Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

8 1/3. Menin muiden gallantilaisten mukana ensimmäiselle tunnille, joka oli juuri pelkäämäni ja välttelemäni, nimittäin lentäminen. Pelkäsin aivan oikeasti, mutta en oikeastaan lentämistä, vaan sen seurauksia, jotka voisivat olla kamalat.
– Näytät hermostuneelta, Reina mainitsi kävellessään vierelläni.
Nyökkäsin.
– Lentäminen jännittää minua, selitin.
– Ainahan se aluksi, Pamela mainitsi. – Minuakin jännitti ensimmäisellä kerralla.
– Minäkin jännitin ensimmäistä lentoani kamalasti, Miley kertoi. – Olin niin jännittynyt, että luutanikaan ei pysynyt tärinäni takia kädessä.
Oli mukavaa kuulla vanhempien, kokeneempien oppilaiden kokemuksia, mutta tämä ei ollut läheskään samanlaista. Minua pelotti aivan eri asia, kuin muita.
Vanhemmat oppilaat jatkoivat matkaa omille tunneilleen. He olivat suorittaneet lentämistunnit jo ykkösluokalla ollessaan.
Menin Jadetin, Reinan ja Amyn kanssa ulos, jossa lentämistuntimme pidettäisiin.
Amy oli minua vuotta tai kahta nuorempi tyttö, joka oli minua myös lyhyempi. Hänen siniset silmänsä sopivat hänen alaselkään asti ulottuviin kullankeltaisiin hiuksiin. Amylla oli suora jakaus ja aivan tasaisiksi leikatut hiukset, joihin ei kuulunut otsatukkaa.
Hieman jäljessämme tuli gallantiin kuuluvat loput kaksi oppilasta. He olivat Rebekka ja Ginny.
Rebekka oli minua ehkä vain vuoden nuorempi. Hänellä oli tummanruskeat suorat ja pitkät hiukset. Niihin kuului tasainen otsatukka ja tasaisiksi leikatut latvat. Rebekalla oli ruskeansiniset silmät, jotka olivat todella jännät. Rebekka oli kovin hiljainen ja sisäänpäin sulkeutunut tyttö. Hän ei puhunut paljoa. Vastasi vain, kun joku kysyi jotakin.
Ginny oli meistä gallantilaisista kaikkein nuorin oppilas. Hän oli vasta 10-vuotias, mutta hän täyttäisi kuulemma pian 11. Hän vaikutti silti ymmärtävän yllättävän paljon niin nuoreksi. Ginny oli jo ikänsä puolesta hyvin lyhyt. Hän oli tarkalleen ottaen minua kahta päätä lyhyempi. Ginny oli luonteeltaan ystävällinen, hieman arvoituksellinen ja todella luova. Koulupäivien ulkopuolella Ginny käytti upeita vaatteita, jotka näyttivät hienoilta sen takia, että hän osasi yhdistellä vaatteita ja asusteita oikein, luoden upean kokonaisuuden. Ginnyllä oli yönsiniset silmät ja mustat hiukset, jotka ylsivät puoliselkään. Hänen hiuksensa olivat kiiltävät kuin sametti ja varmasti yhtä pehmeät. Ginnyn hiuksiin kuului otsatukka ja etuhiukset, jotka elävöittivät kasvoja, kun Ginny laittoi hiuksensa tyylikkäästi kiinni.
Asetuimme seisomaan puolikaareen muiden oppilaiden kanssa. Kohta sisältä asteli opettajamme, joka oli valkohiuksinen vanhemman puoleinen opettaja.
– Olen lentämisen opettajanne Whitney Osmet, opettajamme esiintyi. – Tarkistakaa kaikki ensimmäisenä, että luutanne on varmasti kunnossa ja käyttökelpoinen. En halua minkäänlaista vahinkoa sattuvan.
Ryhdyin tarkastelemaan luutaani, jonka olin joutunut ostamaan koulutarvikkeena Sumerossa. Luuta oli vanhanaikaiselta näyttävä, aivan kuin sillä olisi joskus aikanaan lakaistu lattioita. Luudan varsi oli läheltä kärkeä lievästi mutkalla. Siitä kohtaa pidettiin ilmeisesti kiinni.
Whitney otti erään oppilaan malliksi muille.
– Mene luutasi kyytiin ja koukista jalkojasi, Whitney neuvoi oppilasta, joka oli nuori finesseläinen velho. – Jousta polviasi ja ponkaise ylös. Nosta samalla luudan kärki ylöspäin, jotta nouset ilmaan. Sopivalla korkeudella voit kääntää suuntaa kääntämällä luutasi kärkeä haluamaasi suuntaan.
Velho nyökkäsi ja teki, kuten Whitney oli neuvonut vaihe vaiheelta. Hetkessä hän lähti lujaa kiitäen ilmaan. Ensin näytti siltä, ettei hän olisi hallinnut luutaansa, mutta sitten hän sai sen kulkemaan vakaammin. Poika oli itse asiassa hyvin taitava lentäjä, kuin luonnonlahjakkuus. Hän teki sieviä kaaria ja laskeutui sitten maahan kevyesti.
Whitney joutui kuitenkin neuvomaan poikaa laskeutuessa, jotta hän teki sen oikein.
– Erinomainen suoritus, Whitney kehui ja poika kumarsi voitonriemuisesti kaikille onnistuneen suorituksensa johdosta.
Hän palasi riviin ja sitten jokainen sai koittaa vuorollaan. Jokainen onnistui kohtuullisen hyvin. Tuuli haittasi joidenkin suoritusta, jolloin he meinasivat tippua, mutta vain melkein.
Jännitin kauheasti, katsellessani muiden suorituksia, kunnes tuli minun vuoroni...
Astuin eteenpäin Whitneytä kohti ja jäin hänen eteensä lentovuoroani varten. Nousin luutani kyytiin ja joustin jalkojani, kuten piti.
Tärisin hieman ja yritin saada valtavaa jännitystäni lievenemään. Yritin toistella itselleni, että tämä sujuisi hyvin ja olisi kohta ohitse.
– Tästä se lähtee, ajattelin ja ponkaisin ylös.
Nostin luudan nokan juuri ajoissa ylös, jolloin singahdin luutaani tiukasti puristaen suoraa kohti taivasta. Päässäni oleva noitahattu lennähti päästäni. Pyörähdin takaperin kiepin ilmassa, kun en hallinnut luutaani. Onnistuin kuitenkin jollakin keinolla kääntämään suuntani tasaiseksi ja pääsin lentämään suoraan.
Huokaisin helpotuksesta. Sydämeni tykytti lujaa tahtia. Olin pelännyt hetken aikaa valtavasti.
Lentäminen oli rauhoituttuani yllättävän helppoa. Huonot puolet olivat huono ohjattavuus, tuulen haittaaminen ja epämukava istumapaikka.
Yhtäkkiä tuuli tempaisi luudastani ja vedin pari volttia ilmakierteessä. Koko maailma pyöri ympärilläni, eivätkä aistini osanneet sanoa minulle hetkeen, miten päin milloinkin satuin olemaan.
– Voi ei! huusin peloissani ja tarrasin luutaani lujemmin. Kiedoin käteni sen ympärille ja painauduin sitä vasten.
Pystyin kuulemaan muiden henkäyksen maasta.
– Mitä minä teen? mietin.
Lähdin ohjaamaan suuntaani kauemmas muista, metsää kohti. Tunsin selässäni, lapaluiden välissä jo kutinaa, joka ei enteillyt mitään muuta kuin pahaa.
– Ei! huusin kauhuissani ja silloin kadotin lopullisesti hallinnan luudastani.
Syöksyin huimaa vauhtia maata kohti. Kutina selässäni voimistui ja pelkäsin aivan kamalasti.
Tätä juuri olin pelännyt. Miksi pahimpien pelkojeni kuului toteutua?
Juuri kun pelkäsin jo pahinta, minä... pysähdyin. Jäin leijumaan ilmaan. Aloin laskeutua hyvin hitaasti ja leijuin takaisin koulu pihalle. Pian huomasinkin jo muut ja minä vain leijailin heidän luokseen maahan. Luutani seurasi perässä ja otin sen kiinni.
– Mitä tapahtui? kysyin.
– Yksinkertaista, Whitney alkoi selittää. – Pitäähän opettajan osata tuoda oppilaansa turvallisesti maahan, jos he ovat putoamassa.
Nolostuin kamalasti, kun tajusin, että Whitney oli loihtinut minut leijumaan takaisin. Hän piti minua varmasti huonona oppilaana.
Menin riviin ja muut olivat heti huolissaan siitä, miten minun oli käynyt.
– Sattuiko? Amy kysyi huolissaan.
– Ei yhtään, vastasin. – Enhän minä muuta kuin lentänyt ilmassa.
– Olisi varmasti sattunut, jos Whitney ei olisi osannut tuota loitsua.
Jadet laittoi noitahattuni takaisin päähäni.
– Nappasin hattusi, kun se tippui.
Kiitos, kiitin ja laitoin hatun paremmin päähäni.
– Miksi muuten ohjasit luutasi menemään metsään? Jadet kysyi yllättäen.
– Se taisi olla vain jokin paniikin reaktio, selitin nopeasti. – Kai ajattelin, että puiden oksat olisivat parempia ottamaan vastaan pudotessani.
Vasta nyt tajusin, kuinka onnekas olin ollut. En ollutkaan pudonnut. Pelkäämäni asia ei ollut tapahtunutkaan. Jos se asia, olisi tapahtunut, olisi voinut sen jälkeen tapahtua aivan mitä vain.


8 2/3. – Menemme ostamaan uudet viitat, Miley kertoi koulun jälkeen oleskeluaulassa, missä hän oli Andrean kanssa lähtövalmiina. – Haluatteko te muut tulla mukaan?
Meitä oli oleskeluaulassa minut mukaan laskien kolme gallantilaista oppilasta. Istuin säkkituolilla ja sohvalla puolestaan istuivat Amy ja Ginny. Rebekka, Reina, Jadet ja Pamela olivat omissa huoneissaan.
Katsoimme ensin kaikki kolme toisiamme epävarmoina. Olin suunnitellut ostavani uuden viitan, kun siihen tulisi mahdollisuus, mutta jotenkin jännitti mennä Mileyn ja Andrean mukaan, varsinkin jo kukaan muu ykkösluokkalaisista ei tulisi mukaan.
– Minä voin tulla, Ginny nuorimpana uskaltautui sanomaa.
– Hienoa! Entä te? Miley kysyi ja osoitti minua ja Amya.
– Kai mekin voisimme lähteä, Amy vastasi hieman epävarmasti ja osoitti kysyvän katseen minuun, jolloin nyökkäsin hyväksyvästi Mileylle.
– Oletteko menossa ostamaan uudet viitat? Pamela kysyi ja yllättäen hän oli ilmestynyt oman huoneensa ovelle.
– Haluaisitko tulla mukaan? Miley kysyi välittömästi.
– En, sillä sain tänään kotoa paketin, jossa oli minulle ihka uusi viitta, Pamela kertoi innoissaan ja katosi hetkeksi omaan huoneeseensa. Kohta hän tuli viittansa kanssa oleskeluaulaan. – Tässä se on!
Pamela piteli käsissään näytillä pitkää viittaa, joka näytti mustalta, mutta valon osuessa sen pintaan oikeassa kulmassa, se oli syvän punainen. Viitta oli normaalia pidempi ja ylsi siksi varmaan nilkkoihin asti.
– No, mitä pidätte? Pamela kysyi.
– Se on upea! Miley kehui heti ensimmäisenä.
– Miksi se on punainen? Andrea ihmetteli. – Vipershiläisten väri on punainen.
– Eivät vanhempani voineet tietää, Pamela vastasi lyhyesti, kieltämättä hieman loukkaantuneen kuuloisena, kun Andrea ei ollut sanonut yhtäkään positiivista kommenttia hänen uudesta viitastaan. – Heidän mielestään punainen on aina sopinut minulle hyvin. Sitä paitsi, ei viitan värillä ole väliä.
Pamela hätkähti yllättäen ja hänen silmänsä näyttivät hetken aikaa järkyttyneiltä. Hän meni nopeasti takaisin omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään pamahtaen.
– Ei kai hän tuosta noin paljoa voinut loukkaantua? Andrea ihmetteli.
– Sinä se sitten et ikinä opi ymmärtämään tyttöjen herkkää luonnetta, Miley sanoi toruvasti ja läimäytti kevyesti poikaa takaraivoon.
Andrea vain hieroi päätänsä kuin isku olisi muka sattunut ja hymyili tytölle hieman vinosti.
– Ehkä olisi nyt parasta lähteä ostamaan niitä viittoja, Miley sanoi. – Laittakaahan kaikki koulupuvut päällenne. Koulupukuun on helpompi valita viitta silloin kun on koulupuku yllään, jonka kanssa viittaa tulee käyttämään. Näkee sitä paitsi heti, miltä viitta näyttää koulupuvun kanssa.
Miley katsoi silloin vasta meitä tarkemmin ja huomasi minulla ja Amylla olevan jo koulupuvut päällämme. Ginny oli tietenkin jo vaihtanut koulupukunsa persoonallisiin vaatteisiinsa.
Tyttö katsoi Mileytä hetken aikaa, kunnes nousi sohvalta ja meni omaan huoneeseensa, mitä ilmeisimmin vaihtamaan koulupukunsa ylleen. Kohta tyttö tulikin koulupuku yllään, valmiina lähtemään viittaostoksille.
Miley ei matkalla pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän oli niin utelias meistä uusista oppilaista. Eli toisin sanoen hän oli utelias kaikista muista, paitsi ystävästään Andreasta. Tyttö kysyi meiltä kaikkea mahdollista lemmikeistä aina lempiväriin asti. Lureksen kylään ei kuitenkaan ollut matkaa kuin parin kilometrin verran, jolloin olimme pian perillä. Kylä oli harvaan rakennettu ja vain muutamat rakennukset olivat kaksikerroksisia.
Miley johdatti tietävänä meidät erääseen kaksikerroksiseen rakennukseen. Ulkopuolelta räätälöintiliike näytti hyvin pieneltä ja ahtaalta, mutta sisälle päästyämme se ylitti odotukseni taivaan kautta! Liikkeen katto ylsi toiseen kerrokseen asti, jolloin se oli todella korkea. Telineitä täynnä kankaita ja vaatekappaleita oli tupaten täynnä. Korkealla sijaitsevassa katossakin oli telineitä ja koukkuja, joista roikkui pitkiä sifonki-huiveja, tavoitellen olkapäitäni kuin haluten päästä mukaani. Paikka oli kankaiden paratiisi, niin upea ja kaunis!
Ginnyn silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä, eikä mikään ihme. Hän teki itse vaatteensa, jolloin tämä oli hänelle varmasti mieluisa paikka. Tyttö olikin heti tarkastelemassa kankaita, niiden materiaalia ja väriä.
– Voinko olla avuksi, joku kysyi yllättäen ja huomasimme peremmällä todella lyhyen naisen. Hän oli minua päätä lyhyempi, vaikka hänellä oli jalassaan valtava korkoiset kengät. Nainen oli sonnustautunut pitkään hameeseen, lanteille kiedottuun huiviin, koristeelliseen paitaan ja otsapantaan. Suurinta huomiota kuitenkin herätti hänen korvissaan roikkuvat suuret kultaiset korvarenkaat. Hänen mustat hiuksensa oli kiedottu nutturalle.
– Etsimme kouluviittoja, Miley kertoi ja nainen osoitti kädellään meitä seuraamaan liikkeen halki. Naisen kääntyessä huomasimme pannan alta pilkistävän suipot korvien kärjet. Tajusimme heti, että nainen oli menninkäinen. Siksi hän oli niin lyhytkin.
– Tässä näin, menninkäinen viittoi kädellään telineitä, joilla oli eri pituisia ja värisiä viittoja. – Jos mieluista ei löydy, niin viittoja saa edullisesti tilaustyönäkin.
– Kiitos, Miley kiitti ja oli heti Ginnyn jäljessä innoissaan etsimässä sopivinta viittaa.
Kouluviitoissa oli tiettyjä rajoituksia. Ensinnäkin sen kuului olla yksivärisestä kankaasta. Pamelan viitta hyväksyttiin, sillä valo vaihtoi kameleonttityylisesti viitan väriä. Kangas ei myöskään saanut olla mitään erikoisempaa, edes samettikangas ei käynyt. Lisäksi viitan pituuksista oli kolme vaihtoehtoa; lyhyt eli lantiolle yltävä, puolipitkä eli polviin asti yltävä ja pitkä, joka ylsi nilkkoihin. Laahuksellinen ei kouluviitta saanut olla, mistä arvelin Ginnyn olevan harmissaan.
Olin päättänyt ostaa violetin viitan ja sellaisen löysinkin puolipitkänä. Amy löysi vaaleanvioletin, myös puolipitkänä. Andrea nappasi välittömästi pitkän viitan, joka oli kameleonttivärinen, kuten Pamelankin viitta. Hänen viittansa vain oli muuten musta, mutta valo sai sen näyttämään Gallantin vihreältä. Ginny puolestaan sai pitkän harkinnan jälkeen valittua violetinsinisen pitkän viitan. Oikeastaan viitta taisi olla puolipitkä, mutta lyhyellä Ginnyllä se ylsi nilkkoihin asti. Mileyllä oli ongelmia valita viittaansa.
– Eikös tämä olisi täydellinen minulle! Miley huudahti ja pyörähti peilin edessä sovittaessaan tummansinistä viittaa.
– Se on hieno! Ginny kehui. – Sopii sinulle todella hyvin.
– Enpä tiedä, Andrea sanoi epäilevästi kuin pahan ilman lintu. Hän heitti Mileytä kohti turkoosin viitan ja Miley nappasi sen hieman hämillään.
Tyttö tarkasteli puolipitkää viittaa hetken aikaa, mutta sovitti sitä sitten. Hän tarkasteli sen sopivuutta peilistä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Omasta mielestäni turkoosi viitta sopi Mileylle paremmin kuin tummansininen, sillä Mileyn silmät olivat hieman turkoosin sävyiset. Miley hymyili. Hän osoitti lempeän hymynsä peilin kautta Andrealle.
– Otan tämän, Miley päätti.

8 3/3. – Taidan käydä kirjastossa, sanoin muille, kun saavuimme jälleen koululle ja muut nyökkäsivät hyväksyvästi, kun lähdin aulasta oikealle muiden jatkaessa suoraan ylös portaita.
Kirjasto tuntui autiolta, sillä vain muutama oppilas oli siellä. Askeleeni kantautuivat kaikessa hiljaisuudessa, mikä tuntui kieltämättä hieman ahdistavalta.
Menin myyteistä kertovalle osastolle, jossa en nähnyt ketään. Valitsin kirjan, joka kertoi Vanilla Gallantin päiväkirjasta. Halusin kovasti löytää sen, niin kuin varmaan kaikki muutkin, mutta en ollenkaan tiennyt, missä se voisi olla. Jotkut meistä Gallantiin kuuluvista olivatkin jo yrittäneet koluta päiväkirjaa oleskeluaulastamme ja omista huoneistaan, mutta kukaan ei ollut saanut pienintäkään vihiä sen olinpaikasta.
Huomasin sivusilmästäni jonkun noidan, joka ei ollut gallantista. Noidalla oli samanlainen koulupuku, kuin minulla, mutta siinä oli finessen sinistä, mistä tiesin hänen olevan finesseläinen. Noita oli hoikka ja minua pidempi. Hän oli kuitenkin eräällä tavalla vankkarakenteinen ja hänen kätensä näyttivät liian lihaksikkailta noin laihalle tytölle. Hänellä oli sinertävänvihreät pitkät hiukset ja todella tummat violetit silmät, jotka suorastaan keräsivät huomiota. Silmissä oli omituinen kiilto, joka oli salaperäinen ja eläimellinen. Tyttö näytti aralta, mutta päättäväiseltä. Hänestä oli hankala saada selvää.
Tytön tuijotus häiritsi minua.
– Onko sinulla jotakin asiaa? kysyin viimein, kun olimme hetken aikaa tuijotelleet toisiamme.
Tyttö katsoi minua epäillen ja kääntyi lähteäkseen.
– Odota, sanoin ja menin tyttöä kohti.
Tyttö kuitenkin vain käveli poispäin, yhä ripeämmin, kunnes hän juoksi. Hän laittoi kädet korvilleen, kuin hän olisi ollut tajuttoman kovassa metelissä.
– Lopeta! tyttö huusi, ilmeisesti minulle ja säikähdin yhtäkkistä huutoa sen verran, että tiputin kirjan käsistäni lattialle.
Pysähdyin ja annoin tytön juosta pois.
– Olipa kummallista, tuumin.
Nostin pudottamani kirjan ylös. Onneksi sille ei ollut käynyt mitenkään.
Tässä kirjastossa ei lainatakseen kirjoja tarvinnut kirjastokorttia tai edes käydä tiskillä näyttämässä, mitä kirjoja lainasi. Otin siis kirjan tyytyväisenä mukaani ja lähdin kirjastosta.
Menin aulalle, jossa tulvi oppilaita. Olin menossa rappusille, mutta pysähdyin.
Lopeta! kuului kaikuva tytön ääni, jota hätkähdin. Aivan kuin ääni olisi kuulunut päästäni. Se oli sen äsken näkemäni tytön ääni. – Älä tee tätä minulle!
Koetin vilkuilla ympärilleni, jos vaikka näkisin sen tytön. Kukaan muu ympärilläni ei tuntunut kuulevan huutoja.
Ei saa! ääni kuului jo vihlovasti pääni sisällä.
Laitoin kädet korvilleni, sillä ääni oli korvia vihlova ja sattui.
– Mikä sinun on? joku noita kysyi minulta. En pystynyt vastaamaan.
Silloin ääni päässäni lakkasi ja takaani kuului kiljuntaa.
Käännyin ja näin oppilaiden juoksevan jotakin pakoon. Ja se jokin oli kuin tyhjästä ilmestynyt lohikäärme!
Lohikäärme oli suurikokoinen, sillä olihan se rodultaan sumusyöksyjä. Sillä oli suuret siivet ja sen suomujen väritys oli sinertävänvihreä. Lohikäärme ei selvästikään ollut ihan täysikasvuinen, sillä se oli yhä normaalia lievästi pienikokoisempi.
Lohikäärme kiljaisi korvia viiltävästi ja oppilaat kiljuivat juostessaan pakoon. Se alkoi yllättäen räpyttää siipiään raskaasti, luoden ympärille lujia ilmavirtauksia, jotka lennättivät tavaroitakin. Lohikäärme nousi ilmaan ja lennähti roikkumaan suureen kattokruunuun, josta se tarkkaili alaspäin oppilaita. Sitten sen katse pysähtyi minuun. Se katsoi minua syyttävästi sen tummilla silmillä, jossa oli lohikäärmeille tyypillinen eläimellinen kiilto.
Silloin tajusin asian. Se tyttö!
Lohikäärme huomasi varmaan jotain, sillä se lennähti ilmaan ja syöksyi ulko-ovista ulos, sillä joku oli juuri lähdössä ulos pakoon.
Lähdin äkkiä juoksemaan lohikäärmeen perään. Se ei pääsisi pakoon minulta.
Lohikäärme suuntasi metsään ja se pujahti sukkelasti puiden varjoihin, etten enää nähnyt sitä. Juoksin silti sen perään, sillä halusin tietää, mitä oli tekeillä.
En huomannut jälkeäkään lohikäärmeestä. Aivan kuin se olisi kadonnut. Metsä oli melko harvakasvuinen, mutta syvemmälle mentäessä se muuttui tiheämmäksi. Lisäksi puut olivat tähän aikaan vuodesta hyvin runsaskasvuisia, jolloin niiden oksat pimensivät tehokkaasti metsää. Valoa ei paistanut, kuin harvasta osaväliköstä.
Älä tule lähemmäs, kuului itkuinen uhkaus kaikuvana pääni sisällä.
Kuulinko minä sen tytön ajatuksia? Jos kuulin, niin se näki minut tälläkin hetkellä.
Pysähdyin ja vilkuilin ympärilleni. Kuulin nyyhkintää jostain läheltä. Kuuntelin tarkasti ja tajusin sen kuuluvan yhden paksurunkoisen puun takaa. Menin lähemmäksi ja nyyhkintä voimistui.
Pian huomasin sen saman tytön istuvan puun alla koulupuku kyynelistä märkänä.
– Älä tule lähemmäs! tyttö uhkasi ja otti sauvansa esille. Hän osoitti sillä minua käsi suorana. Sauva olisi voinut melkeinpä hipaista minua, ellei tyttö olisi kyyristynyt kauemmas minusta peloissaan.
– Odota, sanoin ja peräännyin pari askelta.
En ollut varma, uhkailiko tyttö minua tosissaan vai vain suruissaan.
– Sinä et ole... aloitin ja tyttö tuijotti minua vihaisena.
– Aivan, tyttö sanoi. – En ole mikään noita.
– Olitko sinä se lohikäärme? kysyin.
– Kyllä, tyttö vastasi vihaisella äänensävyllä. – Ja on sinun syytäsi, että meinasin paljastua! Tai pahimmassa tapauksessa paljastuin jo!
– Miten niin? ihmettelin.
– Ihan kuin et tietäisi, tyttö syytteli. – Sinä saat jotenkin minut muuttumaan lohikäärmemuotoon.
Olin ymmälläni, sillä en tajunnut kaikkea.
– Miksi käyt noitakoulua, jos et ole noita? kysyin.
– Samaa voisi kysyä sinulta! tyttö uhkasi.
Olin hetken hiljaa, kun tajusin, mitä tyttö oli minulle juuri sanonut.
– Mistä sinä...? aloitin, mutta tyttö keskeytti.
– Kyllä minä tiedän, hän sanoi. – Lohikäärmeillä vain on sellaisia aisteja.
– Sinä et saa kertoa kenellekään, vaadin.
– Etkä sinä saa kertoa minusta, tyttö vaati.
Me molemmat nyökkäsimme sovinnoksi ja sen jälkeen tyttö pyyhki kyyneleensä.
– Kuka oikein olet? hän kysyi minulta.
– Olen Venus, esittäydyin. – Entä sinä?
– Aileen, tyttö kertoi. – Sinä olet siis lajiltasi...
– Niin, vastasin jo ennen kuin Aileen ehti sanoa loppuun. – En halua, että kukaan sanoo sitä ääneen.
Aileen nyökkäsi ymmärtävästi, mutta hänen ilmeestään huomasin, että asiassa jokin kummastutti häntä. Olimme hetken hiljaa ja istuimme maahan uupumuksesta, joka johtui riitelystämme.
– Miten sinä voit olla lohikäärme, joka voi muuttua ihmiseksi? kysyin. – Eihän lohikäärmeet sellaiseen pysty.
Aileen kääntyi minuun päin ja katsoi minua vastaamatta. Hänen ilmeensä kertoi, että hän piti minua aivan typeränä kuin asiaan olisi ollut aivan päivänselvä vastaus.
– Ou, sanoin, kun kehitin asiasta oman teoriani, joka ei ollut kovin suotava sanoa ääneen. En kyllä ollut ollenkaan varma, oliko asia niin, mutta miten muutenkaan.
– Pitää varmaan lähteä takaisin koululle, Aileen sanoi ja nousi ylös. – Toivottavasti kukaan muu ei tajunnut minun olevan se lohikäärme.
Nousin ylös ja lähdin Aileenin kanssa samaa matkaa takaisin. Emme sanoneet matkan aikana sanaakaan, sillä molemmat vain miettivät, pitäisikö toinen lupauksensa.
– Miten minä voin saada sinut lohikäärmemuotoon? kysyin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
– Luultavasti, siis omien epäilyksieni mukaan, sen takia, mitä me molemmat olemme, Aileen vastasi.
– Mutta miten se saa minut muuttamaan sinut lohikäärmeeksi? kysyin, sillä en ollut ihan ymmärtänyt Aileenin selitystä. Olihan minun sitä paitsi hyvä tietää, jotta vastedes ei kävisi enää samalla tavalla. Aileen ei varmastikaan haluaisi muuttua muiden edessä lohikäärmeeksi.
– En ole varma, tyttö vastasi. – Tämä asia on minullekin aivan uutta.
Menimme yhdessä sisälle, mutta erosimme, kun lähdimme omille suunnillemme.
– Millä luokalla muuten olet? kysyin, ennen kuin Aileen ehti vielä mennä. – Minä käyn vasta ensimmäistä luokkaa. Aloitin nimittäin kouluni vasta.
– Minä käyn jo kakkosluokkaa, Aileen kertoi. – Siirryin tänne Tosanon noitakoulusta.
Emme sanoneet enempää, vaan lähdimme omille suunnillemme. Meidän oli hankala puhua toisillemme, sillä tiesimme toistemme salaisuudet, emmekä siksi voineet täysin luottaa toisiimme.
Pelotti, että Aileen kertoisi jollekulle.

 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com