Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

30.

Tunsin inhottavan kosteuden ja avasin silmäni. Näin pelkkää valkoista. Tämä valkoinen, minkä näin, ei ollut Kiitävä Tähti tai mikään muukaa pegasos.
Valkoinen asia oli peittänyt minut ja koko metsän. Sitä oli joka paikassa, eikä nyt pystynyt näkemään muuta kuin valkoista.
Tämä valkoinen asia ei myöskään ollut lunta. Tuskin Aqualoupissa koskaan edes satoi lunta. Sehän oli mahdotonta, jos ulottuvuudella oli 3 aurinkoa.
Sumua tämä vain oli. Koko metsä ja maailma oli peittynyt sankkaan sumuun. Näin vain lähelläni olevat asiat. Muuten kaikki oli aivan valkoista.
Kiitävä Tähti ei ollut vierelläni. Aivan kuin sumu olisi nielaissut sen.
-Kiitis! huusin. Kiitis!
Kuulin vain heikon hirnauksen ja kavioiden kopsetta. Pian sankan sumun keskeltä minua kohti ravasi valkoinen pegaos, jota olin juuri äsken kutsunut.
Pegasos laski päänsä syliini ja puski minua. Rapsutin Kiitävän Tähden harjaa ja yritin samalla työntää sen päätäkauemmas minusta, sillä aina puskiessaan minua pegasos sattui kutittamaan myös aivan valtavasti. Viimein Kiitävä Tähti rauhoittukin ja pääsin nousemaan ylös kosteasta makuupussistani.
Yritin vilkuilla taivaalle, nähdäkseni auringosta, kuinka paljon kello oli. Se oli kuitenkin mahdotonta sankan sumun lävitse.
Oli kello mitä tahansa, meidän olisi lähdettävä mahdollisimman ajoissa matkaan Kiitävän Tähden kanssa. Silloin saattaisin vielä keretä etsimään aarretta tai oikeastaan aloittamaan kuopan kaivuuta.
Satuloin pegasoksen ja pakkasin jälleen kaikki kamppeemme sen selkään. Nyt sillä olisi eilistä helpompaa, sillä sen taakkana oli nyt muuten sama lasti, paitsi että siitä puuttui porkkana ja puoli pullollista vettä. Helpomman olon pegasokselle teki myös se, että nyt auringon paiste ei päässyt sumun lävitse hikoiluttamaan sitä.
Katsoin kartastani oikean suunnan ja lähdimme rämpimään metsikköön. Onneksi metsää ei olisi niin paljoa matkalla, sillä jossakin vaiheessa meidän kuuluisi kulkea heinikkoisen niityn poikki. Sen jälkeen tulisi suon laitama. Voisimme kiertää suon tai kulkea sen lävitse. Kyllä läpi kulkeminenkin kävisi, varsinkin kun suo sattui olemaan niin pieni. Kyllähän suolla varmaan jotakin tukevia astuinsijoja pitäisi olla.
Olin varma, että matkamme tulisi onnistumaan. Mistään ei kuitenkaan ikinä voinut olla täysin varma, vaikka varmalta jokin asia tuntuisikin.

Sumussa kulkeminen oli aluksi ollut todella hankalaa, kun ei nähnyt edessä olevia vaaroja tarpeeksi ajoissa. Oksat läimähtivät kasvoihini, ennen kuin olin edes kunnolla niitä nähnytkään.
Kaikeksi onneksemme metsä loppui aikanaan ja niitty avautui eteemme. Sumukin oli ehtinyt haipua melkein olemattomiin, jolloin eteensä taas näki hyvin. Auringostakin huomasin olevan jo iltapäivä. Olimme tainneet Kiitävän Tähden kanssa lähteä liikkeelle sittenkin myöhempään kuin olin luullut.
Niitty oli aavemaisen näköinen, kun sumu peitti vain osan näkymästä ja himmensi auringon paistamaa valoa. Minua melkeimpä pelotti kulkea sillä. Minun oli kuitenkin turha pelätä mitään Kiitävän Tähden seurassa, sillä pegasos kyllä huomaisi paljon aiemmin, jos jokin uhka lähestyisi meitä. Lisäksi minulla oli pillini kaulassani roikkumassa, jolloin voisin milloin vain puhaltaa sitä ja Kiitävässä Tähdessä piilevä suojelusenkeli pelastaisi minut kaikelta.
Miksi oikeastaan luotin suojelusenkelin apuun niin paljon? Eihän edes enkeli voinut aina pelastaa minua. Kukaan ei onnistuisi aina. Joskus saattaisi koittaa se kohtalokas kerta, jolloin puhaltaisin pilliin apua tarvittaessa, mutta suojelusenkeli ei kerkeäisi tai onnistuisikaan pelastamaan minua.
Minun pitäisi varmuuden vuoksi pysyä kaukana vaaroista. Ei pitäisi uhmata kuolemaa, sillä siitä ei ikinä seuraisi mitään hyvää.
Pääni täyttyi kysymyksistä, jotka liittyivät kaikki Kiitävän Tähden suojelusenkeliin. Oliko enkeli ystävällinen luonteeltaan? Pystyikö se lähtemään vapaaehtoisesti pois pegasoksen kehosta vai pääsikö se pois vain pillin kutsusta? Oliko suojelusenkeli edes onnellinen? Olisin halunnut kysyä enkeliltä niin paljon! Mutta pystyikö hän edes puhumaan?
Kiitävä Tähti huomasi minun olevan hämillään ja hermostui. Se heilautti päätään sivummalle ja hörähti äänekkäästi. Rauhoittelin pegasosta rapsuttamalla sitä harjan tyvestä.
Kävely oli kieltämättä hieman tylsää, joten otin Casyn antaman saippuakuplapullon satulalaukusta käsiini. Puhaltelin saippuakuplia ja ne tippuivat kevyesti sumun kostuttamaan maahan, jääden ehjinä odottamaan pistävän kirkasta aurinkoa, joka puhkaisisi ne. Tuuli ei puhaltanut eikä ilmavirtauksiakaan kulkenut tarpeeksi, että ne olisivat voineet lentää korkeammalle ja jonnekin kauas täältä. Ne jäivät odottamaan tulevaa kohtaloaan.
Minua alkoi pelottamaan jostakin syystä. Koska minun kohtaloni täyttyisi? Saisinko elää vielä pitkään vai kuolisinko pian?Ehtisinkö sitä ennen ratsastaa koskaan Kiitävällä Tähdellä? Voisinko myös lentää ensimmäistä kertaa eläissäni? Saisinko ikinä omaa perhettä... tai näkisinkö enää koskaan vanhempiani? Pääsisinkö vielä joskus kotiin?
Yllättäen tunsin kaukaiselta tuntuvan kaipuun. Muistot, jotka olivat peittynet uusien kokemusten tieltä, työntyivät esille tajuntaani. Muistin yllättäen kaiken entisestä elämästäni. Äiti, isä, koti, koulu, metsä, jossa aina leikin... Kaikki ne muistuivat mieleeni yhtä aikaa, saaden pääni sekaisin.
-Äiti ja isä, sanoin hiljaa. Kuinka kauan olen ollut poissa luotanne? Kuinka kauan olette odottaneet minua takaisin kotiin? Ette edes tiedä, missä olen. Olette varmasti olleet huolissanne. En pystynyt palaamaan ja kertomaan teille tästä paikasta.
Kyyneleet tulvivat silmiini, enkä nähnyt niiden takaa kunnolla eteeni. Horjahdin ja kaaduin maahan itkien. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua.
Kiitävä Tähti hirnahti hämillään ja yritti puskea turvallaan minua pystyyn, mutta turhaan. En päässyt ylös, sillä olin liian surullinen. Halusin vain kotiin, jossa vanhempani odottaisivat minua. Halusin halata heitä ja kertoa, missä olin ollut. Pyytäisin tietysti myös anteeksi.
Mutta pääsisinkö enää koskaan kotiin? Olisiko Aqualoupista mahdollista palata? Miten edes olin päässyt tänne?
Yritin muistaa ja pinnistää muistiani. Muistin vain sen päivän, kun olin viattomasti leikkinyt kotimme läheisellä metsällä. Kaikki sen jälkeen tapahtunut oli jossakin muistini ulottumattomissa.
Kiitävä Tähti hirnui vähää väliä. Se ei luovuttanut, vaan halusi saada minut nousemaan ja jatkamaan matkaa.
Ymmärsin itsekin, etten voisi jäädä vain tähän itkemään. Itkeminen ei auttanut tai muuttanut asioita.
Nousin ylös samalla, kun pegasos yhä puski minua turvallaan. Pyyhin kyyneleeni ja lähdin laahustamaan eteenpäin kuin kuollut.
Yrittäisin vielä joskus päästä kotiin. Keksisin kyllä jonkun keinon. Tekisin mitä vain sen eteen!

Vasta suon nähdessäni päätin, että kiertäisimme Kiitävän Tähden kanssa sen. Suo oli nimittäin hyvin vetisen näköinen, eikä siellä ollut paljon astuinsijoja ja sen vesi oli limanvihreää. Suolla myös haisi kamalalle.
Lähdin johdattamaan pegasosta kiertämään vasemman kautta kamalan suon. Minua hirvitti koko paikka ja selässäni kulki jatkuvana virtana kylmänväreitä, mikä oli hyvin inhottavaa. Kiitävä Tähti ei olliut millänsäkään suosta, eikä se tuntunut edes piittaavan oudosta hajusta, joka siitä tuli, vaikka pegasos haistoi varmasti sen paljon vahvempana kuin minä.
Olimme saaneet kierrettyä suon melkein kokonaan, kun kuulin kamalan räsähdyksen ja outoa eläimen ääntä. Ääni oli kuin pienen murisevan kissan. Hätkähdin ja yritin katseellani etsiä murisijaa, mutten tuntunut näkevän missään mitään elollista.
Kiitävä Tähti alkoi hermostua jatkuvasta äänestä ja nyki suitsiaan, jotta jatkaisin kävelyä ripeämmin. Jotenkin minusta pegasoksen käytös kertoi, ettei meille muriseva otus ollut mikään vaaraton.
Aloin kulkemaan ripeämmin, melkien hölkäten ja Kiitävä Tähti pysytteli kanssani samassa vauhdissa. Muriseva ääni kuului yhä, mutta nyt sen lisäksi kuului viuhuvaa ääntä, joka läheni koko ajan.
Yritin vilkaista taaksemme varmuuden vuoksi, mutta juuri silloin menin pahaksi onnekseni kompastumaan. Kiitävä Tähti hirnahti pelästyen ja tamppasi maata kavioillaan hermostuneena. Nousin äkkiä ylös, mutta ennen kuin jatkoin taas, vilkuilin ympärillemme. En nähnyt vieläkään mitään elollista, mutta äänet kuuluivat yhä voimakkaasti kuin meitä oltaisiin seurattu.
Ehkäpä meitä jahtasi jokin näkymätön? Eihän sitä ikinä tiennyt, mihin sitä törmäisi toisessa ulottuvuudessa, jonka elämään ei ollut vieläkään kunnolla tottunut. Yllättäen murina kuului hyvin läheltä, hieman sähisevänä, jolloin lähdin äkkiä pelokkaana juoksemaan eteenpäin, vaikka jalkoihini sattui jo aivan kamalasti. Olisin halunnut vain nousta Kiitävän tähden satulalle ja ratsastaa pegasoksella, jotta omat jalkani säästyisivät tältä kidutukselta. Mutta ei minun itseäni pitänyt koko ajan ajatella. Kiitävällä Tähdellä oli paljon pahemmat oltavat. Se sentään ravasi kevyesti painava lasti selässään, puhumattakaan siitä, jos minä olisin vielä ollut lisäpainona sillä.
Jokin viuhahti nopeana ylitsemme ja laskeutui silti kevyesti maahan eteemme, jolloin jouduimme pakostikin pysähtymään, ettemme vain törmäisi siihen. Edessämme seisoi suonvihreä otus, joka oli hyvin kissamainen ja yhtä pienikin. Korvat olivat kissamaiset, suuret ja  Sillä meni tummansinisiä viiruja kehossaan ja sen selässä kasvoi suipot vaaleansinertävät höyhenpeitteiset siivet. Otuksen sinertävä häntä oli hyvin leveä ja tuuhea, mutta hetken päästä tajusinkin, että sillä sattuikin olemaan niitä 4!
Nelihäntäinen otus? En ollut ennen nähnyt sellaista, enkä tiennyt mikä se oli tai että oliko se vaarallinen.
Otus murisi hennosti ja yritti näyttää mahtavalta ja pelottavalta. Se näytti hampaitaan ja piti kapeita siipiään levällään, joita huomasin myös olevan 4. Takimmainen siipipari vain sattui olemaan pienempi kuin etummainen.
Kiitävä Tähti ei pitänyt tilanteesta. Se hirnui peloissaan ja tamppasi kavioillaan maata levottomana. Lopulta pegasos nousi takajaloilleen ja yritti tallata pienen otuksen kavioidensa alle tappavasti. Otus kuitenkin hyppäsi nopeasti tieltä, kuin salama ja tarttui kaikilla raajoillaan puun runkoon kiinni. Se sähisi kuin kissa ja räpytti siipiään vihaisena.
Kiitävä Tähti hirnui otukselle, yrittäen saada sitä häipymään. Kävi kuitenkin aivan päinvastoin. Sen sijaan, että otus olisi häipynyt, samanlaisia karvaturreja ilmestyikin enemmän! Niitä tuntui satavan ilmasta, vaikkakin ne oikeasti vain hyppäsivät suhahtaen puista maahan. Niitä tuntui olevan joka puolella ja olimme kirjaimellisesti piiritettyinä.
Hain katseellani pakoreittiä, jota ei ollut olemassakaan tässä tapauksessa meitä varten. Laskin äkkiä, kuinka monta otusta ympärillämme oikein murisi ja säikähdin, kun tulos oli 17. Niitä oli valtavasti, että ne olivat varmasti lauma.
Otukset tuntuivat vain jäämään murisemaan meille. Ne eivät tehneet mitään muuta, jolloin minua ahdisti pysytellä paikallaan murisemisen kohteena.
Pelästyimme Kiitävän Tähden kanssa, kun yhtäkkiä jostain kaikui eläimellinen melko hento räyhähdys. Kaikki otukset, jotka meitä ympäröivät, kohottivat katseensa sivulle ja ryntäsivät sinne juosten, äännellen samalla maukuvasti.
Otin Kiitävän Tähden ohjat käsiini ja lähdin hitaasti taluttamaan sitä eteenpäin, kun siihen oli mahdollisuus. Ajattelin kuitenkin mennä hitaasti, jotta otukset eivät ryntäisi heti peräämme, jos juoksisimme. Se oli kuitenkin turhaa.
Vilkaisin taaksemme ja huomasin selvästi tavallista kissaa kookkaamman otuksen, joka oli kokoaan lukuunottamatta samanlainen kuin muut. Sen siivet olivat paksummat ja ne näyttivät siltä, kuin niillä olisi voinut jopa lentää, toisin kuin pienempien suipot ja ruipeloiset siivet.
Suuremman otuksen oli pakko olla pienempien emo, sillä pienemmät seurasivat sitä tottelevaisesti. Emo tuli kevyttä juoksua meitä kohden. Se ei onneksi vaikuttanut agressiiviselta, mutta silti minua ihmetytti, miksi se tuli luoksemme.
Jatkoin kävelyä, kuin en huomaisi otusta. Se kuitenkin saapui pian vierelleni kävelemään kanssani tyynenä samaa tahtia. Sen poikaset seurasivat sitä, mutta ne sähisivät ja murisivat meille, kun niitä pelotti. Emo ei kuitenkaan pelännyt meitä, vaan tuntui päinvastoin pitävän meistä.
Kiitävä Tähti hirnahti hermostuneena, kun sen pelästyttäneet otukset seurasivat sitä yhä muristen ja sähisten.
Vilkaisin otusten emoa, joka kulki vierelläni päättäväisen tyynenä. Huomasin sen kaulassa nauhan, joka oli haalistunut ilmeisesti punaisesta melkein valkoiseksi.
-Kiitis, onkohan tuo otus ollut jonkun lemmikki? kysyin pegasokselta.
Jos otus olisi kuulunut joskus ihmiselle, se selittäisi sen, miksi sillä oli nauha ja miksi se oli niin kesy. Mutta miksi joku olisi halunnut luopua siitä ja jättää sen kamalalle suolle asumaan? Kumpa eläimet olisivat osanneet puhua, niin minulle olisi selvinnyt niin monta asiaa.
En välittänyt siitä, vaikka kesy emo ja sen 17 murisevaa poikasta seurasivat meitä. Hymyilin vain välillä, kun vilkaisin niitä.

Oli jo ilta, kun kuulin metsässä kauan taivallettuamme viimein meren kohinaa. Juoksin innoissani viimeiset metrit aukealle ruohotasanteelle, jolta näkyi meri. Jos tasanteella olisi mennyt eteenpäin, olisi pian tullut jyrkänteen reunalle. Reunan alapuolella oli hiekkarantaa ja täydelliseltä näyttävä hiekka päättyi vasta meren aaltoihin.
Kiitävä tähti laukkasi vierelleni ja pian myös otukset ravasivat kirimään minut. Vasta silloin humasin, kuinka väsyneitä otuksen pienet poikaset olivat. Ne olivat joutuneet taivaltamaan pitkän päivän, meidän tahdissamme.
Minua hävetti, etten ollut huomioinut poikasia aiemmin.
Etsin katseellani sopivaa kohtaa, jossa yöpyä. Parhaimmalta paikalta vaikutti metsän reunassa olevien puiden suojassa. Yöllähän saattaisi sataa, vaikkei pilviä näkynytkään taivaalla ollenkaan.
Otin Kiitävän Tähden varusteet pois ja asetin ne puiden suojaan.
Pegasos nousi takakavioilleen ja räpytteli samalla siipiään voimakkaasti. Se ei tehnyt sitä pelotellakseen otuksia, vaan verytelläkseen itseään rankan päivän jälkeen. Sen siivethän olivat joutuneet olemaan siipiremmillä kiinni, jolloin se ei ollut saanut verytellä päivän aikana niitä ollenkaan. Varmasti siivet olisivat puutuneet ja siksi epämukavassa kunnossa. Huomenna Kiitävä Tähti saisi kuitenkin minun luvallani olla koko päivän ilman siipiremmiä.
Kun olin saanut kaiken tärkeän kuntoon, otin makuupussin ja etsin mahdollisimman pehmeää alustaa. Otuspesue oli nukahtanut jo. Kaikki poikaset olivat niin suloisia, kun ne nukkuivat toinen toistensa päällä yhtenä kasana.
Menin nukkumaan mahdollisimman lähelle otuksia ja Kiitävä Tähti valitse omaksi lepopaikakseen paikan mahdollisimman läheltä minua. Pegasos melkein makasi jalkojeni päällä, mutta minua se ei olisi haitannut. En olisi tuntenut kipua, vaan rakastamani pegasoksen läheisyyden.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com