Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

24.

Odotin innolla tallin seinustalla satuloidun Pikku Vuokon vierellä. Pegasos odotteli kärsivällisenä aitaan sidottuna, eikä suotta hermoillut.
Kiitävä Tähti oli viety laitumelle, jotta se ei häiritsisi ratsastusta.Nyt ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen ratsastusaika, vaan Telma tulisi tällä kertaa ratsastamaan kanssani. Olin siitä niin riemuissani! Telma ratsastaisi kanssani samalla satulalla istuen. Siksi Pikku Vuokon selkään oli laitettukin lännensatula, joka soveltui tähän kyseiseen kimpparatsastukseen.
Hyrisin innosta ja hivelin sormellani jatkuvasti olkapäille ulottuvia kellertäviä hiuksiani. Jännitys tuntui vatsanpohjassa saakka myngertävänä ja vilkuilin vähää väliä päärakennukselle, milloin Telma tulisi. Viimein hän astuikin ulos ovesta ja käveli kypärä sekä ratsastussaappaat yllään.
-Oletko valmis? Telma varmisti.
-Olen ollut jo jonkin aikaa, vastasin reippaana ja innokkaana.
Telma auttoi nostamaan minut satulaan, sillä olin liian lyhyt itse ponnistamaan korkeaselkäisen aikuisen pegasoksen selkään. Asetuin istumaan eteen, sillä takana luultavasti tippuisin helpommin. Telma nousi istumaan satulan takaosalle, jossa normaalisti pidettiin matkatavaroita ja muuta ylimääräistä kuormaa.
-Ratsastanko minä ensin vai? Telma kysyi.
-Minä haluan ensiksi, vastasin ja tartuin ohjiin päättäväisenä.
Laitoin varoen pegasoksen liikkeelle. Pikku Vuokko lähti kulkemaan nytkähtelevää käyntiä.
-Onko sinulla suunnitelmaa, minne ratsastetaan? Telma kysyi takaani.
Mielessäni kävi heti ensimmäisenä lapustani löytämien kordinaattien osoittama paikka. Sinne oli kuitenkin niin pitkä matka, ettei saman päivän aikana olisi kerennyt takaisin.
-Ei ole, valehtelin. Mutta voitaisiin mennä vaikka tuolle niitylle. Siellä ainakin voisi yrittää ratsastaa lujempaa.
Telma vilkaisi vasemmalla avaraa niittyä. Niitty kohosi aluksi hieman ylämäkeen, mutta telma kyllä tiesi sen olevan toiselta puolelta tasainen ja turvallinen paikka ratsastaa.
-Sopii, Telma vastasi.
Ohjasin Pikku Vuokon niitylle ja se kääntyi rauhallisesti haluamaani paikkaan. Pegasos ei kuitenkaan tykännyt mennä niityn ylämäkeä, sillä minä huonona ratsastajana valuin satulan takaosalle Telmaa vasten. Tiesin kyllä pegasoskirjoja lukeneena, ettei pegasos erityisemmin tykännyt siitä, että paino laskettiin liian taakse.
Pääsimme niityn laelle ja katsoin suu hymystä ammollaan kaunista maisemaa. Huomasin tukevarunkoisen suuren puun, joka seisoi yksikseen niityllä, lähellä pientä järveä. Muistin heti, kuinka olin kiivennyt puuhun nappaamaan sen oksaan takertuneen tanssinauhani takaisin. Silloin olin nähnyt ensimmäistä kertaa Kiitävän Tähden lentävän. Silloin muutama muukin pegasos oli liittynyt sen lentoon mukaan. Ne olivat kaikki lentäneet puuta ympäri niin sulavasti, siipiään välillä vain raskaasti räpäyttäen. Sitä satumaista hetkeä en unohtaisi koskaan!
Ratsastaessamme hidasta käyntiä niityllä, huomasin maahan tamppautuneen hennon polun, jota oli vaikea huomata. Se tuntui jotenkin tutulta, mutten muistanut ikinä kulkeneeni sitä pitkin. Huomasin hennon polun suuntaavan metsälle. Katsoin metsää kohden. Olinko käynyt joskus tuolla metsässä? Olinko joskus kävellyt tätä hentoa polkua pitkin, joka kulki metsästä niityn lävitse? En muistanut mitään sellaista, mutta sydämmeni tuntui olevan toista mieltä.
-Katsohan eteenpäin Alli, Telma kehotti ja herätti minut ajatuksistani.
-Anteeksi, pyysin ja keskityin jälleen ratsastamiseen. Voisitko sinä ratsastaa välillä?
Telma ei sanonut mitään. Hän vain otti ohjat käsiinsä ja kiihdytti varoen pegasoksen vauhdin raviksi.
Katsahdin yhtäkkiä aurinkoa. Se oli normaalia pienemmän näköinen. Yllättäen tajusin auringon olevan väärällä puolella. Nythän oli aamupäivä ja tällä hetkellä aurinko oli länsitaivaalla. jokin oli nyt hullusti!
-Telma! sanoin hätääntyneenä. Aurinko on länsitaivaalla, vaikka on vasta aamu!
Telma naurahti ja pörrötti varoen toisella kädellään päätäni. Tajusin heti, ettei voinut olla mikään hätätila.
-Et tainnutkaan vielä tietää, että Aqualoupille paistaa 3 aurinkoa, Telma kertoi naurahtaen.
-3 aurinkoa? ihmettelin. Miten sellainen on mahdollista?
-Ne ovat niin lähellä toisiaan, Telma selitti. Normaalisti vain yksi niistä valaisee Aqualoupin päivää, mutta joskus tapahtuu jotain poikkeavaa, jolloin kaikki 3 voivat olla valaisemassa. Silloin on vaarallista olla ulkona. Kahdenkin auringon aikaan voi sattua ikäviä asioita, jos molemmat paistavat keskipäivän aikaan.
-3 aurinkoa samanaikaisesti, olin vieläkin hämilläni. Silloin on varmaan todella kuuma ja valoisaa.
-Niin onkin, Telma myönsi. Olen kokenut sellaisen hetken melkein 20 kertaa elämässäni. Joka kerralla on ollut tulipalovaara, kun on ollut niin kuuma.
Olin hetken aikaa hiljaa ja pohdin asiaa. En välttämättä halunnut koskaan kokea sellaista. Päätin vaihtaa puheenaihetta ikävimmistä asioista.
-Haluaisin muuten käydä joskus yhdessä metsässä, jonka sijainnin kordinaatit ovat 30N, 17W, sanoin.
-Sinne on todella pitkä matka, Telma hämmästyi ehdotustani ja minä hämmästyin, kun hän tiesi pelkkien kordinaattien perusteella paikan sijainnin.
-Haluaisin kuitenkin käydä joskus siellä, sanoin ja jätin kertomatta aarre -taka-ajatuksestani. Siellä on yhden kartan mukaan todella upea metsä.
-Sitähän se onkin, Telma myönsi. Mutta sinne on melkein puolenpäivän matka. Kävellen sinne ei pääsee hädin tuskin yhden päivän aikana.
-Ajattelinkin, että jos oppisin ratsastamaan sitä ennen, aloitin. Sitten voisin ratsastaa sinne ja yöpyä siellä.
-Niin kauas en anna sinun lähteä yöpymään! Telma sähähti pelosta.
-Mutta minä todella haluan sinne, intin. Osaan sitä paitsi huolehtia itse itsestäni. Etkä sinä ole minun...
Yhtäkkiä en vain saanut sanottua lausettani loppuun. Sanat vain jäivät jonnekin kurkkuuni kiinni. Tuntui kuin en olisi muistanut, mitä minun piti sanoa.
-... Äitini, päätin lauseeni, kun viimein sain sen sanotuksi, enkä ymmärtänyt, mitä vaikeaa siinä sanassa minulle oli.
-En olekaan, Telma myönsi. Mutta tallimme hoitajana, olen periaatteessa vastuussa sinusta.
-Et sinä muistakaan huolehdi niin paljoa, muistutin.
-Kukaan muu ei ole noin nuori, Telma puolustautui.
-Kukaan ei muistuta sinua siskostasi, sanoin hiljaa, mutta tyttö kuuli sen.
Telma hiljeni ja tiesin osuneeni herkkään aiheeseen. Vilkaisin taakseni ja huomasin Telman olevan järkyttynyt. Oli virhe muistuttaa häntä ikävästä asiasta.
-Siskosi kuolema ei ollut sinun vikasi, sanoin katse eteenpäin kohdistettuna, selkä Telmaan päin. Et voi siksi korvata sitä mitenkään. Et voi luulla asian korjaantuvan suojelemalla minua, kun et voinut suojella siskoasi tilanteelta, josta oli mahdotonta etukäteen suojella.
Telma pysyi vieläkin hiljaa. En uskaltanut kääntyä katsomaan häntä.
-Olet oikeassa, Telma myönsi haikeana. Anna anteeksi.
-Ei se mitään, vastasin. Minä ymmärrän kyllä. Rakastit siskoasi niin paljon.
-Rakkaus tekee joskus sokeaksi, Telma myönsi. Siskoni ja koko perheeni kuolema oli minulle liian vaikea asia ymmärtää.
-Kelle tahansa olisi, sanoin hiljaa. Minäkin olen menettänyt vanhempani, ainakin periaatteessa. En kuitenkaan ehkä koskaan enää näe heitä.
Telma ei tainnut edes kuulla viimeisimpiä sanojani. Pikku Vuokon kavioiden tasainen töminä maahan vaimensi ääneni kuuluvuutta. Silti tiesin, että Telma kyllä olisi ymmärtänyt minua.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com