Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

31.

En tajua, miten minua oli nukuttanut aivan valtavasti. Johtui kai eilisestä pitkästä matkasta, mutta se että heräsin myöhään iltapäivällä oli kaikkea muuta kuin hienoa!
Olin ruokkinut Kiitävän Tähden ja antanut otuksillekin porkkanaa, jota ne olivat vain hieman näykkineet maistijaisiksi ja jättäneet sikseen. Emo oli kyllä piakkoin lähtenyt metsänlaidalle, luultavasti etsimään ruokaa itselleen ja poikasilleen. Ymmärsin kyllä hyvin, jos porkkana ei kelvannut, sillä otusten hampaiden perusteella ne vaikuttivat lihansyöjiltä. Ainakin terävät kulmahampaat vilahtivat jokaisella esiin, kun ne sattuivat haukottelemaan.
Minulla oli kuitenkin kiire päästä etsimään aarrettani. Kordinaattien osoittama kohta oli kuitenkin ruohotasanteella, jolloin pelästyin heti, että joutuisin tosissani kaivamaan 29 metriä. Onneksi kuitenkin käytin järkeäni ja päätin mennä jyrkänteen alapuolelle, hiekkarannalle, sillä sieltähän saattaisi lähteä vaikkapa rantaluola, josta pääsisi maan alle.
Olin arvannut oikein.
Katsoin luolansuuta, joka oli tilava ja lähti melko läheltä kordinaattien osoittamaan aarteen sijaintia. Luola oli pimeä ja pelottavan näköinen. Olin iloinen siitä, että Forne oli sattunut antamaan minulle taskulampun.
Kiitävä Tähti oli mukanani, kun astelin varoen luolan sisälle, taskulampulla valoa antaen. Luola oli pimeä ja kostea. Minulle tuli kylmänväreitä, kun kuulin pisaroiden tippumista ja säikähdin jokaista ääntä, minkä vain satuin kuulemaan.
Luola jatkui kovin pitkälle, tai siltä se ainakin tuntui minusta. Minua mietitytti, kuinka syvällä maan alla mahdoin jo olla. Viimein tuli luultavasti luolan 'loppu', sillä seuraavaksi luola jatkui pimeään syvään onkaloon, joka oli melko suuri, mutta sen seinämät olivat jyrkkiä.
-Tuonne sinä et kyllä Kiitis pääse, sanoin pegasokselle.
Mietin hetken aikaa, pitäisikö Kiitävä Tähti viedä takaisin ruohotasanteelle, jossa se voisi odottaa vaikka puuhun sidottuna, ettei se lähtisi seuraamaan minua. Se tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta, sillä pegasos oli nyt jo luolassa kovin hermostunut ja se hirnahti välillä pelokkaana.
Minun ei auttanut muuta kuin lähteä takaisinpäin.
Kiitävä tähti tuntui olevan kovin onnellinen, kun poistuimme kammottavasta luolasta. Se ravasi heti villinä rantahiekalla, merituulen puhaltaessa sen lyhyttä harjaa leikitellen. Pegasos näytti hypänneen suoraan sadusta todellisuuteen, kun se ravasi rantaviivaa pitkin. Olin kerran nähnyt sellaisen kuvan eräässä lastenkirjassa, jota olin pienempänä lukenut.
Toisessa ulottuvuudessa siis kaikki sadut tuntuivat olevan totta. Minäkin halusin kuulua tähän elävään satuun.
Lähdin juoksemaan Kiitävän Tähden perään, vaikkakin pehmeä rantahiekka upotti ja pääasiassa kompuroitsin. Minulla oli silti hauskaa, vaikka hauskuuteni aihe olikin niin yksinkertainen. Elämän onnelliset hetket olivat yleensä yksinkertaisesti toteutettuja, eikä joku toinen välttämättä ymmärtänyt, mikä niistä teki onnellisen. Minä olin onnellinen, jos vain sain olla Kiitävän Tähden vierellä. Pegasos tuntui suorastaan huokuvan minuun läsnäolollaan onnellisuutta. Kuinka onneton minusta tulisikaan, ilman Kiitävää Tähteä?
Viimein kaaduin auringon lämmittämälle rantahiekalle. Olin kovin hengästynyt, että päätin hieman levätä. Kiitävä Tähti tuli heti luokseni ja tarkisti, olenko kunnossa. Silitin pegasoksen turpaa merkiksi, että elin yhä ja sen jälkeen nuori ori jatkoi temmeltämistään yksin.
Nousin istumaan ja katsoin merelle päin. Aallot yrittivät tavoittaa varpaitani, mutta ne jäivät liian kauaksi.
Olikohan tuossa meressä merenneitoja? Olikohan niitä edes olemassa? Edes Aqualoupissa? Täällähän kaikki, mitä olin luullut taruksi, olikin totta. Miksei myös merenneidot olisi?
Mietin, kuinka hienoa olisikaan tavata merenneito. Vielä hienompaa olisi, jos saisi merenneidosta ystävän! Olihan merenneitojakin varmasti minun ikäisiäni. Kyllähän kaikilla oli lapsuus.
Merenneidon kanssa voisi uida ja muutenkin telmiä vedessä. Ja merenneito voisi tuoda meren pohjasta aarteita lahjaksi. Aarteita, jotka olisivat uponneista laivoista!
Uppouduin haaveisiini, joista heräsin vasta, kun tunsin varpaideni kastuvan.
Hätkähdin hereille ja tajusin nukahtaneeni. Miten saatoin nukkua päivälläkin vielä, jos kerta olin nukkunut niin myöhään? Minun olisi pitänyt tähän mennessä jo löytää aarteeni!
Ilta tekisi pian tuloaan, mutta vuorokausi oli yhä päivän puolella. Minulla olisi vielä aikaa ja voisimme päästä tänään lähtemään takaisin Popkornilaaksoon.
-Kiitis! huusin pegasosta ja kuulin pian takaapäin hirnahduksen, joka tuntui vastaavan minulle.
Nousin ylös ja näin Kiitävän Tähden makoilemassa luolan lähellä, varjossa. Päätäni särki hieman. Olin kai saanut auringonpistoksen, kun olin maannut auringon porotukselle altistuneena.
Menin hieman hoippuroiden Kiitävän Tähden luokse. Pegasos tuli viimeisimmät askeleet vastaan.
Lähdin heti viemään pegasosta takaisin ruohotasanteelle, kallion yläpuolelle.
Ruohotasangolla vilisti edestakaisin otuksen poikasia. Poikasilla oli ilmeisesti leikkihetki menossa, mutta ne alkoivat sähisemään ja murisemaan, jos tulimme hiemankaan liian lähelle niitä.
Tuntui typerältä kutsua niitä otuksiksi, mutta en tiennyt, mitä lajia ne olivat. tuntui kuitenkin paremmalta nimetä edes niiden emo.
Juuri silloin otusten emo tulikin luokseni ja puski päätään säärtäni vasten. Se oli hellyyttävää. Otus oli kuin tavallinen kissa, ainakin luonteeltaan.
-Minulla on sinulle oiva nimi, sanoin otukselle. Saat olla Saski.
Nimi oli vain sana kissa, jonka kirjaimet oli sotkettu toiseen järjestykseen. Muuta minun luovuuteni ei juuri nyt keksinytkään. Nimi sai kelvata.
Saski kyöhnäsi jaloissani, kun sidoin Kiitävän Tähden riimunarulla puuhun. Minua pelotti, että astuisin Saskin päälle, mutta onneksi se väisti aina nopeasti.
Tarkistin, että minulla oli kaikki tarvittava mukana, ennen kuin lähdin. Kaulassani roikkui pillini, taskulamppu oli valmiina kädessäni, lapio oli viritetty selkääni ja tietysti pari porkkanaa sekä kartta löytyi taskustani. Mitä muuta vielä tarvitsisinkaan, jos tehtävänä oli mennä pimeään luolaan kaivamaan aarretta?
Jotenkin minulla oli tunne, että aarteenetsintäni saattaisi loppua tänään. Sellainen tunne vain oli vallannut minut, enkä tiennyt, johtuiko se ihmisen kuudennesta aistista, joka oli aavistus.
Laitoin heti taskulampun päälle, kun tulin jälleen luolan suulle. Tuntui hyvältä päästä viileään luolaan, kun oli ensin nukkunut jonkin aikaa kuumuudessa.
En tullut ollenkaan ajatelleeksi, voisiko luolassa asua jotakin. Hirvittikin ajatus jostakin kammottavasta hirviöstä, joita saattaisi hyvinkin olla olemassa täällä. Suljin kuitenkin ajatuksen pois, sillä aarre saattaisi pian olla minun. Saatoin olla ahne, kun ajattelin vain aarretta, mutta olisihan se typerää, jos kaikki kokemani vaiva menisi hukkaan.
Tulin luolan perälle, josta alkoi syvä onkalo. Lähdin kapuamaan alaspäin jalat edellä ja pitelin taskulamppuani välillä toisessa kädessäni ja välillä suussani. Onkalolle ei tuntunut tulevan loppua, enkä pimeässä nähnyt, kauanko se vielä jatkui.
Minua alkoi pelottamaan aivan kamalasti ja mieleni teki vain palata takaisin Kiitävän Tähden, Saskin ja sen poikasten luokse.
Viimein tunsin jalkojeni alla kallion loivenevan. Katsoin tarkemmin ja huomasin tulleeni onkalon pohjalle. Tämä jos mikä oli 29 metriä syvällä.
Uskaltauduin irrottamaan käteni seinämästä, sillä pysyin jo seisaaltaan pystyssä. Kallio oli sen verran tasaista.
Otin taskulamppuni paremmin esille ja valaisin sillä joka paikkaa; seinämiä, maata ja kattoa. Kaikkialla näin vain kalliota. Kakki näytti niin karulta pimeässä.
Menin keskemmälle tasaista kohtaa, joka onkalon pohjalla oli. Se oli pieni ja melko ahdas, jolloin aavistin etsimisestäni tulevan helppoa. Toisaalta, onkalon pohjalla ei näyttänyt olevan mitään etsittävää. Siellä ei ollut mitään. Se oli tyhjä.
Silloin huomasin keskellä pohjaa jotakin, joka heijasti valon seinämille, kun sellasta sattui osumaan siihen. Menin heti lähemmäs tutkimaan ja huomasin sen olevan pieni kristallin pala, joka oli tiukasti kiinni kalliossa. Se ei mitenkään voinut olla aarteeni, jos se oli vain kalliossa kiinni oleva kristallin pala. Jätin sen enempää huomioimatta siihen.
Kuljin onkalon pohjan reunoja valollani osoitellen ja yritin etsiä joka nurkasta aarretta tai edes seuraavaa vihjettä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt.
Entäs jos joku olisi käynytkin jo hakemassa aarteen? Joku oli vaikka käynyt tutkimassa luolaa ja löytänyt sen. Se oli mahdollista.
Minun teki mieli luovuttaa, mutta päätin sinnikkäästi yrittää vielä löytää jotakin, mitä tahansa.
Osoittelin taskulamppuni valolla kallioseinämiä ja yritin etsiä aarretta korkeammaltakin. Katossakaan ei näkynyt mitään kordinaattia, joka olisi ollut seuraava vihjeeni.
Palasin turhautuneena kristallin palan luokse. Minulla ei tuntunut olevan muutakaan hyödyllistä onkalossa.
Yritin irrottaa vielä varmuuden vuoksi kristallin palaa, mutta se oli liian tiukasti kalliossa. Istuin märkään maahan ja tarkastelin kristallin palaa tarkemmin. Siinä ei vaikuttanut olevan mitään erikoista, mutta kun sitä oikein tarkkaa katsoi, saattoi huomata pienen pieniä kirjaimia, jotka olivat moniulotteisessa kristallin palassa sekalaisessa järjestyksessä.
Osoitin taskulampullani kristallinpalaa, kuvitellen saavani siten selvää, mutta kristalli vain heijasti valon kallion seinämään. Silloin huomasin, kuinka seinämälle heijastuvassa valossa näkyi tekstiä. Käänsin taskulamppua sen verran, että näin kunnolla. Esiin tuli pian runo, joka alkoi kordinaateilla, joissa korkeus oli 0 metriä. Runo oli ilmeisesti osa seuraavaa vihjettä:
"Jos kaiken tahdot selvittää,
kaiken saat myös selviämään.
Pitkä matka kannatti,
jos vihjeet sut tänne johti.
Nyt on se vuorossa,
mitä himoitsit jo alussa.
Aarteesi suhteen pettyä saa,
et löydä kultaa, et hopeaa.
Aarre on kuin lumous,
se on joko lahja tai kirous.
Sen saat itse päättää,
kun aika sinulle sen näyttää.
Ota mukaan löytämäsi helmi,
ellet ole mikään kelmi.
Kolmen auringon valossa,
seiso hiljaa siinä paikassa.
Helmi otsallas näin,
kohdista kasvos ylöspäin.
Ennen kuin huomaatkaan,
on aarre sulla hallussa."
Runo oli mielestäni sekava, enkä oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Katsoin kuitenkin kordinaattien paikan kartastani, jonka nappasin esille taskustani. Paikka oli melko lähellä Popkornilaakson talleja. Paikka oli nimittäin sen korkean mäen huippu, joka kohosi lähistöllä ja jonne olin kerran mennyt kuunpimennyksen aikaan Kiitävän Tähden ja Renin kanssa. Silloin en tietenkään ollut mennyt huipulle, vaan olin jäänyt melko alhaalle. Tällä kertaa päämääränä oli siis huippu.
Runosta sain sellaisen vaikutelman, että huipulla odottaisi vihdoin ja viimein aarre. Ja aarre ei olisi ainakaan kultaa eikä hopeaa ja se toisi joko onnea tai epäonnea. Sen sai kuitenkin itse päättää. Ainakin runo antoi sellaisen vaikutelman ja niinhän siinä väitettiinkin.
Mutta runossa oli melko selvät toimintaohjeet.
Siinä puhuttiin luultavasti samasta helmestä, jonka olin löytänyt simpukankuoren sisältä, joka oli sattunut olemaan toinen vihjeeni koko tässä vihjesuunnistuksessa. Helmeä piti pitää otsalla ja kohdistaa kasvot ylöspäin. Ja silloin piti seistä... kolmen auringon valossa. Tarkoittiko se sitä päivää, jolloin Aqualoupin kaikki kolme aurinkoa porottivat samanaikaisesti? Mitä ilmeisimmin kyllä, eikä se kuulostanut mieluisalta.
Olin nähnyt painajaista kolmen auringon päivästä, enkä halunnut lähestyä todellisuudessa painajaiseni tilannetta.
Mietin jonkin aikaa tarkemmin runoa ja yritin saada siitä enemmän selvää. Minulle asia kuitenkin tuntui harvinaisen selvältä. Pitäisi mennä kordinaattien paikkaan kolmen auringon päivänä, pitää katsetta ylhäällä, kun helmi olisi otsallani. Sitten vain saisin aarteeni, josta saisin päättää, onko se lahja vai kirous. Voisiko se tosiaan olla näin? Ainakin se vaikutti siltä, vaikka olikin outoa.
Se selviäisi vain koittamalla, vaikkakin se saattaisi todennäköisesti jäädä viimeisekseni, kun kolme aurinkoa paahtaisivat minut elävältä. Se ei todellakaan ollut houkuttelevaa. Oliko minulla sitä paitsi minkäänlaista takuuta siitä, että todella saisin jonkun aarteen? Jos aarre olisikin kuolema? Sehän olisi periaatteessa lahja tai kirous.
Pääni oli aivan sekaisin. Ennen niin selvä asia oli muuttunut hetkessä sekavaksi ja epäselväksi. En tiennyt enää, mitä tehdä.
Mutta olin tullut tänne asti. Eihän minun silloin pitäisi luovuttaa? Niin joku saattaisi muistuttaa minua, mutta tämä oli totaalisesti erilainen tilanne. Saattaisin kuolla, kun yrittäisin etsiä 'aarrettani', joka voisi vain olla sinetöity kohtalo. Minua pelotti ajatuskin siitä. Olin vielä niin nuori ja kokematon, en halunnut kuolla vielä. Se vaikutti niin pelottavalta asialta.
Mutta mitä ikinä tekisinkään, niin minun olisi kuitenkin lähdettävä täältä onkalosta.
Nousin ylös märästä maasta ja osoitin taskulampullani valoa menosuuntaani, joka oli ylös. Minua ei huolettanut se, etten saanut runoa ylös, sillä muistin kaiken oleellisen kyllä ulkoa. Halusin sitä paitsi vain äkkiä pois tästä karmivasta paikasta.
Otin varmin ottein kiinni seinämän onkaloista ja aloin kiipeämään ylöspäin. Ylös kiipeäminen tuntui paljon helpommalta, kuin alas laskeutuminen, sillä näin kaikki kädensijat paremmin, kun ne olivat suoraan edessäni. Pidin taskulamppuani suussani. Tarvitsin molempia käsiäni, kun vedin itseäni ylöspäin.
Huomasin jo valon kajoa, joka tuli ylhäältä. Riemastuin jo siitä, että olisin melkein kiivennyt jo loppuun.
Tartuin kiinni molemmin käsin pienen onkalon kohdasta ja yhtäkkiä sen yläpuolelta lomosi suurehko kivi. Kivi vain kolahti matalammalle, mutta silloin se liiskasi molemmat käteni alleen.
Huusin kurkku suorana kivusta, kun käteni jäivät kiven alle. Suussani ollut taskulamppu tipahti käsivarsieni päälle, mutta siitä se tippui kolisten onkalon pohjalle. Yritin heti vetää käsiäni pois kiven alta, mutta se oli turhaa kahdestakin syystä; kivi oli liian painava ja käteni olivat luultavasti murtuneet, jolloin niiden vetäminen sattui vain enemmän.
-Apua tulkaa joku auttamaan! huusin kaikin voimin itkien.
Kukaan ei kuitenkaan kuullut tai tullut auttamaan. Huutoni vain kaikui autiossa luolassa aavemaisesti ja piti minulle seuraa, jollaista en kaivannut.
Mitä minä nyt tekisin? Kukaan ei pystynyt auttamaan minua, enkä itsekään kyennyt auttamaan itseäni. Mitään ei ollut tehtävissä!
Yritin huutaa, vaikkei siitä ollut apua. Lopulta ääneni oli aivan käheä, etten meinannut saada kunnolla henkeä.
Kasvonikin olivat aivan märät kyynelistäni, joille ei tullut loppua. Kuivuneet kyyneleet kirvelivät kasvojani ja kutittivat niitä inhottavasti. Onneksi sentään kykenin pyyhkimään kasvojani olkapäihini.
Pian kuitenkin kasvoni kastuivat ylhäältäpäin tippuvasta vedestä. Nostin äkkiä kasvoni ja huomasin onkalon reunalta tippuvan hieman vettä, mutta veden tulo loppui hetkessä. Kohta kuitenkin vettä tuli taas vähän enemmän.
-Onko siellä joku? huusin, vaikka käheä huutoni jäikin hiljaiseksi. Olen pulassa! Auttakaa!
Vettä vain tippui yhä suurempia annoksia reunan ylitse päälleni. Olin yltäpäältä märkä ja tiesin, ettei taskussani olevalle kartalle tehnyt hyvää kastua.
Mistä tuo vesi edes tuli, ellei joku kaatanut sitä? Rantaviiva meni selvästi kauempana luolasta.
Vasta silloin tajusin, mistä veden tulo saattoi johtua.
-Nousuvesi! huudahdin, kun tajusin.
Nyt vuorokausi oli jo illan puolella. Nousuveden aika oli jo saapunut ja merenpinta kohoaisi korkeammalle. Vesi tulvi jo luolaan ja pian onkalokin täyttyisi. Minä hukkuisin!
Yritin vielä kivusta huolimatta saada käsiäni vapaaksi. Yritin jopa saada taivutettua jalkaani niin, että saisin potkaistua kiveä. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä vapaaksi.
Silloin tajusin kaulassani olevan pillin. Sehän pelasti aina minut pulasta. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut käsiä vapaana, jotka olisivat vieneet sen suulleni.
Taivutin kaulaani, jotta voisin saada pillin narusta kiinni. Se onnistuikin, mutta oli aivan toinen juttu saada pilli oikeinpäin suuhuni. Vedin narua lähemmäs itseäni ja pian tunsin pillin haipaideni välissä. Onneksi sain jotenkin pilliä käännettyä ja kohta pilli olikin oikein päin.
Naurahdin huojentuneena siitä, että saattaisinkin selvitä.
Puhalsin äänetöntä pilliä ja odotin hetken aikaa suojelusenkelin ilmestymistä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. En nähnyt tuttua valovälähdystä, joka oli pelastukseni.
Puhalsin uudelleen varmistukseksi, muttei mitään tapahtunut. Puhalsin ja puhalsin turhaan. Kuulin vain hiljaisen, kaikuvasti humisevan vihellyksen. Ääni oli kaunis ja lempeä, mutta samalla se myös keräsi huomiota. Se oli pillin ääni ja kuulin sen ensimmäistä kertaa.
Epätoivo pyyhki kaiken toivon yltäni, kun muistin suojelusenkelin asustavan Kiitävän Tähden sisässä. Pegasoksen kuului olla lähellä minua, jotta suojelusenkelini voisi pelastaa minut.
-Ei! huusin kauhuissani, kun tajusin, miten asia oli.
Aloin heti itkemään vimmatusti. Se johtui sekä kivusta että pelosta.
Vettä tippui suihkun lailla päälaelleni, mennen silmiini ja korviini. Mieleeni muistui pakostikin, kun äiti oli suihkuttanut minua ja olin huutanut, kun vettä meni silmiini sekä korviini. Silloin äiti oli heti sammuttanut suihkun ja päästänyt minut. Tästä suihkusta en päässyt pois. Äiti ei sammuttanut sitä. Vesi meni silmiini ja korviini, enkä voinut tehdä asialle mitään.
Vettä tulvi koko ajan vain enemmän onkaloon. Kohta tunsin jo veden pinnan yltävän jalkoihini. Pian se yltäisi jo pääni yläpuolelle, enkä saisi silloin enää henkeä. Vettä ei enää tullut sykäyksittäin aaltojen mukana, vaan sitä tulvi päälleni taukoamatta.
Veden pinta ahmi jalkojani sisäänsä ja nousi koko ajan ylemmäs. Valmistauduin kokemaan märän kuolemani, jota pelkäsin yli kaiken.
Hirnahdus sai minut hätkähtämään. En ollut varma, oliko se kuvitelmaa, mutta halusin uskoa Kiitävän Tähden tulleen luokseni. Olin kuitenkin sitonut pegasoksen puuhun, jolloin se ei mielestäni voinut omin avuin päästä pakoon. Kiitävän Tähden olisi kuitenkin vaarallista tulla luokseni, mutta jos pegasos olisi tarpeeksi lähellä minua, voisin pilliini puhaltamalla saada suojelusenkelin pelastamaan minut.
-Kiitis! huusin ja onnekseni ääneni oli hieman parempi, vaikkei se kantautunutkaan pitkälle kohisevan veden takaa.
Pystyin kuulemaan siipien raskasta räpytystä. Toistuva hirnahduskin sai minut vielä uskomaan pelastuksen tulleen. Jotenkin luulin erottavani myös jonkun kutsuvan minua. Siellä täytyi olla muukin kuin pegasos.
-Alli! kuulin huudon nyt selvemmin ja se tuli läheltä.
-Täällä! huusin kurkkuun sattuen, enkä voinut pidätellä onnen kyyneleitä. Olen täällä!
Vesi ylsi minua jo vyötärön yläpuolelle. Aika hupeni pikku hiljaa. Vettä vieläpä tuli koko ajan yhä enemmän.
Pian erotin onkalon reunalla liikettä. Joku tosiaan oli tullut pelastamaan minut.
-Alli, oletko kunnossa? minulta kysyttiin reunalta ja huomasin minulle liiankin tutun pojan polvistuneen reunalle.
-En, vastasin. Käteni ovat kkiven alla ja kohta hukun.
Flem laskeutui ripeästi luokseni. Hän tarkasteli äkkiä kiveä, joka oli molempien käsieni päällä. Hän yritti nostaa sitä, mutta se tuntui hievahtavan vain pikkuisen.
-Minun täytyy työntää se käsiltäsi, mutta se voi sattua, Flem sanoi.
-Mitä vain, kunhan pääsen nyt pois, sanoin hätäillen, kun vesi ylsi jo kainaloihini.
Flem otti varman otteen kivestä ja työnsi sitä kaikin voimin. Tunsin kiven liikkuvan ja samalla se painoi yhä lujemmin käsiäni. Huusin jälleen kivusta, mutta Flem jatkoi silti. Pian kivi vierähti ranteilleni ja siitä välittömästi veteen molskahtaen.
Käteni olivat viimein vapaat, mutta niihin sattui ja samaan aikaan ne olivat täysin tunnottomat. En myöskään pystynyt liikuttamaan niitä, sillä ne olivat aivan veltot.
-Nyt lähdetään äkkiä täältä! Flem huusi ja tarttui minua ranteesta.
-Au, tuo sattuu! huusin pojalle.
-Anteeksi, Flem pyysi ja tarttui minua sitten käsivarresta.
Hän meni ensin itse onkalon reunalle, irrottamatta otettaan minusta ja veti minut sen jälkeen melko kevyesti ylös. En kyennyt tekemään käsilläni mitään, jolloin vain tyydyin potkimaan jaloillani itseäni ylös.
Reunalla huomasin, kuinka luolan sisälle puski aaltoja mahtavalla voimalla. Luolassa ei ollut pelkästään Flem, vaan myös hänen pegasoksensa Sähköinen Liekki. Pegasos oli peloissaan ja hirnahti, kun aalto puski sitä. Silti se pysytteli uskollisena paikallaan, odottaen Flemin saapumista.
Flem veti minua perässään, kohti pegasosta, mutta voimakas aalto kaatoi meidät molemmat. Kaaduin onnekseni selälleni, jolloin en ottanut kipeillä käsilläni vastaan. Jouduin kuitenkin heti veden alle ja aaltojen luolaan tulviva virtaus piteli minua allaan.
Flem ei missään vaiheessa kuitenkaan irrottanut otettaan käsivarrestani, jolloin hyvin pian hän veti minut takaisin pystyyn. Haukoin heti ilmaa keuhkojeni täydeltä.
-Etkö pysty tekemään mitään käsilläsi? poika kysyi huolissaan.
Tyydyin vain pudistamaan päätäni.
Flemin muuten niin pörheä tukka oli nyt aivan märkä ja siksi latistunut päätä myötäileväksi. Poika ei näyttänyt normaalilta itseltään, mutta siitä hän ei välittänyt nyt tippaakaan. Hänelle niin kuin myös minulle oli tärkeintä nyt päästä pois täältä.
Meidän oli vaikea päästä kulkemaan eteenpäin, sillä vesi ylsi polviin asti ja aallot puskivat vähää väliä meitä päin, horjuttaen tasapainoa. Meinasin useamman kerran kaatua, mutta Flem tuki minua aina oikealla hetkellä.
Kun pääsimme Sähköisen Liekin luokse, vesi ylsi jo lantiolle asti.
Flem nousi äkkiä pegasoksensa selkään. Silloin hän irrotti otteensa käsivarrestani. Poika meni istumaan kunnollisesti satulalle ja korkotti sen jälkeen käsiään luokseni. Ojensin käteni suoriksi ja Flem veti minut molemmista käsivarsistani tarttuen satulan takaosalle.
Tällä kertaa en valittanut paikastani. Istuin nyt mieluusti takana, jolloin sain vain varoen kietoa käteni pojan ympärille ja seurata pakomatkaamme vedellä täyttyvästä luolasta.
Flem ohjasi pegasostaan kulkemaan hitaasti, mutta varmasti kohti luolan suuta. Vesi nousi koko ajan korkeammalle, mutta poika ei tunutnut pitävän kiirettä. Ehkä se oli myös fiksua, sillä pegasos olisi voinut kaatua, mennessään yhtään lujempaa. Valmiiksi märät jalkani kastuivat, kun vesi ylsi jo niille. Olimme kuin tulvan armoilla. Sähköinen Liekki piteli siipiään korkealle levitettynä, jotteivat ne pääsisi kastumaan. Pegasos teki sen joko omasta toimesta tai sitten Flem ohjasti sitä tekemään niin.
Viimein pääsimme luolan suulle, kun vesi ylsi jo melkein pegasoksen selkään. Flem tarttui ohjiinsa tiukemmin.
-Nyt pidä lujasti kiinni, hän neuvoi ja yritin kietoa käsiäni tiukemmin hänen ympärilleen.
Sähköinen Liekki nousi vedessä vaivalloisesti takakavioilleen ja alkoi räpyttämään siipiään raskaasti, lyöden niitä aaltoihin. Pegasoksella oli vaikeuksia pysyä tasapainossa, jolloin Flem auttoi sitä, nojaamalla välillä eteen, taakse tai sivuille. Heidän yhteistyönsä oli vaikuttavaa.
Sähköinen Liekki jatkoi räpyttelyä ja pegasos nykähteli välillä ylöspäin, aivan kuin se olisi yrittänyt hypätä. Kohta pegasos nousi raskaasti ylös vedestä, siipiensä varaan. Aluksi sen oli vaikeaa lentää, jolloin pelkäsin sen törmäävän vieressä olevaan kallioon. Pian pegasos kuitenkin kohosi yhä korkeammalle ja sen lentokin tasautui.
Flem ohjasi ratsunsa ruohotasanteelle, joka oli paljon veden pintaa korkeammalla. Siellä huomasin heti hirnuvan pegasoksen, joka oli innoissaan, huomatessaan minut.
-Kiitis! huusin pegasokselle.
Kuinkahan kovasti se oli ollut huolissaan minusta?
Saski ja sen pennut olivat kuin kadonneet jonnekin. Ne eivät olleet enää ruohotasanteella, jonne olin ne jättänyt.
Sähköisen Liekin laskeuduttua, tiputtauduin kevyesti sen selästä maahan. Se oli vaikeaa, kun ranteeni ja käteni muutenkin olivat vielä hetki sitten olleet kiven alla murskautumassa. Ne olivat yhä kipeät, enkä pystynyt liikuttamaan rannettani tai sormiani.
-Kiitis! huudahdin ja menin halaamaan pegasoksen kaulaa.
Kiitävä Tähti painoi päänsä olkaani vasten. Tunsin jälleen olevani onnellinen, kun pegasos oli lähelläni.
-Meidän on parasta lähteä välittömästi takaisin Popkornilaaksoon, Flem sanoi ja huomasin hänen nousseen pegasoksensa selästä. Kätesi pitää hoitaa kuntoon mahdollisimman nopeasti ja meidän olisi muutenkin hyvä saada kuivat vaatteet.
Vilkaisin taivaalle ja vasta silloin tiedostin olevan ilta. Auringon laskusta ei ollut enää jäljellä kuin epämääräinen kajo horisontissa.
-Kai niin on parasta, mutta emmehän me tänään voi mitenkään keretä, huomautin, käsieni ollessa yhä kiedottuna kevyesti Kiitävän Tähden kaulalle.
-Yöllä pääsemme kyllä perille, Flem kertoi. Lentämällä pääsee nopeaa, suoraan ja ilman esteitä.
Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että kun vähän aikaa sitten olimme lentäneet Sähköisellä Liekillä luolan suulta pakoon, se oli ollut ensimmäinen kertani lentävän pegasoksen selässä. Se tuntui uskomattomalta, mutta silloin en ollut ajatellutkaan asiaa niin. Olin vain ajatellut pelastumista.
Suostuin Flemin ehdotukseen ja aloimme pakkaamaan tavaroita pegasostemme selkään, vaikkakaan Kiitävä Tähti ei ollut oma pegasokseni, vaan vain hoitopegasokseni. Ja oikeastaan Flem pakkasi ja minä tyydyin katselemaan. Enhän minä pystynyt tekemään käsilläni mitään. Onneksi Flemiä ei tuntunut haittaavan se, että hän joutui tekemään kaiken työn yksin.
Lopulta nousimme molemmat Sähköisen Liekin selkään. Istuin jälleen takana, sillä edessä ollessani en olisi voinut pitää kiinni mistään.
-Kiitis varmasti seuraa meitä, Flem sanoi ja hymyili minulle. Se pitää sinusta niin paljon.
Tuntui hyvältä, kun joku muukin huomasi pegasoksen ja minun välillä olevan yhteyden. Vieläpä kun siihen luotettiinkin, eikä se ollut yhdentekevää.
Sähköinen Liekki kiihdytti paikoiltaan nopeasti laukkaan ja alkoi räpyttämään siipiään raskaasti, mutta nopeasti. Huomasin Kiitävän Tähden jäävän heti jälkeen. Sehän oli ymmärrettävää, kun sitä ei oltu koulutettu nopeaan paikalta kiihdytykseen.
Sähköinen Liekki nousi äkkiä ilmaan ja lähti melko jyrkästi nousemaan korkeuksiin. Kiitävä Tähti pääsi myös nopeasti ilmaan ja se syöksyi heti kirimään toista pegasosta, jonka kyydissä istuin. Se tavoittikin meidät nopeasti ja pian lensimme rinnakkain.
Painoin pääni Flemin selkää vasten, kun olin niin väsynyt. Lentäminen keinutti meitä tasaisesti, mikä tuntui kuin kehdossa kiikutettaisiin. Pian silmäni sulkeutuivat ja aivoni olivat valmiina käsittelemään uudelleen lävitse kaiken kokemani.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com