Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

1.

Tepastelin siinä tutussa metsikössä, kunnes tuntui, ettei se ollutkaan minulle niin tuttu, kuin olin luullut.
Uudet ruskeat kenkäni, jotka kopisivat maahan kuin steppikengät, olivat pysyneet onneksi aivan puhtaina. Äitini suuttuisi, jos likaisin ne. Olin siksi yrittänyt olla mahdollisimman varovainen. Olin kuitenkin niin huolettomalla tuulella, etten jaksanut murehtia kenkiäni.
Kädessäni oli muutaman metrin pituinen punajuuren värinen tanssinauha, jonka pidikeosa oli kauniin violetti. Nauhani leikitteli tuulessa, kun heilauttelin sitä edestakaisin, tehden kauniita silmukoita. Joka kiepautuksella nauha tuntui hidastavan vauhtiaan ja samalla aikaa. Välillä tuntui siltä, että aika oli kokonaan pysähtynyt.
Oli niin lämmin ilma, että minulla oli vain vaaleanpunainen toppi ja sininen polero, jonka äiti oli käskenyt varmuuden vuoksi pistämään. Lisäksi minulla oli sinertävänvihreä minihame, jonka siistit laskokset liehuivat tanssahdellessani eteenpäin.
Metsä tuntui muuttuvan joka askeleelta yhä vieraammaksi, vaikka olin kulkenut näitä samoja reittejä useasti. Tämä oli mieluisin leikkipaikkani ja viihdyin täälä yksin. Ei lähimailla asunutkaan yhtään ikäistäni, niin syrjässä kuin asuimme.
Olin vasta 10-vuotias pikkutyttö. Tai pikkutytöksi kaikki minua kutsuivat, kun olin pikkutyttömäisen pirteä ja energinen aina. Rakastin tanssimista ja olin siksi saanut viime syntymäpäivälahjaksi tämän tanssinauhan.
Olin ulkonäöltäni aika normaali; sinisilmäinen blondi. Vaaleat hiukseni ylsivät helposti olkapähin ja jakaukseni meni oikealla puolella.
Yhtäkkiä pysähdyn, mutta tanssinauhani jää vielä kieppumaan hentoon tuulen vireeseen. Lehtimetsän keskellä oli tie, jonka yli kulki kivinen silta. En ollut ikinä nähnyt tuota tietä tai edes tuota siltaa.
Silta näytti kuitenkin niin kauniilta leikkipaikalta, joten juoksin heti sinne. Kun tepastelin sillalla, kenkäni kopisivat kaikuvasti, jolloin ne vaikuttivat yhä enemmän steppikengiltä.
Juoksin siltaa edestakaisin kopisten ja leikittelin tanssinauhallani. Minua alkoi mietityttämään, miksi silta oltiin tehty tien päälle, josta ei kulkenut koskaan ketään. Ainakaan nyt en ollut nähnyt yhtäkään autoa tai edes jalankulkijaa.
Laskeuduin sillan viereltä, jyrkkää mäkeä tielle. Astelin hiekalle ja tähystin, näkisinkö minne tie johtaa. Tietä vierustavat suuret lehtipuut kuitenkin estivät näkymäni.
Käännyin siltaan päin. Sillan alta katsoessani, en nähnyt mitään muuta, kuin silmiini heijastavaa valoa. Valo ei tuntunut normaalilta auringon paisteelta, sillä se tuntui olevan vaaleanpunertavaa.
Astelin sillan alle ja kuljin kohti valoa, joka tuli toiselta puolelta. Jouduin laittamaan käteni silmieni suojaksi, etten sokaistuisi aivan täysin. Se oli kuitenkin turhaa, sillä valo sokaisi minut silti.
Tunsin tien kohoavan taas ylöspäin, mistä tiesin minun olevan toisella puolella. Avasin silmäni, joilla en hetkeen nähnyt mitään. Viimein aloin tottua valoon, mutta näkemäni ei vaikuttanut todelliselta.
-Aqualoup, kuiskasin hiljaa, vaikken edes tajunnut, mitä juuri sanoin.
Katsoin silmät suurina purppuraista taivasta, jolla ei näkynyt pilevn haituvaakaan. Ympärilläni näkyi muita kirkkaita värejä ja kaikki ne olivat kuin suoraan värikkäästä satukirjasta.
Oliko tämä unta? Ei, se ei voinut olla. Sitä paitsi, miksi olisin nukahtanut yllättäen. Olin nukkunut viime yön kerrassaan mainiosti.
Tämä oli jonkinlainen metsä. Se tuntui aikalailla normaalilta, mutta siinä oli jotakin maagista tuntua. Värit sekoittivat pääni, pääasiassa silmäni.
Aloin vaistomaisesti kulkea eteenpäin ja katsella ympärilleni. Minussa oli lapsekasta uteliaisuutta, joka pakotti minut tutkimaan tätä merkillistä paikkaa. Sehän oli ymmärrettävää, olinhan vielä lapsi, eikä minulta oltu odotettukaan mitään muuta.
Pikkuhiljaa kuljettuani eteenpäin, kaikki tuntui muuttuvan normaalimmaksi, kuin olisin taas ollut tutussa metsässäni. Puut olivat lehtipuita, mutta tässä metsässä oli erilaisia puskia, joita en ollut koskaan nähnyt. Puskien lehtiset oksat hamusivat liehuvaa tanssinauhaani. Yritin pitää tanssinauhani mahdollisimman visusti käsissäni, ettei se takertuisi mihinkään.
Kun katsahdin jalkoihini, huomasin käveleväni pientä, kapeaa tampattua polkua pitkin, jota ei äskettäin ollut ollutkaan jalkojeni alla. Se oli kuin ilmestynyt yhtäkkiä alleni.
Puut harvenivat ympäriltäni ja pystyin erottamaan jo kauempana valoisaa niittyä. Ennen niitylle pääsyä, polku johti ojaan, josta oli selvästi vielä vähän aikaa sitten kulkenut polku katkomatta. Vesi oli matalaa ja oli varmaankin tullut sadevedestä kerääntyneistä pisaroista.
Hyppäsin ojan yli toiselle puolelle, jossa polku taas jatkui, tällä kertaa niityn laitaa. Tanssinauhani alkoi taas vimmatusti liehua hypyn aikana. Katsoessani yläpuolelleni viuhuvaa nauhaa, homasin taivaan olevan taas sininen, vaikka siinä tuntuikin olevan vielä purppuraa sävyä.
Päältäni vilahti varjo ja katsahdin äkkiä ylöspäin. En ehtinyt erottaa, mikä yläpuoleltani oli kiitänyt, mutta jokin isokokoinen olento se oli ollut. Olento oli suunnannut samaan suuntaa kuin minäkin.
Olin niin keskittänyt katseeni ylös, etten huomannut, kuinka niitty kallistui alamäkeen. Vaikka alamäki oli loiva, menin komapstumaan yhtäkkiseen maastonmuutokseen. Vierin mäkeä alas pyörien ja otteeni irtosi tanssinauhastani. Se vieri kauemmas minusta, mutten huomannut minne.
Mäki loppui ja muuttui taas tasaiseksi. Nousin istumaan ja päätäni huimasi. Näin edessäpäin aidattua nurmikenttää. Täälä oli jonkinlaista asutusta. Nyt voisin kysyä joltakin, missä ihmeessä oikein olin.
Nousin horjuen pystyyn ja lähdin kulkemaan aidattua nurmea kohti. Aita oli valkoista puuaitaa ja mitä todennäköisimmin, siellä pidettiin hevosia. Yhtään hevosta ei kuitenkaan näkynyt, mikä harmitti. Pidin eläimistä ja olin aina halunnut ratsastaa.
Aidan viertä kulki tie, joka johti kahdelle suurelle rakennukselle. Toinen oli matalakattoinen ja mitä ilmeisimmin se oli tallirakennus. Toinen rakennus oli kaksikerroksinen ja se taisi olla päärakennus, jossa tämän paikan omistaja varmastikin asui.
Aloin miettimään, hevosten puutetta ihmetellen, että oliko täälä ylipäätänään ketään. Jospa tämä olikin joku autiopaikka tai hylätty hevostalli.
Siitä ei kuitenkaan ollut huolta, sillä huomasin jonkun tulevan päärakennukselta minua kohti. Se oli minua selvästi vanhempi ja pidempi tyttö, jolla oli veikeät, lyhyet hiukset, joihin kuului otsatukka.
Tyttö vilkutti minulle, kuin minun olisi muka pitänyt tuntea hänet. Tunsiko tyttö minut? Ei, en ainakaan ollut koskaan nähnyt häntä.
-Tulin vastaan, kun kuulin tulostasi, tyttö sanoi, päästyään tarpeeksi lähelle.
-Tunnenko minä sinut? kysyin hämilläni ja tarkastelin tyttöä.
Tyttö ei vaikuttanut uhkaavalta, vaan pikemminkin mukavalta ja ystävälliseltä. Uhkaa tai mitään vaaraa ei tainnut olla.
-Et, enkä minä sinua, tyttö vastasi hymyillen. Kuulin vain tulostasi ja päätin tulla vastaan.
-Hyvä, sanoin empien. En ole ollekaan varma, missä olen.
-Kuinka pahasti olet hukassa? tyttö kysyi.
-Tosi pahasti, vastasin. Missä kunnassa olen? Olenko yhä Puuraman alueella?
Tyttö naurahti, kuin asiani olisi ollut todella hauska.
-Puurama? tyttö naureskeli. En ole ikinä kuullutkaan tuollaisesta paikasta. Tämä on Aqualoup ulottuvuuden Popkornilaakso!
Aqualoup? Sama sana, jonka olin tiedostamatta maininnut. Ja Aqualoup oli ulottuvuus!
Tyttö huomasi hämmennykseni ja hymyili rauhoittavasti.
-Olet näköjään saapunut tänne ulottuvuuteen täysin vahingossa, hän sanoi.
-Mikä ihmeen paikka tämä sitten on, jos tämä on toisessa ulottuvuudessa? ihmettelin, sillä en oikein pystynyt uskottelemaan asiaa itselleni vieläkään.
-Tämä on periaatteessa taikamaailma, tyttö kertoi. Ja tämä on Popkornilaakson talli, jossa asustaa pegasoksia ja yksisarvisiamme.
-Siis asustaa mitä? hämmästyin. Pegasoksia? Yksisarvisia?
Tyttö hymyili leveästi.
-Haluatko, että esittelen sinulle paikkoja? hän kysyi.
-Voisitko? huokaisin toiveikkaana, sillä saisin nähdä ihka oikeita yksisarvisia ja pegasoksia.
Tyttö ojensi kätensä ja tartuin siihen. Hän oli minua selvästi pitempi, että hänen oli pakko olla yläasteikäinen, ellei jopa vanhempi. Olin itse vasta viidesluokkalainen.
-Olen muuten Telma, tyttö esittäytyi.
-Minä olen Alli, esittelin itseni.
Telman seura tuntui luonnollisen mukavalta, kuin olisimme tunteneet pitempään, kuin vain vaivaiset 5 minuuttia.
Telma johdatti minut tallin päätyyn ja avasi sen oven. Haukoin henkeäni, sillä ilma oli sisällä raskaampaa.
Monet uteliaat päät työntyivät katsomaan meitä. Jotkut olivat tavallisien hevosten näköisiä, mutta joillakin kasvoi päälaella pitkä ja suippo sarvi.
-Uskomatonta, hihkaisin silmät suurina.
-Esittelen sinulle kaikki tallimme asukkaat, Telma sanoi ja lähti kulkemaan edellä. Ensimmäisenä meillä on tässä yksisarviset.
Telma viittoi kädellään ensimmäistä yksisarvista, jolla oli kultainen sarvi, mutta muuten se oli valkoinen.
-Tämä on Tammen Tuoksu, Telma sanoi. Tammen Tuoksu on sokea ori, mutta sillä on muut aistit erityisen voimakkaat.
Katsoin Tammen Tuoksua ja se tuntui katsovan minua, vaikka sehän oli sille mahdotonta sokeuden takia. Silti se aisti, missä olin.
Seuraava yksisarvinen oli ruskea ja hyvin kaunis yksilö.
-Tämä on Sumuinen Enne, Telma jatkoi. Se on hyvin kaunis tamma, jolla on todella hyvä kuulo. Se saattoi kuulla sinun tulosi jo niityltä asti.
Tieto oli hämmästyttävää, miten joku pystyi kuulemaan niin hyvin.
Kolmas karsina oli suurempi ja siellä oli kaksi yksisarvista. Molemmta olivat valkoisia.
-Nämä ovat ikuiset ystävykset Hopea Lumme ja Kanervan Kutsu, Telma kertoi.
Telma esitteli minulle jokaisen yksisarvisen erikseen ja tuntui siltä, että opin niiden nimet ja erityispiirteet varsin nopeasti.
-Täälä on myös 2 yksisarvisen ja pegasoksen risteytystä, Telma kertoi. Ne ovat harvinaisia ja nämä kaksi kaunokaista ovat Liljan Kaiku ja Mustan Yön Hohto.
Molemmat olivat valkoisia ja niillä oli sekä siivet selässään että sarvi päässään.
-Nyt siirrytään pegasoksiin, Telma jatkoi ja sirryimme eteenpäin.
Ennen kuin ehdimmekään karsinan kohdalle, sen asukas katsoi minua sieltä lempein, tummin silmin. Pää, joka karsinasta pilkisti, oli pienempi kuin muiden, mistä päättelin sen olevan vasta varsa. Sen harja oli lyhyt, toisin kuin muilla ja siitä huokui sen varsamainen energisyys ja valppaus. Katseeni jäi kiinni pagasoksen katseeseen. Tunsin omituista, lämmintä tunnetta sisälläni.
-Tämä on Kiitävä Tähti, Telma esitteli. Se on vasta ori varsa, eikä se sovi kouluttamattomuutensa takia aloittelijoille.
Telma jatkoi jo muiden pagasosten esittelyä, eikä huomannut, etten pystynyt irrottamaan katsettani Kiitävästä Tähdestä. Kiitävä Tähti tunsi selvästi samoin, katsoessaan minua.
Liikuin jo karsinan ohi, mutta katseeni oli yhä kääntynyt siihen karsinaan. Pystyin melkeimpä näkemään, kuinka meistä kahdesta singahti hennosti esiin kaksi haaleaa nauhaa. Ne kietutuivat toisiinsa niin tiukalle solmulle, ettei sitä käsin saisi enää auki. Meidän välillemme syntyi side.
-Ja tässä olikin kaikki tallimme asukkaat, Telma päätti ja hätkähdin katsomaan häntä.
Onneksi Telma ei huomannut, etten ollut kuunnellut häntä. Se olisi ollut kamalan noloa ja epäkohteliasta.
-Kaikki nämä uskomattomat olennot ovat upeita, kehuin.
-Haluaisitko tulla sisälle? Telma kysyi. Vaikkapa vain ottamaan välipalaa?
Nyökkäsin vain ja Telma lähti johdattamaan minua taas kädestä pitäen. Loin vielä viimeisen silmäyksen Kiitävään Tähteen ja pegasos teki samoin.

<<Niitylle jäänyt tanssinauha liehuu ylöspäin kurkottaen. Viimein tuuli sieppaa sen ja heittää lähemmäs vahvaa tammea. Tuuli pyöräyttää nauhaa, jolloin se takertuu tiukasti puun oksaan. Ne ovat nyt yhtä. Ja niin heidän kuuluukin olla.

Söin Telman antaman omenan ja join tuoremehu lasillisen loppuun. Telma istui pöydässä vastapäätä minua ja katseli hymyillen, kuinka söin.
Hetken minulla välähti mielessäni tarina Hannusta ja Kertusta. Jospa Telma lihotti minua ruuaksi? Pyyhin heti ajatuksen mielestäni. Tuntui typerältä, että olin ajatellut niin.
-Mitä sinä teet näillä pegasoksilla ja yksisarvisilla? utelin Telmalta.
-Itse asiassa he kuuluvat myös tämän paikan toiselle omistajalle, Casylle, Telma kertoi. Kuka tahansa voi tulla tänne ja alkaa hoitamaan haluamaansa tai haluamiaan pegasoksia tai yksisarvisia.
Mielessäni vilkahti toivon kipinä.
-Se Kiitävä Tähti, vihjasin. Onko sillä hoitajaa, kun se on varsa?
-Ei ole vielä, Telma myönsi.
-Minä vain ajattelin, aloitin. Voisinko minä alkaa Kiitävän Tähden hoitajaksi, vaikka se ei sovellukaan aloittelijoille?
Telma katsoi minua yllättyneenä. Hän tarkasteli minua epäillen.
-Enpä oikein tiedä, Telma sanoi epäröiden. Onko sinulla kokemusta hevosten kanssa?
Pudistin päätäni.
-Mutta minä opin nopeasti, lisäsin heti. Voisit opettaa minua käsittelemään Kiitävää Tähteä ja voisin auttaa sen koulutuksessa.
Telma ei vieläkään näyttänyt heltyvän.
-Minun ja Kiitävän Tähden välille syntyi heti ensi silmäyksellä side, selitin, vaikka se tuntui hölmöltä.
Telma katsoi hieman lempeämmin, mutta yhä päättäväisenä kieltävästä vastauksesta.
-Ole kiltti, anelin melkein kuiskaten. En voi tämän tunteen takia päästää sitä pegasosta enää pois elämästäni.
Laskin katseeni alas, mutta tunsin ilmapiirin heltyvän.
-Hyvä on, Telma vastasi hymyillen lempeänä.
En meinannut saada hetkeen henkeä, sillä olin niin iloinen.
-Kiitos Telma! kiitin ja ryntäsin oitis halaamaan häntä.
-Parasta aloittaa sis se opettelu jo tänään, Telma sanoi. Palataan takaisin tallille.

Kiitävä Tähti näytti iloiselta ja huojentuneelta, nähdessään minut taas. Telma meni edeltä karsinalle ja avasi sen haa'an. Menimme molemmat pieneen karsinaan ja Telma tarttui lempein otteen pagasoksen päästä.
-Hevoseläinten silmien lähettyvillä, täälä sivussa olevat kasvot ovat arat, eikä niihin pidä koskea, tai he saattavat säikähtää, Telma kertoi ja näytti miten pegasoksen päätä pideltiin. Kun silität turpaa, silitä tästä päältä, tasaiselta alueelta.
Telma antoi minun silittää Kiitävää Tähteä, mikä tuntui mukavalta. Kiitävän Tähden turpa oli pehmeä ja erityisen sileä.
Kyyneleet alkoivat valua yhtäkkiä silmistäni. En ollut liikuttunut Kiitävän Tähden silittämisestä, vaan siitä, kuinka suuriarvoisina Telma näitä maagisia olentoja piti. Hän ei sanonut 'se' tai 'ne', niin kuin eläimistä puhuttiin, vaan käytti ilmaisua 'hän' ja 'he'. Se oli, kuin hän olisi pitänyt yksisarvisia ja pegasoksia samanarvoisina, kuin ihmisiä. Telma todella välitti heistä!
-Mikä nyt tuli? Telma ihmetteli, kun pyyhin kyyneliäni.
-Ei mikään, selitin. Tajusin vain, kuinka paljon rakastat yksisarvisia ja pegasoksia.
Telma hymyili. Hän taisi ymmärtää, mitä tarkoitin.
-Tässä oli sinulle kuitenkin evästeitä näin alkuun, Telma sanoi ja johdatti minua jo pois karsinasta. Voitaisiin katsoa sinulle huone täältä.
Huone? En ollut ajatellutkaan tätä asumisratkaisua. En ollut muistanut vanhempiani tai oikeaa kotiani. Tunsin olevani kahden vaiheilla siitä, jäisinkö tänne Kiitävän Tähden luo vai palaisinko kotiin.
Vilkaisin Kiitävää Tähteä, joka katsoi minua toiveikkaana. En voisi hylätä sitä. Jos lähtisin täältä, en ehkä voisi koskaan palata.
Olin tehnyt päätökseni, enkä katuisi sitä.
-Anteeksi, kuiskasin niin hiljaa, ettei Telma sitä kuullut. Hyvästi äiti ja isä.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com