Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 1

<<Tuli polttaa minua, se polttaa enemmän kuin mikään muu. Sitten kipu lakkaa... Ei enää satu.<<

 

"Monet ovat varmaan kuulleet minun, Raksha Meronan tarinan. Tai sitten 'Serine Fuenon' tarinan, sillähän nimellähän minut paremmin tunnettiin. Joku saattaa kadehtia elämääni, mutta ne jotka niin väittävät, eivät tiedä koko totuutta. Elämääni liittyi niin paljon kärsimystä ja tuskaa, että pelkkä sen ajatteleminen saa kivun tuntumaan kovimmassakin sydämessä. En ymmärrä edes, miten ansaitsin kokea jotakin sellaista. Miksi minulta riistettiin perheeni ja kotini? Mutta sainhan tilalle uuden, vaikkakaan se ei pystynyt korvaamaan vanhaani... Etkö sinä tiedä, mistä puhun? Etkö ole vielä koskaan kuullut tarinaani? Tarinaa siitä, kuinka joutsenesta tuli feeniks? Tarinaa kivusta, tuskasta ja missä on myös rakkautta? Minun täytyy sitten kertoa sinulle koko tarina alusta asti. Se alkaa ajalta, jolloin olin vielä 12-vuotias ja elin onnellista elämää perheeni kanssa, johon kuului isäni ja äitini. Olimme aivan tavallinen enkeliperhe..."

 

Hyppelehdin ulkona, yrittäen saada kosketettua sudenkorentoja. Menin niiden kanssa hippaa. Aina kun sain hipaistua jotakuta sudenkorentoa ja lähdettyäni juoksemaan pakoon, sain pian tuntea selässäni kevyen tökkäisyn, kun minusta tuli jälleen hippa. Välillä sudenkorennot yrittivät päästä minua pakoon lentämällä sen verran korkealle, etten hyppäämälläkään yltänyt niihin. Silloin levitin puhtaanvalkeat enkelin siipeni ja pyrähdin kevyesti lentoon.

Sudenkorennot olivat parhaita ystäviäni. Olihan minulla tietysti enkelilapsiakin ystävinä, mutta aina kun en päässyt leikkimään heidän kanssaan, leikin pihallamme lentelevien sudenkorentojen kanssa. Nekin pitivät minusta ja siksi ne olivat asettuneet koko parvi asumaan takapihamme lammelle, joka oli aivan metsän reunan rajalla. Keväisin sain aina katsella, kuinka lammesta pyrki kaisloja pitkin ylös ruskeita, eikä niin kauniilta näyttäviä toukkia. Tyydyin vain katselemaan niitä jopa useiden tuntien ajaksi, jolloin näiden toukkien sisältä työntyi esiin aikuisia sudenkorentoja. Vastasyntyneet aikuiset olivat niin hauraita ja kauniita. Niiden ensilento oli aina kaikkein ratkaisevin niiden elämässä, jolloin jännitin yhdessä niiden kanssa. Joskus kävi niin, ettei jokin mennyt aivan nappiin ja sudenkorento ei päässyt kunnolla siivilleen, vaan tippui takaisin lampeen, jossa se oli vaarassa hukkua. Silloin pelastin ne hukkumiselta ja autoin niitä kevyillä puhalluksilla kuivattamaan siipensä, jonka jälkeen ne pystyivät lentämään ja liittymään muiden joukkoon.

Laskeuduin hetkeksi istumaan maahan, sillä minun oli pakko hengähdettävä. Minulla oli ylläni vaaleanbeige hellemekko, jossa oli lyhyet hihat.

– Raksha, tulisitko jo syömään, niin sudenkorennotkin saisivat levähtää? äitini ääni kutsui minua taloltamme.

Äitini oli nuori ja lempeä. Hänellä oli puoliselkään yltävät keltaisenruskeat hiukset, jotka hohtivat välillä auringossa kuin kulta. Kadehdin sitä, sillä olisin halunnut periä äidin hiukset, mutta olinkin saanut isän puhtaankeltaiset. Hiukseni eivät lisäksi tykänneet kasvaa kovin hyvin, vaan ne ylsivät kevyesti vain olkapäilleni. Olin aina haaveillut maahan asti yltävistä hiuksista, sillä mielestäni pitkät hiukset olivat kauniit. Isäkin yritti siksi kasvattaa hiuksiaan pitkiksi ja ne ylsivät melkein olkapäille. Edestä hän kuitenkin piti niitä lyhyinä, mikä kyllä kelpasi minulle.

- Joudun nyt menemään syömään, pahoittelin ystävilleni. - Mutta tulen niin pian takaisin kuin voin.

Juoksin äitini luokse ja halasin häntä välittömästi. Jonkun mielestä saattoi olla lapsellista halata äitiään ilman kunnon syytä, mutta minä tykkäsin halata muita. Se toi hyvän mielen toisella ja itsellenikin.

Äitini vain hymyili ja halasi takaisin. Muuta en kaivannutkaan ja jatkoin sen jälkeen juoksemistani sisälle, missä olin heti kompastua mattoon. Onneksi isä oli juuri sopivasti ottamassa varmuuden vuoksi vastaan.

– Ei sisällä sovi juosta, hän torui lempeällä äänellä minua.

– Anteeksi, pyysin. – Haluan vain mahdollisimman nopeasti takaisin leikkimään.

– Sudenkorentojenko kanssa? isä varmisti ja nyökkäsin.

– Ne ovat parhaita ystäviäni, kerroin. – Ne osaavat leikkiä hyvin hippaa.

– Mutta kyllä ne jaksavat odottaa, isä huomautti. – Et sitä paitsi voi heti syötyäsi rynnätä juoksentelemaan tai saat vatsasi kipeäksi. Sinun pitää lepäillä puolen tunnin ajan, ennen kuin leikit.

– Hyvä on, myönnyin.

Siirryin istumaan pöydän ääreen, johon äiti oli jo kattanut kaiken valmiiksi. Isä istui viereiselle tuolille ja äiti asettui vastapäätä minua.

Kaikkia meitä yhdisti ulkonäöllisesti harvinainen seikka. Vaikka olimme jokainen blondeja, meillä oli ruskeat silmät. Äiti sanoi aina minulle, että se on harvinaista ja että siksi silmäni olivat erityisen kauniit. Sen takia rakastinkin niin silmiäni. Ne muistuttivat siitä, että olin erilainen ja siksi kaunis. Erilaisuus oli kauneus.

Söin mahdollisimman nopeasti, mutten kuitenkaan hotkinut. Isä varoitti aina, että hotkiminen oli vaarallista ja siksi niin ei saanut tehdä. Ei se myöskään kohteliasta ollut.

Nousin syötyäni pöydästä ja vein tyhjän astiani tiskipöydälle. Kiitin vanhempiani nopeasti ruuasta ja menin sen jälkeen kävellen pihalle, jotten saisi vatsaani kipeäksi, niin kuin isä oli vähän aikaa sitten varoittanut.

Istuin takapihan terassin reunalle istumaan. Tiesin, että heti kun olin syönyt, vanhempani alkoivat puhua yhdessä kaikkea, mistä minun ei kuulunut tietää. Halusin aina kaikesta huolimatta kuulla, sillä olin hyvin utelias. Joskus he sitä paitsi puhuivat asioista, joista minun omasta mielestäni olisi pitänyt saada kuulla.

– Kuulitko jo? äiti kysyy huolestuneena isältä.

– Valitettavasti, isä myönsi, enkä ymmärtänyt ollenkaan, mistä he puhuivat. – Se kuulosti kauhealta. Jo neljä ja kaksi olivat vieläpä vasta vauvoja.

– Yksihän heistä kidnapattiin melko lähistöltä, äiti sanoi lievästi panikoiden. – Pitäisikö Rakshaa enää päästää edes pihalle? Entäs jos hän on seuraava?

– Mutta se tyttöhän kidnapattiin yli 50 kilometrin päässä, isä huomautti. – Millä todennäköisyydellä Raksha olisi seuraava uhri?

– Mutta olen huolissani tyttärestämme! äiti melkeinpä huusi.

Kuulin, kuinka isä hyssytteli äitiä. He selvästi pelkäsivät, että kuuntelisin, mitä kyllä teinkin heidän tietämättään.

Vanhempieni puheiden perusteella joku kidnappasi lapsia. Olivatkohan kaikki enkeleitä vai kuuluiko mukaan muitakin lajeja? Minua kieltämättä alkoi pelottamaan. Olisi kauheaa, jos joku veisi minut vastentahtoisesti pois kotoani. Mitä sitä paitsi joku tekisi edes kidnapatuilleen? Ei se mitään kivaa varmasti ollut, jos vanhempani olivat niin huolissaan.

Nousin ylös ja menin hitaasti kävellen lampea kohti. Ehkä oli parempi, etten kuuntelisi enempää salaa, mitä vanhempani puhuivat. Se tuntui loppujen lopuksi väärältä, vaikken mitään pahaa tarkoittanutkaan.

Istuin nurmikolle lammen viereen. Sudenkorennot lentelivät ympäriinsä valmiina jatkamaan leikkiä. En kuitenkaan yhtynyt niiden leikkiin, sillä olin luvannut odottaa puoli tuntia ruuan jälkeen, ennen kuin jatkaisin leikkiä. Sudenkorennot tuntuivat ymmärtävän sen ja ne laskeutuivat lepäilemään kaisloilleen.

Kuuntelin hiljaisuutta. Oikeastaan koskaan ei ollut täysin hiljaista. Tälläkin hetkellä kuulin sudenkorentojen siipien värinää, puiden lehtien havinaa ja tuulen kuiskailuja.

– Serine Fueno, kuului yllättäen kuiskaus.

Säikähdin kamalasti ja hätkähdin kuin sähköiskun saanut. Kuiskasiko tuuli sen vai kuulinko omiani?

Huomasin sivusilmästäni liikettä ja käänsin äkkiä katseeni. Ehdin huomata ainoastaan pitkän miehen ja kangassäkin, joka yllättäen vedettiin päälleni. Sen jälkeen tuli sysi pimeää.

– Apua! huusin. – Äiti! Isä! Auttakaa joku!

Aloin välittömästi rimpuilla. Tunsin, kuinka mies käänsi säkin ja siinä samalla minut, jolloin putosin syvälle säkin sisuksiin. Seuraavaksi tunsin kuinka säkki nostettiin ja minua lähdettiin kantamaan. Säkki hytkyi edestakaisin, kun mies kantoi sitä juosten.

Makasin säkin pohjalla selälläni, jalat kohti säkin suuta, ylöspäin. Siipeni painoivat selkääni ja ne olivat muutenkin epämukavassa asennossa ahtaassa säkissä. Rimpuilu ei auttanut pääsemään pakoon. Tarvitsin vähintäänkin ihmeen päästäkseni säkistä pakoon.

– Äiti ja isä! huusin. – Kuuletteko? Tulkaa auttamaan!

Vastausta ei kuulunut ja aloin pakosti itkemään. Oliko mies juuri se, kenestä vanhempani olivat puhuneet? Kidnappasiko hän lapsia ja teki heille jotain pahaa? Tämä ainakin oli selvä kidnappaus, mutta sitä, mitä minulle tehtäisiin, en vielä tiennyt. En edes halunnut tietää. Pelkkä ajatteleminen pelotti minua kauheasti.

Yllättäen säkkiä kantanut mies pysähtyi. Ihmettelin, mitä oli tekeillä, mutta kohta tunsin jotain hyvin outoa, lähdimme selvästi lentämään. Kyyti oli kuitenkin sen verran tasaista, ettei kyseessä voinut olla siivillä lentäminen.

– Päästä minut pois! huusin itkuisena. – Vie minut takaisin kotiin!

– Serine, mies sanoi rauhoittelevasti. – Säästä voimiasi. Pääset piakkoin uuteen kotiisi.

– Haluan takaisin omaan kotiini! jatkoin huutamista.

En ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti Serinellä. Hänhän oli aiemmin sanonut Serine Fueno. Mitä se merkitsi? Vai puhuiko mies vierasta kieltä?

Yritin vielä kerran koettaa rimpuilla tieni vapaaksi, mutta turhaan. Tuhlasin vain voimiani. En tiennyt, mitä minulle olisi luvassa, mutta saattaisin tarvita voimiani silloin. Voisin ehkä sopivalla hetkellä päästä pakoon. Olisi vain odotettava sitä.

Entä jos en pääsisi pakoon? En näkisi enää koskaan vanhempiani. En pääsisi koskaan enää leikkimään sudenkorentojen kanssa lammelle.

Itkin vuolaasti. En halunnut niin käyvän. Olin liian heikko luopumaan niistä asioista.

Yhtäkkiä tunsin, kuinka tuuli riepotti säkkiä, jossa olin. Pelkäsin jo, että tippuisin maahan, joka oletettavasti oli kaukana alhaalla. Toisaalta jos säkki tippuisi, voisin ehkä päästä siitä pois ja sitten kykenisin lentämään takaisin kotiin. Silti pelkäsin putoamista.

Säkin lävitse kolahdin jotakin päin. En tiennyt oliko se minut kidnapannut mies, mutta jotain kovaa se oli.

– Anteeksi Serine, mies pahoitteli. – Yritän lentää mahdollisimman varoen.

Nyt ymmärsin. Mies kutsui minua Serineksi! Mitä Serine tarkoitti? Oliko se joku nimi? Entäs jos mies oli erehtynyt henkilöstä? Hän oli halunnut napata jonkun Serinen, mutta olikin erehdyksissä napannut minut.

– Minä en ole Serine! huusin, jotta mies kuulisi. – Olen Raksha!

– Ehkä vielä... mies sanoi epäilyttävästi. – Mutta sinusta tulee Serine Fueno.

En ymmärtänyt ollenkaan. Mikä minusta tulisi? Mitä minulle tehtäisiin? Pääni oli täynnä kysymyksiä ja oli vain yksi henkilö, joka kykeni vastaamaan niihin.

– Mitä aiot tehdä minulle? kysyin kuuluvalla äänellä. – Mikä on Serine Fueno?

– Sen saat selville, kun pääsemme kotiin, mies vastasi. – Lupaan sen.

Minua pelotti. Tahdoin vain kotiin. Halusin vanhempieni luokse. Miksi minulle piti käydä näin? Miksi juuri minä?

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com