onko sinulla jotain vaatetta mekkosi alla? tyttö kysyi.

– Miksi kysyt? ihmettelin ja tunnuin punastuvani hieman.

– Jos on, niin voit ottaa mekkosi pois.

– En varmasti ota! huudahdin. Mitä tyttö oikein halusi? Mitä ylipäätään minusta haluttiin?

– Sinulla ei siis ole mitään mekkosi alla, Blaire päätteli. – Voin kyllä tuoda sinulle omia alusvaatteitani lainaan.

– On minulla kyllä byjama, kerroin. – Mutta miksi haluat minun riisuutuvan?

– Ajattelen vain mekkosi parasta, tyttö vastasi. – Se voi likaantua.

– Mitä olemme tekemässä? kysyin.

– Näet kyllä.

Blaire jäi vain katsomaan minua odottavasti. Emmin hetken aikaa, mutta tyydyin riisumaan mekkoni päältäni. Minulle jäi päälleni vain vaaleanpunaiset mikroshortsit ja aivan lyhyt toppi. Peittelin käsilläni hieman itseäni, vaikka minua katselikin vain tyttö. Hän avasi yllättäen kellarin oven ja viittoi minua tulemaan mukaansa.

– Rohkeasti vain.

Menin varoen tytön luokse. Pääsisinköhän nyt pakoon? Minulla vaikutti avautuvan nyt siihen tilaisuus.

Ovesta pääsimme pieneen välihuoneeseen, josta lähti kaksi uutta ovea. En ollut varma, kummasta pääsisin ulos, jolloin en vielä tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Blaire meni toiselle ovelle ja seurasin häntä tottelevaisesti kuin koira. Tyttö avasi oven ja huomasin heti, ettei sieltä pääsisi ulos, vaikka niin olin toivonut. Huone oli nimittäin kylpyhuone. Suihkun ja peilillisen lavuaarin lisäksi huoneessa oli outoja tavaroita, jotka näyttivät hieman sairaalan kalustolta. Järkytyksekseni lattialla oli velttona toisista päistä seiniin kiinnitetyt lumotut nauhat. Ne näyttivät normaalia leveämmiltä nauhoilta, jotka olivat joskus olleet puhtaan valkoiset, mutta nyt ne olivat hieman likaantuneet ja siksi osittain harmahtavat.

Olin kuullut lumotuista nauhoista ja silloinkin vain kaikkea kauheaa. Lumotut nauhat olivat kaikkien enkeleiden pahin vihollinen. Ja juuri nuo nauhat odottivat lattialla minua. Kaikki se sai minut paniikkiin.

– Ei! huusin ja lähdin äkkiä juoksemaan pois.

– Raksha! Blaire huudahti hämmästyneenä.

Menin äkkiä toiselle ovelle. Se oli onnekseni auki ja pääsin luikahtamaan siitä ulos. Paiskasin oven perässäni kiinni, jotta hidastaisin tyttöä, joka mitä luultavimmin lähti perääni.

Olin tullut kapeaan huoneeseen, josta lähti käytävä pimeyteen ja rappuset ylös, kohti vapautta. Lähdin nopeasti juoksemaan rappuset ylös ja kuulin, kuinka takanani avattiin ovi. Vilkaistessani nopeasti taakseni, huomasin Blairen lähteneen perääni.

– Raksha odota! tyttö huusi, mutta se ei saanut minua hidastamaan vauhtiani.

Rappusten yläpäässä häämötti hieman raollaan oleva ovi. En tiedä, kuvittelinko vai aukesiko ovi yhä enemmän, kun lähestyin sitä. En kuvitellut. Se teki niin. Mutta vasta ovelle päästyäni tajusin, ettei ovi ollut avautunut itsestään. Oven takana minua nimittäin odotti se minut kidnapannut mies.

– Serine? mies sanoi hieman ihmetyksissään.

Yritin nopeasti rynniä miehen ohitse, jotta pääsisin pakenemaan tästä paikasta, mutta mies tarttui minuun vahvoilla käsillään tiukasti. Koetin riuhtoa itseäni irti hänen otteestaan, vaikkei se auttanut.

– Blaire! mies sanoi toruvasti. – Olisit pyytänyt minun apuani, ennen kuin yrität viedä Serinen kylpyhuoneeseen.

– Anteeksi isä, Blaire pahoitteli. – Uskon saavani hoidettua asian itse.

– Parempi, että minä tulen nyt auttamaan sinua viemään Serinen, mies sanoi ja siirsi toisen käden otteensa molempiin ranteisiini. Toisen käden hän laittoi lanteilleni ja nosti minut kevyesti harteilleen. Tilanteen teki kauheammaksi se, että minulla oli edelleen ylläni vain alusvaatteeni.

– Päästä minut irti! huusin ja potkin jalallani miehen selkää, mikä ei tietenkään haitannut miestä ollenkaan. – Minä en halua!

-Hiljempaa, Blaire sanoi minulle moittien ja nosti sormensa huulilleen. -Herätät kaksoset huudollasi. Sain heidät vasta vähän aikaa sitten nukkumaan.

Katsoin tyttöä hieman ihmetellen. Kaksoset? Oliko täällä pieniä lapsia? Olivatko he ne kaksi vauvaa, jotka oltiin myös kidnapattu? Ne joista vanhempani olivat puhuneet? Mitähän kauheaa heille oltiin tehty täällä, jos minullekin koettaisi aivan pian karmea kohtalo?

Blaire lähti johdattamaan meitä takaisin kellariin. Hän vilkuili minua välillä hymyillen. En ymmärtänyt, miksi hän pystyi hymyilemään, vaikka minulle sattuisi pian ties mitä kamalaa.

Kohta olimme jälleen siinä ahdistavassa kylpyhuoneessa, kaikkien niiden kammottavien tarvikkeiden keskellä. Lumotut nauhat tuntuivat melkeinpä odottavan minua himoiten.

– Minua ette laita lumottuihin nauhoihin! huusin ja tällä kertaa yritin purra miehen kättä, mutta se oli liian kaukana hampaideni ulottuvista.

– Älä huoli Serine, Blaire yritti rauhoitella minua ja nappasi yhden neljästä nauhasta käsiinsä. – Nauhat ovat vain sitä varten, jotta saisimme sinut rauhoittumaan ja pysymään hieman aloillaan.

– Päästäkää minut! huusin itkuisena, piittaamatta siitä, mitä Blaire yritti minulle selittää. Yritin kaikin voimin rimpuilla miehen otteesta ja aloin räpyttämään siipiäni vimmatusti. Kaadoin siten muutaman telineen ja Blairekin säikähti niin, että kaatui. Tunsin miehen hieman irrottavan otettaan, kun hän yritti saada parempaa otetta minusta. Hän yritti laskea minut kevyesti maahan, mutta siipien räpytykseni takia hän pudotti minut selälleen lattialle.

Kolautin selkäni melko pahasti, jolloin en voinut räpyttää siipiäni. Pienikin siipien liikehdintä koski selkääni pahasti.

Silloin mies käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän tarttui toisella kädellään käsivarsiini ja toisella nilkkoihini.

– Irti! raivosin ja yritin rimpuilla, mutta kipeä selkäni esti minua. En olisi muutenkaan päässyt miehen otteesta. Olin täysin hänen armoillaan.

– Blaire, mies sanoi komentavasti tyttärelleen. – Lumotut nauhat!

Hetkessä tyttö tuli yhden nauhan kanssa. Mies irrotti toisesta ranteestani, jolloin Blaire sai napattua sen omiin käsiinsä. Yritin vetää kättäni pois, mutta tyttö sai lumotun nauhan solmittua ranteeseeni kiinni liian vikkelästi. Aivan kuin hän olisi harjoitellut tätä tilannetta varten.

– Päästäkää minut! huusin niin lujaa kuin pystyin, mutta siitä huolimatta mies piteli minua ja Blaire sitoi toiseenkin ranteeseeni lumotun nauhan. Tunsin jo, kuinka nauhat imivät hennosti käsieni elinvoimaa. Pystyin liikuttamaan käsiäni, mutta ne liikkuivat selvästi normaalia hitaammin, enkä jaksanut nostaa niitä kovin korkealle.

Blaire sitoi nauhat vielä nilkkoihinikin ja vasta sen jälkeen sekä tyttö että mies siirtyivät kauemmaksi minusta.

Pystyin nousemaan ylös, vaikka selkääni sattui. Käteni tuntuivat heikoilta ja jalkani juuri ja juuri kannattelivat vartaloani, jolloin jouduin ottamaan hieman tukea seinästä. En ollut koskaan aiemmin joutunut kokemaan, millaista on olla lumotuissa nauhoissa sidottuna, mutta nyt tiesin sen, eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Nauhat imivät voimiani, jolloin olin puolustuskyvytön.

Mies nosti maasta telineet pystyyn, jotka olin kaatanut. Hän otti käsiinsä jonkinlaiset hyvin ohuet letkut, joiden päässä oli vain hyvin läheltä nähtävät piikit. Miehellä oli niitä useampia ja kaikki letkut johtivat omaan telineeseen, jossa roikkui tyhjä läpinäkyvä pussi. Tai pussilta se näytti, mutta paljon vahvemmalta. Sellaiselta, mihin laitettiin arvokkaita nesteitä, joita pystyi melko huolettomasti kuljettamaan, pelkäämättä niiden menevän rikki. Sellaisia näki yleensä vain sairaaloissa, missä niihin laitettiin verta.

Juuri silloin säikähdin ajatuksiani, jotka paljastivat minulle, mitä oli luvassa. Piikit, letkut ja pussit, joihin laitettiin verta. Minun vertani!

– Päästäkää! huusin, kun pakokauhu sai minusta jälleen vallan. Menin kuitenkin kaatumaan heti, kun lumottujen nauhojen heikontamat jalkani pettivät altani. Nousin kuitenkin uudelleen ylös seinää vasten ja peräännyin kylpyhuoneen nurkkaan, mahdollisimman kauas miehestä ja letkuista, joita hän piteli käsissään. Silloin huomasin seinässä olevat metallirenkaat, joihin minuun sidotut lumotut nauhat oltiin kiinnitetty. Menin äkkiä oikeaa kättäni pitelevän nauhan renkaalle ja yritin välittömästi saada sitä revittyä irti. Käteni olivat kuitenkin liian heikot ja lumotut nauhat olivat nimensä mukaisesti lumotut, jolloin ne pysyivät kiinni, vaikka niitä olisi kuinka yrittänyt irrottaa.

– Serine rauhoitu, mies yritti puhella minulle lempeällä äänellä, mutta minuun se ei vaikuttanut tarkoitetulla tavalla. – Ethän halua toisia nauhoja?

– Minä en halua! huusin, mutten miehen kysymykseen. – En halua olla täällä! Päästäkää minut pois! En tahdo!

– Blaire, mies kuiskasi adoptiotyttärelleen.

Tyttö otti ylimääräiset neljä lumottua nauhaa, jotka olivat kukin toisen minuun sidotun nauhan parina. Blaire otti kevyesti käteni ja sitoi siihen toisen nauhan. En kyennyt kauheasti estelemään. Yritin kyllä riuhtoa itseäni hänen otteesta, mutten kyennyt kuin keinahtelemaan väsyneen oloisesti. Meinasin silloinkin horjahtaa, mutta tyttö kietoi nopeasti kätensä ympärilleni ja kannatteli minua pystyssä. Blairen ollessa niin lähellä minua, huomasin hänen olevan vain häilyvästi minua lyhyempi.

– Irti! huusin tytölle ja tunsin kurkkuni olevan jo pikku hiljaa kipeä huutamisesta.

– Laitan sinulle vain toiset nauhat, jotta rauhoittuisit enemmän, Blaire yritti selittää.

Tyttö sai toisen nauhan myös vasemman puoleiseen ranteeseeni ja sen jälkeen hän vikkelästi kietoi ylimääräiset nauhat myös nilkkoihini. Johtui varmasti lumotuista nauhoista, että tämä kaikki tuntui tapahtuvan kuin nopeutettuna. Oli miten oli, mutta heti kun Blaire sai laitettua toiseen nilkkaanikin ylimääräisen nauhan, jalkani pettivät altani kuin taikaiskusta. Vajosin räsynuken lailla velttona lattialle. Kolautin pääni, mutta kipu tuli vasta myöhään jäljessä, jolloin se ei tuntunut niin pahalta. Silti kipu oli vietävää.

Makasin siinä kylpyhuoneen lattialla voimattomana ja velttona. Pystyin juuri ja juuri nousemaan käsieni varaan, kun oikein yritin. Tuntui kauhealta olla niin heikossa kunnossa.

Mies tuli lähemmäs minua ja polvistui eteeni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nosti minut varoen istumaan. Hän laittoi minut nojaamaan seinää vasten kuin nuken. En kyennyt liikkumaan. Lumotut nauhat imivät kaiken voimani ja riehumiseni oli varmasti vain edistänyt asiaa.

– Tämän ei pitäisi sattua paljoa Serine, mies sanoi hieman pahoittelevasti ja huomasin hänen kädessään yhden piikkipäisen letkun. En pääsisi pakoon siltä.

Hän otti vasemman puoleisen käteni ja siveli sormellaan sopivaa kohtaa. Katsoin kauhuissani, liikkumattomana, kuinka hän työnsi piikin käsivarteeni. Irvistin pistävää kipua, joka ei loppujen lopuksi tuntunut niin pahalta. Mies laittoi piikkipäisen letkun myös toiseen käsivarteeni. Seuraavaksi hän teki saman nilkoilleni, tai oikeastaan pohkeilleni. Mitä enemmän minuun pistettiin piikkejä, sitä enemmän minuun sattui. Huusin mielessäni vanhempiani avuksi. Olin varmasti hyvin toivoton sellaisen takia. Ei kukaan voisi kuulla ajatuksiani, saati tulla auttamaan minua.

Mies siirtyi varoen vierelleni ja laittoi minut nojaamaan toisen kätensä varaan eteenpäin. Veltto vartaloni nojautui eteenpäin kuin eloton.

Tunsin miehen koskettelevan siipiäni. Hän tuntui tarkasteleva niitä monelta kohdalta. Pian tunsin pistot molemmissa siivissäni, kun mies laittoi niihinkin letkut kiinni. Siipiini sattui viiltävästi.

Hän nousi ylös ja jätti minut tuskissani lattialle. Jouduin sulkemaan silmäni kivusta, kun yllättäen siipeäni kirpaisi lujasti. Pitelin silmiäni kiinni, sillä kipu tuntui hellittävän hieman, kun en nähnyt, mistä se johtui.

Kuulin outoa ääntä ja yllättäen tuntemani kipu voimistui. Kohdat, joihin piikit oli laitettu, tuntuivat suorastaan täyttyvän kivusta. Tunsin letkujen liikahtelevan nytkähtelevästi. Käteni, jalkani ja siipeni nytkähtelivät niiden mukana ja nytkähtely sattui vain enemmän.

Uskaltauduin kurkistamaan varoen ja näin sen, mitä olin kuvitellutkin näkeväni. Telineissä roikkuvat pussit täyttyivät verelläni. Minuun kytketyt letkut imivät siis olettamuksieni mukaan vertani. Tunsin, kuinka veren mukana loputkin voimani alkoivat hiipua. Verenhukka veisi kohta tajuntani ja lopulta henkeni. Yritin pysyä istuvassa asennossa, mutta lysähdin elottomana maahan.

Tällä tavallako heittäisin henkeni? Näinkö lyhyesti elämäni lopulta päättyisi?

– Tämä on tarpeeksi tältä erää, kuulin miehen äänen ja hän tarttui käteeni, vaikken sumeasti näkevillä silmilläni voinutkaan nähdä sitä varmaksi. Yllättäen hän irrotti varoen letkun kädestäni. Hän irrotti minusta jokaisen, vasta äsken laittamansa piikkipäisen letkun, jotka olivat juuri imeneet vertani. Oli kuitenkin peruuttamatonta, että olisin saanut menettämäni veren takaisin. Olin täysin voimaton, etten jaksanut nostaa kättäni tippaakaan.

– Kai saat vietyä Serinen lepäämään Blaire? mies kysyi tyttäreltään.

– Tietysti, tyttö vastasi reippaana. – Jätä hänet minun huolekseni.

– Otan vain veren mukaani.

Huomasin sumeasti, kuinka Blaire kumartui ylleni ja kietoi kätensä kainaloideni alta. Hän veti minut hieman irti seinästä. Tyttö siirtyi toisella kädellään velttoa vartaloani tukien selkäni taakse ja kietoi kätensä uudelleen kainaloideni alta. Tiesin, että enkeliin tarttuminen takaa päin oli aina hieman hankalaa suurikokoisten siipien takia. Blaire sai kuitenkin kätensä laitettua ja tarttui niillä ristikkäin omiin käsivarsiini. Hän lähti raahaamaan minua takaperin kulkien ja riipuin hänen otteessaan velttona, mutta silti mukavasti. Tyttö tuntui harjoitelleen tätäkin.

En nähnyt, minne Blaire minua raahasi, mutta pystyin arvaamaan sen, kun hän otteensa irrotettuaan asetteli minut mahdollisimman mukavasti makaamaan patjalle. Olin taas siinä samassa kellarihuoneessa, jossa hänet olin ensimmäistä kertaa tavannutkin.

– Ei kai sinuun satu Raksha? tyttö kysyi huolissaan.

En kyennyt vastaamaan. Oloni oli kuin horroksessa. Mutta minuun ei enää sattunut kauheasti. Kihelmöintiä tuntui siellä täällä, mikä oli inhottavaa, mutta ei se kivulta vaikuttanut.

Koska en vastannut, Blaire tuntui huolestuvan.

– Haluaisitko vettä? tyttö kysyi ja nosti ylävartaloani molemmin käsin, jolloin päädyin kehnoon istuma-asentoon. Hän tuki minua toisella kädellään ja toisella ujutti vesipullon huulilleni. Tyttö kaatoi vettä vain hieman, jotta sain varmasti juotua. Vesi tuntui heti helpottavan oloani. Vesi korvasi kehostani riistettyä verta.

Yllättäen vatsaani alkoi sattua kovasti ja Blaire huomasi sen ilmeestäni. Hän otti nopeasti vesipullon pois.

– Mikä tuli? Blaire kysyi hieman peloissaan.

– Vatsani, vastasin lyhyesti, hyvin hiljaisella ja tuskaisalla äänellä. Vatsaani sattui enemmän kuin letkuihin kytkettynä. Painauduin eteenpäin helpottaakseni oloani.

– Voi ei! Blaire huudahti. – Eihän sinulle olisi saanut juottaa mitään. Olet menettänyt paljon verta, jolloin juotava vain tekee olon huonoksi ja saa oksentamaan. Oksettaako sinua?

Pudistin kevyesti päätäni. Ei minua oksettanut, vaan vatsaan sattui kuin olisin saanut vatsahaavan.

– Olen pahoillani Raksha, Blaire pahoitteli. – Oikeasti. En halua sinulle mitään pahaa.

– Miksi sitten sallit sen? kysyin vähäisillä voimillani. Blaire ei tainnut kuulla, sillä hän sivuutti kysymykseni. Hän laittoi minut takaisin makuulleen ja käänsi sen jälkeen kyljelleen kuin ammattilainen. Tytöstä voisi tulla hyvä sairaanhoitaja.

– Pieni vihje Raksha, Blaire sanoi ja kumartui hieman lähemmäs. – Jätä ensi kerralla turha rimpuilu ja vastahakoisuus pois, niin kaikki sujuu meidän kaikkien kannalta helpommin.

– Ensi kerralla? kysyin hiljaa, mutta pelkoni oli suurta.

Blaire ei sanonut enempää. Aivan kuin hän ei olisi taaskaan kuullut minua.

– Parempi, että lepäät, tyttö sanoi ja silitti varoen päätäni. – Vain siten elimistösi voi tuottaa kadotetun veren takaisin.

Tein työtä käskettyä ja suljin silmäni. Toivoin, että kun seuraavan kerran avaisin ne, olisin jälleen kotona.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com