Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

25.

<<Kaikki 3 aurinkoa porottavat kuumana Popkornilaaksolle. Huomaan rannekelloani vilkaisemalla, että nyt on tasan keskipäivä. Olen jähmettynyt keskelle avointa laidunta. Kaikki ympärilläni alkavat sulaa ja lopulta haihtua kuumuudesta olemattomiin. Viimein vain minä olen jäljellä. Auringot aivan kuin odottavat oikeaa hetkeä ja pian ne loistavatkin entistä kirkkaampina suoraan minua kohti. Suojaan käsillä silmiäni valolta, etten sokaistuisi lopullisesti. Se on kuitenkin turhaa. Näen enää vain valkoista, kirkasta valoa. Olenko sokea vai loistavatko auringot muuten vain niin kirkkaina?
Erotan pian kaiken kirkkauden keskellä edessäni pegasoksen. Tunnistan pegasoksen Kiitäväksi Tähdeksi. Se katsoo minua melkeimpä hymyillen. Kiitävän Tähden yläpuolella näkyy taas se enkeliä muistuttava valo, mutta tällä kertaa se ei olekaan valo, vaan oikea enkeli. Enkeli on täyttä lihaa ja verta, kuin oikeat elävät olennotkin.
Kiitävä Tähti astuu toisella etukaviollaan pitkälle eteen ja koukistaa toista. Pegasos kumartaa minua ja sen yläpuolella lentävä enkeli tekee samoin. Olen aivan ihmeissäni. Miksi joku kumartaisi minua?
Yhtäkkiä tajuan, ettei aurinkoja näy enää taivaalla. Niiden tilalla on vain kaukana ikuisuudessa häämöttäviä tähtiä. Silti sen yön pimeyden keskellä on valoisaa. Missään ei näy valon lähdettä, mutta pian minulle valkenee totuus. Vilkaisen käsiäni ja tajuan minun olevan se valon lähde. Minä loistan kirkkaana kuin äsken näkemäni auringot.
-Olemme palveluksessasi, enkeli pegasoksen yltä sanoo. Aurinkoinen Alli...

Harjasin Kiitävän Tähden lyhyttä, mutta pörheää harjaa. Harjaan oli tarttunut karsinassa olevia heiniä, jolloin pegasos näytti epäsiistiltä. Valkoisella pegasoksella se oli vieläpä paljon paremmin huomattavissa.
Olin jostain syystä herännyt tänä aamuna tai oikeastaan yönä normaalia aikaisemmin. Nyt oli vasta aamuyö ja olin silti jo tallilla. Kiitävä Tähti oli saapuessani vielä nukkunut ja minä olin mennyt herättämään pegasos rukan.
En vain ollut saanut enää unta ja olin halunnut jonnekin muualle ahdistavasta huoneestani. Ehkäpä se johtui siitä, että olin nähnyt yöllä painajaista.
Painajaisessani oli ollut kolmen auringon päivä ja oli tapahtunut kaikkea epäselvää ja kummaa. Minulle tuli huono olo vain miettiä painajaistani. Oksettava olo valtasi minut ja minun oli pakko rientää äkkiä ulos tallista. Kiirehtiessäni jätin vahingossa Kiitävän Tähden karsinan oven auki.
Luulin jo eilen nauttimani iltapalan tulevan ylös, mutta onnekseni huono oloni alkoi pikku hiljaa hellittää. Haukoin raitista ilmaa sisälleni ja katsoin pelokkaana, kun kaukana laitumen mäen takana ensimmäisen aamun ensisäteet alkoivat kirmata kohti talleja. Ne tanssahtelivat härnäävästi ja yrittivät kaikin tavoin saada minut muistamaan kamalan painajaiseni.
Suljin silmäni ja suojasin niitä käsilläni, samalla tavalla kuin painajaisessanikin. En halunnut muistaa painajaistani, sillä se pelotti minua.
-Menkää pois! huusin käheällä äänellä.
-Kelle sinä huudat Alli? kuulin jonkun kysyvän takanani.
Otin varoen käteni silmieni edestä ja katsoin taakseni. Telma oli takanani ja hän katsoiminua ihmeissään ja samalla huolissaan. Olihan se tietysti erikoista, että joku huusi yksikseen ulkona ennen aamun koittoa.
-En kellekään, vastasin ja nousin maasta ylös.
-Mikä sinun on? Telma kysyi ja laski toisen kätensä olkapäälleni. Ensinnäkin, tähän aikaan ei herää kukaan. Yleensä sinäkin tulet ulos vasta aamupäivästä.
-Näin painajaista, myönsin. Halusin tulla Kiitiksen luokse. Hänen luonaan minulla on helpompi olla.
-Haluatko puhua siitä? Telma kysyi huolestuneella äänellä.
-En, vastasin päätäni pudistellen päättäväisenä. Haluan vain unohtaa sen.
En halunnut enää kuulla sanaakaan painajaisista, en varsinkaan omastani. Yleensä kun olin nähnyt painajaisia, ne olivat olleet selvempiä. Tämä painajainen oli kuitenkin joka tapauksessa ollut erilainen. Se ei ollut niin selvä, vaan kuin arvoitus, joka kaipasi ratkaisemista.
-Minä saatan tietää, mikä voisi piristää sinua, Telma sanoi vihjaavasti. Lähdetään ratsastamaan.
-Todellako? ihmettelin jännittyneenä. Mutta voiko näin aikaisin mennä ratsastamaan?
-Tottakai, Telma vastasi iloisena, mistä tiesin hänen itsekin rakastavan ratsastusta. Tarvitset sitä paitsi nyt jotain muuta ajateltavaa ja ratsastus on kaikista parhainta siihen. Vieläpä kun on näin aamu, voisimme käydä sillä metsällä, minne halusit. Ehdimme hyvin iltapäiväksi, jos otamme nopean ratsun.
Täytyin onnesta ja riemusta. Aloin hytistä tunteideni takia, jotka pyrkivät pääsemään valloilleen sisältäni.
-Olet todella uskomattoman ihana! huudahdin, kun päällimmäisenä ollut tunne, joka sattui olemaan riemu, pääsi valloilleen.
Halasin Telmaa lujaa ja pelkäsin rusentavani hänet, vaikkakin sellainen oli mahdotonta näin nuorelta ja pieneltä tytöltä. Irrotin nopeasti otteeni, kun tasuin ajan menevän tällä välin hukkaan.
-Saat mennä hakemaan pari asiaa minun ja Casyn huoneesta, Telma neuvoi. Mene vain ihan koputtamatta sisään ja mene hakemaan vaatekaapistamme ratsastussaappaat sekä kypäräni. Jos Casy on jo hereillä, kerro hänelle, että lähdemme ratsastamaan.
Nyökyttelin päätäni joka kohdan jälkeen. Kun Telma sai asiansa sanotuksi, lähdin pikaisesti juoksemaan päärakennukselle.
Telma jäi ilmeisesti satuloimaan ratsuamme. Tai ainakin toivoin niin. Pääsisimme nimittäin nopeammin lähtemään. Kaikkein eniten toivoin, että hän satuloisi vain yhden ratsun. Silloin pääsin hänen kanssaan saman ratsun selkään. Sillä tavalla oli paljon kivempi ratsastaa.
Menin sisälle ja astelin mahdollisimman kevyesti rappuset ylös, jotten herättäisi vahingossa ketään. Rappusten yläpäässä arastelin mennä koputtamatta Casyn ja Telman huoneeseen. Pelkäsin Casyn olevan sisällä ja suuttuvan. Telma oli kuitenkin kehoittanut menemään koputtamatta, jolloin voisin tarvittaessa vedota siihen.
Avasin oven varoen ja menin varoen sisälle. Huomasin heti ensimmäisenä Casyn nukkumassa. Hän makoili velttona vatsallaan, pää lähellä sängyn reunaa, jolloin hän olisi voinut helposti tippua siitä kylkeä kääntämällä. Tytön tukka oli aivan sekaisin ja se näytti takkuiselta.
Hiivin suurelle vaatekaapille ja avasin sen narisevan oven. Huomasin heti ratsastussaappaat ja kypärän, jolloin nappasin ne mukaani.
-Mitä luulet tekeväsi? Casy kysyi unisella äänellä ja tajusin hänen heränneen.
-Telma käski hakea saappaansa ja kypäränsä, selitin.
-Oletteko taas menossa ratsastamaan? Casy uteli, vaikkei kuulostanut tippaakaan kiinnostuneelta.
-Aiomme käydä vähän pitemmällä ratsastusreissulla tänään, kerroin. Tulemme Telman mukaan luultavasti iltapäivällä. Siis siinä tapauksessa, jos hän saa nopean ratsun meille.
Casy nousi nopeasti istumaan sängyllänsä. Hän näytti jotenkin valppaalta, valmiina pakenemaan.
-Aiotteko tänään ratsastaa oikein lujaa? Casy kysyi ja kohotti toista kulmaansa, vaikka hänellä oli pikemminkin haikea kuin utelias ilme, jolloin kulman kohotus ei sopinut siihen, enkä saanut selvää hänen tunnetilastaan.
-Luultavasti, kohautin olkapäitäni. Ainakin aiomme keretä käymään yhdessä metsässä, joka on aika pitkän matkan päässä.
Casy huokaisi, enkä ymmärtänyt miksi. Hän mietti hetken aikaa jotakin ja hänen kasvoillaan häivähti 2 tunnetta, viha sekä haikeus.
-Pidät minua varmaan todella typeränä... Casy aloitti yllättäen ja kumartui tonkimaan sänkynsä alla olevaa laatikkoa. Mutta minun piti antaa yksi juttu sinulle jo vähän aikaa sitten.
Casy nappasi jonkin pitkämäisen pienen pullon laatikosta ja heiti sen minua kohti. Nappasin pullon syliini, kun molemmat käteni sattuivat olemaan jo täynnä.
-Saippuakuplia? sanoin kysyvästi, kun tajusin, mitä Casy oli minulle heittänyt.
-Tiedän, Casy sanoi melkein häpeillen itseään.
-Miksi annat minulle saippuakuplanestettä pienessä pullossa? ihmettelin.
-Etkö vain voisi ottaa lahjaa kyselemättä vastaan? Casy kysyin turhautuneena. Saahan sitä antaa jotain lahjaa toiselle, jos ei itse kyseistä asiaa tarvitse.
-Hyvä on, sanoin hämilläni ja pujahdin äkkiä ulos huoneesta.
Lähdin nopeasti ulos. Silti minua vaivasi Casyn huolestunut ääni. Oliko minun vaarallista lähteä ratsastamaan Telman kanssa, jos hän ratsasti lujaa?
En mennytkään vielä ulos asti, vaan käväisin äkkiä huoneessani. Pujotin kaulaani Telmalta ja Casylta joskus saamani pillin. Siihenhän piti puhaltaa, jos oli jokin hätä ja aina se oli auttanut. Minulla saattoi olla käyttöä sille.
Telma oli saanut satuloitua valkoisen yksisarvisen valmiiksi. Huomasin myös yllätyksekseni Kiitävän Tähden olevan ulkona. Riemuitsin jo, oliko rakas hoitopegasokseni tulossa mukaan. Kyllähän se pysyi ihan hyvin aikuistenkin ratsujen perässä.
-Oletpa nopea satuloimaan, kehuin Telmaa, kun pääsin tytön luokse.
-Ajan kuluessa sitä oppii, Telma myönsi. Kiitis tulee mukaan, niin kuin varmaan huomasitkin.
-Ihanaa! riemuitsin aamuhämärässä ja silitin hoitopegasokseni lyhyttä ja pörheää harjaa.
Telma nosti minut yksisarvisen selkään ja irrotti sidotut ohjat paalusta. Otin ohjat käsiini ja pidin oria vakaana, kun Telma nousi taakseni sen selkään.
-Eikös tämä ole Viidakon Vaeltaja? varmistin.
-Kyllä, Telma vastasi. Yksi nopeimmista yksisarvisistamme, vaikka onkin tällä hetkellä tallimme yksi vanhimmista asukeista.
-Tiedän, kerroin. Nyt saan sitten nähdä, kuinka lujee Vaeko pääsee.
-Haluaisin kyllä joskus kuulla kaikki antamasi lempinimet ratsuistamme, Telma sanoi naurahtaen.
-Voi luetella ne kaikki tässä matkalla, ehdotin innoissani.
-Ehkä joskus myöhemmin, Telma kieltäytyi. Nyt pitää keskittyä ratsastamiseen, sillä kohta lähdetään lujaa.
Laitoin Viidakon Vaeltajan liikkeelle ja ohjasin yksisarvisen kulkemaan tietä pitkin. Tiesin, että jonkin matkan päässä piti vaihtaa metsäpolulle.
Telma neuvoi suuntaa minulle ja tarkasteli aina välillä, että Kiitävä Tähti varmasti tuli perässämme. Pegasos pysytteli kyllä suurimmaksi osaksi yksisarvisen vierellä, mutta aina välillä se jäi vähän jälkeen, löytäessään jotain mielenkiintoista.
Yllättäen metsäpolku loppui ja tilalle avautui aukea niitty, jota varjostivat muutenkin hämärässä aamussa metsikkö. Niitty oli täynnä valkoisia, tummavartisia kukkia, joista vain osa oli auennut nauttimaan auringon tarjoamasta lämpimästä ja ravinteikkaasta kylvystä.
Kiitävä Tähti riehaantui täysin, kun se pääsi kirmaamaan niitylle. Se ponkaisi vauhdilla edelle ja kuroi itselleen etumatkaa. Telma nappasi salamannopeasti ohjat minulta.
-Pidä lujaa kiinni, sillä nyt mennään! Telma komensi.
Tartuin nopeastisatulan päässä olevaan nuppiin. Telma nostatti Viidakon Vaeltajan vauhtia ravista laukaksi, jolloin aloimme tavoittamaan edellä juoksevaa varsamaista pegasos oria. Kiitävä Tähti vilkaisi taakseen ja huomatessaan meidän tavoittavan sitä, se nostatti omaa askeltahtiaan kiitolaukkaan.
Huomasin, että Telmalla oli selvästi tallella kilpailuajoiltaan suuri kilpailuvietti, sillä hän nostatti Viidakon Vaeltajan myös kiitolaukkaan. Hän ei halunnut nuoren pegasoksen noin vain juoksevan dominoivasti edellä, voittaen olemattoman kilpailun.
Kiitävällä Tähdellä oli myös suuri kilpailuvietti. Se pinnisti vauhtiaan lujemmaksi aina, kun huomasi meidän lähestyvän. Ei varsa pakoon halunnut juosta. Se halusi itsepäisesti juosta kohti voittoa.
-Hyvä Kiitis! kannustin pegasosta.
Viidakon Vaeltaja oli kuitenkin kokenut ja koulutettu ratsu, jolloin se ohitti helposti nuoren, kouluttamattoman varsan. Kiitävä Tähti jäi jälkeen ja Telma hidasti voitonriemuaan peitellen yksisarvisen takaisin raviin. Hän ojensi ohjat takaisin minulle.
Minua harmitti, mikä vimma kaikilla oli murskata Kiitävän Tähden juoksemisunelmat. Aina kun se nuoren pegasoksen voimillansa yritti osoittaa muille nopeudensa ja kestävyytensä, muut nostivat heti vauhtia vielä suuremmaksi, jolloin pegasosparka jäi aina jälkeen, eikä jaksanut enää turhaa ponnistella.
Itse haaveilin, että Kiitävästä Tähdestä tulisi kunnon kilparatsu, mitä sen vanhemmatkin olivat olleet. Sitten osallistuisin sillä kisoihin ja voittaisimme ne kevyesti. Kiitävästä Tähdestähän oli luultavasti sen entisellä kodilla toivottukin kunnon kisoissa menestyvää lentoratsua. Olihan nuoren pegasoksen entinen koti ollut kilpatalli, jolloin kaikkien varsojen vanhemmat oltiin huolella valittuja, jotta varsoista tulisi vielä menestyksekkäämpiä kuin ne. Kiitävällä Tähdellä oli siis mahdollisuus menestyksekkääseen kilpauraan!

-Täälä sitä nyt ollaan, Telma ilmoitti.
Katsoin hämilläni ympärilleni. Olimme tulleet metsän laidalle, joka oli valoisa, kun puita oli harvakseen, sillä monet niistä olivat kaatuneet. Aamupäivän aurinko paistoi kevyesti puiden välistä ja lämmitti ilmaa.
Viidakon Vaeltaja ja Kiitävä Tähti joivat yhdessä vettä kapeasta joesta, jonka vesi ylsi vain nilkkoihin. Yritin katseellani etsiä jotakin, mitä tahansa. Jos lapustani löytämät kordinaatit osoittivat tänne, täälä oli oltava myös jotakin. Mutta lapussahan oli ollut myös korkeus merkittynä. Se oli ollut 2,5 metriä, eli aika korkealla minuun verrattuna.
-Menen vähän jaloittelemaan, sanoin Telmalle ja heilautin kättäni merkiksi.
-Älä mene kauas, Telma huolehti.
-En tietenkään, sanoin hajamielisenä.
Menin joessa olevia kiviä apuna käyttäen se ylitse. Yritin katsella korkeammalle jokaista puuta. Halusin löytää kätketyn aarteen, tai mikä se ikinä sattui olemaan. Uteliaisuuteni oli liian voimakas viettelemään minua väärille poluille.
Kuljettuani vähän aikaa pitkin poikin, katse kahteen ja puoleen metriin kohdistettuna, huomasin erään puun oksanhaarukassa jotain vaaleanpunertavaa. Mittasin katseellani korkeuden ja hymyilin jännittyneenä, kun se oli suunnilleen kahden ja puolen metrin korkeudella.
Menin puun luokse ja yritin maasta käsin kurottaa oksanhaarukalle. Toivotontahan se oli, jos jäi kädet ylös ojennettuna väliä yli reilun puolen metrin verran.
En halunnut hakea Telmaakaan apuun. Halusin selvittää tämän itse. Joskus piti vain pärjätä, eikä turvautua toisten apuun.
Huomasin onnekseni oksan, jonka nappasin käsiini maasta. Oksa oli tarpeeksi pitkä, jolloin ylsin helposti oksanhaarukalle aarteeni luokse. Tökkäsin oksan haarukassa olleen aarteeni kepillä pois ja se tippui toiselle puolelle puuta, maahan.
Menin hädissäni katsomaan, olinko rikkonut aarteeni. Onnekseni löysin yhtenäisen vaaleanpunertavan esineen, joka oli simpukan kuori.
Otin simpukan kuoren käsiini ja tarkastelin sitä. Se oli aivan normaali simpukka, eikä siinä ollut mitään erikoista. Tämän oli kuitenkin pakko olla niin sanottu aarteeni, sillä olihan erikoista löytää simpukan kuori metsästä, vieläpä oksan haarukasta niin korkealta.
Silloin muistin, että tälläiset simpukan kuorethan oli avattavissa, olihan tämä helmisimpukan kuori. Sisällä oli yleensä helmi, ainakin kuulemani perusteella.
Yritin sormin avata simpukan kuorta auki, mutta se oli yllättävän kovaa tekoa. Yritin työntää väliin löytämääni oksaa ja saada siten kammettua kuoren auki, mutta ei sekään onnistunut. Oksa oli yksinkertaisesti liian paksu väliin, eikä se jaksanut katkeamatta.
Tuhahdin turhautuneena. Näin lähelle olin päässyt, niin tähän se ei jäisi. Kuljin eteenpäin etsien apua avaamaan kuoren. Silloin huomasin onnekseni suuren kiven, jonka juurella oli pienempiä kiviä. Siinä oli täydellinen paikka murskata simpukan kuori rikki.
Menin kivien luokse, mutta mielessäni häivähti epäilys. Jos rikkoisin simpukan kuoren, menisikö helmikin sisällä rikki?
Vilkuilin vielä ympärilleni hermostuneena. Mitää muutakaan aukaisemiskeinoa ei näkynyt, joten kai tämä oli paras vaihtoehto.
Asetin simpukan kuoren ison kiven päälle ja nappasin käsiini sen viereltä pinemmän kiven. Katsoin ehjää simpukan kuorta vielä viimeisen kerran, ennen kuin suljin silmäni ja iskin kivellä sen rikki. Kivet tömähtivät toisiaan vasten lujaa, kuin joku olisi ampunut kärsineellä pyssyllä. Myös inhottava rasahdus kuului äänimellakkaan, kuin pyssyn kuula olisi murskannut joskun sääriluun.
Katsoin aikaansaannostani. Simpukan kuori oli vaaleanpunertavina palasina ympäriinsä. Jotkut palat olivat isompia, mutta osa oli tietysti pienempiä. Pieniä hiekanhienoja siruja oli kivet peitossaan.
Huomasin helpotuksekseni simpukan sisältä paljastuneen vaaleanpunertavan pienen helmen, joka oli kauniin sileä ja täydellisen pyöreä. Otin helmen varoen käsiini ja ihailin sen kauneutta ja täydellisyyttä. Aina sanottiin, ettei mikään ollut täydellistä, mutta tästä helmestä olin toista mieltä.
Olin onnistunut aarteenetsinnässäni ja saanut kuin saanutkin upean aarteen. Olin kyllä kuvitellut löytäväni jotain suurempaa. Kaikkihan tavoittelivat aina korkeammalle kuin lopulta pääsivät.
Silloin silmäni pyöristyvät kummastuneina. Huomasin simpukan kuoresta jääneestä suuremmassa palassa olevan kaiverrusta. Otin palan käsiini ja huomasin siinä olevan puolikas numero. Katsoin muitakin isompia palasia ja löysin toisestakin numeroa. Muutamassa muussakin näkyi kaiverrusta ja otin ne talteen.
Oli kuin palapeli koota palaset takaisin kokoon. Pian kuitenkin huomasin niistä muodostuvassa yhtenäisessä kaiverruksessa olevan uusi kordinaatti ja korkeus 0m.
Oliko tämä löytämäni simpukan kuori ollut vain vihje oikealle aarteelle. Ei ihmekkään, että se oli ollut näin pieni ja melkeimpä mitätön omasta mielestäni.
Hymyilin ilahtuneena. Olipa merkillistä. Kuin suunnistusta. Tästä alkaisi merkillinen vihjesuunnistukseni kohti oikeaa aarretta!

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com