Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

3. Minulla oli kaikki tarvittavat mukana, kun tulin juna-asemalle ja aloin etsiä oikeaa laituria. Sumeron juna-asema oli kauhean kokoinen, jolloin sieltä oli vaikea löytää mitään. Se olikin yksi Kastanan mantereen suurimmista asemista. Kaikkein suurin juna-asema oli Rieskolla, kaikkein asutetuimmalla mantereella. Mantereita oli tässä maailmassa yhteensä viisi; Kastana, jolla tällä hetkellä olin, Riesko Ogonym, Manori ja Lehode, jolla olin asunut. Olin viimeksi käynyt Lehodella 4 vuotta sitten. Silloin olin asunut kotoa karattuani erään kaupungin kujilla, kunnes olin päättänyt lähteä tavallisten ihmisten maailmaan.
Vilkuilin ympärilleni huppu yhä visusti päässäni, etsien oikeaa laituria. Kuulin kuulutuksenkin, että seuraava juna Luresiin lähtisi aivan kohta. Jos myöhästyisin, seuraava juna saattaisi lähteä vasta viikon päästä. Pitkän matkan päähän oli aina huonot kulkuyhteydet.
Huomasin oikean laiturin, jota oli yrittänyt etsiä. Se oli toisella puolella asemaa. Minun pitäisi kiirehtiä, jos aikoisin ennättää junaan.
Lähdin äkkiä juoksemaan aseman lävitse, väistellen kaikkea eteeni sattuvaa. Jouduin hyppäämäänkin junanraiteiden ylitse, sillä ylikulku sillat olivat aivan täynnä ja siksi tukossa. Törmäsin kuitenkin pahaksi onnekseni pylvääseen, kun yritin väistää noitaa, joka rahtasi mukanaan pöllöänsä häkkeineen ja lisäksi hänellä oli kaksi isoa matkalaukkua.
Minua sattui, mutta onneksi olin oppinut sietämään kipua. Törmäämiseni kuitenkin keräsi huomiota monelta lähistöllä olevalta. Jotkut kääntyivät katsomaan ihmetellen ’pylväisiin törmäilevää tyttöä’.
Tyttö katsoi minua hieman halveksien. Toisaalta hän näytti helpottuneelta, etten ollut törmännyt häneen.
Kesti hetken aikaa, ennen kuin kykenin jälleen jatkamaan juoksemista. Pelkäsin jo myöhästyväni. Aika kävi vähiin.
Juna oli valmiina lähtemään ja huomasin jo kuljettajien laittaneen sen käyntiin. Minulla oli vielä muutama laituriväli jäljellä, mutta väkijoukko ja painavat kantamukseni hidastivat minua.
– Odottakaa! huusin, vaikkei kaiken hälinän keskellä kuljettajat voineetkaan kuulla minua.
Turhautuneena, yhä juostessani oikeaa laituria ja junaa kohti, huomasin kuinka juna lähti liikkeelle. Olin myöhästynyt. Juna ei pysähtyisi enää minua varten, jotta kerkeäisin hypätä kyytiin.
Luovuin jo melkein toivosta ja hidastinkin vauhtia, mutta päätin yrittää vielä. Ehken saisi junaa pysäytettyä, mutta voisin yhä hypätä junaan. Niinhän monet tekivät, kun olivat myöhästyneet.
Juoksin vielä viimeisen laiturivälin. Juna oli jo kerinnyt melkein aseman tiloista pois ja se yritti hitaasti ja vaivalloisesti saada vauhtiaan kiihtymään. Lähdin juoksemaan junansuuntaisesti ja tavoitin junan juuri ja juuri. Junan perävaunun takimmainen osa oli kuin pieni terassi. Hyppäsin sitä kohti ja sain kaiteesta kiinni. Heilautin itseni kevyesti kyytiin ja huokaisin helpotuksesta. Uskomatonta, että olin onnistunut.
Avasin takaosassa olevan oven ja menin sisälle vaunuun, mutta junan takimmainen vaunu oli tietysti tavaravaunu. Jouduin pujottelemaan tavaravaunun lävitse seuraavaan vaunuun, joka oli tarkoitettu matkustajille.
Junassa oli sellaisia koppeja, joihin kuului kaksi vastakkaista pehmustettua tuolia. Koppeihin ei ollut minkäänlaista ovea. Kopit olivat istumapaikoiksi ja vieressä kulkevalla käytävällä oli seisomapaikat. Käytävän ikkunareunan seinästä sai kuitenkin taitettua esiin pienet ja melko haurailta vaikuttavat kapeat penkit.
Etsin koppia, jossa ei ollut vielä ketään. Viihdyin mieluummin yksin, varsinkin kun minulla oli yhä huppu päässäni, mikä oli hyvin epäilyttävää. Joku saattaisi huomauttaa siitä ja vaatia selityksiä. Onneksi niin ei ollut vielä käynyt.
Kuljin käytävää pitkin, vilkuillen vapaata koppia. Monet katsoivat minua epäillen, mutta jatkoin vain tyynesti matkaani. Ensimmäisessä vaunussa ei ollut vapaata koppia, jolloin jouduin lähtemään etsimään sellaista seuraavasta vaunusta. Heti toiseen vaunuun päästyäni huomasin vapaan kopin, johon istuin ikkunan viereen. Laskin tavarani viereiselleni penkille, jotta kaikki luulisivat minun varaavan sitä jollekulle. Silloin kukaan ei tulisi istumaan kanssani, ainakin niin ensin luulin, mutta sitten kaksi minun ikäistä tyttöä tuli istumaan minua vastapäätä. Molemmat vaikuttivat päättelykykyni mukaan noidilta, sillä olihan Kastana noitien ja velhojen suosiossa. Sitä paitsi, molemmilla näkyi olevan samanlaiset tavarat mukanaan kuin mitä minä olin juuri käynyt ostamassa Sumeron kaupungista.
He kuiskivat ja vilkuilivat minua. Se ei tutunut ollenkaan mukavalta. Koetin vain olla välittämättä, mutta jokainen kuiskinta ja vilkaisukin minuun tuntuivat kieltämättä pahalta.
Vasta puolessavälissä matkaa tytöt uskaltautuivat puhumaan minulle. Harvoin kukaan uskalsi sanoa sanaakaan huppupäiselle. He olivat aina kaikkien mielestä epäilyttävää ja vaarallista väkeä.
– Miksi käytät huppua? toinen kysyi.
– Muuten vaan, vastasin nopeasti.
– Tiesitkö, että toi on aika epäilyttävää, sama tyttö huomautti.
– Sittenpähän on, sanoin.
Tytöt olivat vähän aikaa hiljaa, kunnes toinen jatkoi.
– Mitä salattavaa sinulla on? hän kysyi.
– Ei mitään, vastasin tyynesti.
– Todista, tyttö komensi.
Mietin hetken aikaa, mitä tekisin. Jos joku vaati ottaa hupun päästään, siihen kuului suostua. Lopulta käännyin tyttöihin päin ja otin hupun päästäni, jolloin pitkät, kirkkaan vaaleanpunaiset hiukseni tulivat esiin hupun alta.
Tytöt olivat hetken hiljaa ja tuijottivat hiuksiani. Olin tottunut tähän jo liiankin hyvin.
– Onko noi värjätyt? toinen kysyi.
– Ei, ihan luonnolliset, kerroin ja laitoin hupun takaisin päähäni. En ymmärtänyt, miksen koskaan tajunnut valehdella hiuksieni olevan värjätyt. Silloin kukaan ei ainakaan olisi epäillyt tai ihmetellyt mitään, paitsi miksi joku värjäisi hiuksensa kirkkaan vaaleanpunaisiksi. Kuitenkin joka kerta, kun joku kysyi, olivatko hiukseni värjätyt, kerroin automaattisesti niiden olevan luonnollisen väriset.
– Ja sä olet menossa noitakouluun? tyttö ihmetteli. Hän oli ilmeisesti päätellyt sen matkatavaroistani.
– Juuri niin, vastasin päättävästi, jotta tytöt ymmärtäisivät, etten halunnut puhua enempää.
Käänsin katseeni ikkunaan ja pysyin hiljaa loppumatkan, vaikka tytöt yrittivätkin kysyä jotakin minulta.

Tytöt lähtivät junasta paljon ennen omaa asemaani, mistä tiesin, etteivät he olleet onneksi tulossa samaan kouluun.
Luresin asema oli päätepysäkki ja sinne jäi yllättävän paljon väkeä. Odotin hetken aikaa junassa, että suurin joukko ehtisi hälvetä. Keräsin edelleen huppuni takia huomiota epäilyttävästi. Toisaalta ulkona kulkiessa se ei haittaisi ketään. En silti halunnut ottaa riskiä.
Monet lähtivät samaan suuntaan kulkemaan tietä pitkin. Suurin osa oli nuoria noitia ja velhoja, ilmeisesti tulevia koulutovereitani. He olivat siinä tapauksessa matkalla Vardock Collegeen. Seurasin junasta, minne he suuntasivat, jotta voisin pian seurata heitä perässä.
Vasta kun he olivat kadonneet näkyvistä ja suurin osa asemalla kulkevista väkimäärästä oli lähtenyt, uskaltauduin tulla junasta.
Luresin juna-asema oli pieni. Todella pieni verrattuna Sumeron asemaan. Junalaitureita oli vain kolme ja itse asemakin sijaitsi lehtimetsän keskellä. Asemalta ei kuulemma ollut kuitenkaan mikään pitkä matka kylään.
Lähdin kulkemaan hiekkaista tietä pitkin, jota reunustivat vehreät lehtipuut. Lehdissä oli vivahdetta keltaiseen. Se teki lehdistä kirkkaammat ja siten kauniimmat.
Ilma oli täällä Lureksessa lämpimämpi kuin tavallisten ihmisten maailmassa ja Sumerossa. Ruskea ja hupullinen kaapu, jossa oli pitkät hihat, tuntui nyt jo läkähdyttävän minua kieltämättä hieman tuskaisasti. Onneksi voisin ottaa sen koululla pois.
Ei kestänytkään kauaa, kun olin jo Vardock Collegella.
Koulu sijaitsi melko harvan lehtimetsän keskellä. Itse koulu muistutti hieman kartanon ja linnan sekoitusta, sillä se oli leveä, varmaan nelikerroksinen rakennus, joka oli harmaasta kivestä tehty. Suuri etuovi vain korosti linnamaisuutta.
Menin itseäni kaksi kertaa suuremman oven eteen ja mietin hetken aikaa, olisiko tämä sittenkään fiksua. Olin kuitenkin päässyt jo tänne asti, jolloin nyt oli turha perääntyä.
Vedin vielä syvään henkeä pari kertaa, ennen kuin työnsin oven auki. Suuri ovi oli kevyempi työntää auki kuin mitä olin ensin luullut. Se kuitenkin vaati kieltämättä lihasvoimaa.
Tulin valtavaan aulaan, joka oli vaatimattomalla tavallaan hieno, vaikka ainoa valaistus tällä hetkellä oli yläpuolellani olevasta ikkunasta ja avaamastani ovesta tuleva valo. Koulun oppilaita kulki aulassa edestakaisin yllättävän paljon. Vain osalla oli koulupuku yllään.
Jotkut kääntyivät katsomaan minua, kun minulla oli yhä huppu päässäni. Olihan se ymmärrettävää. Siksi nyt oli vuorossa se koitos, jota olin pelännyt koko matkani aikana.
Laskin tavarani alas ja tartuin kaksin käsin huppuni reunoista. Aika tuntui hidastuvan, kun hiljaa vedin hupun päästäni ja heilautin päätäni kevyesti, jolloin hiukseni lennähtivät hupun alta satumaisesti. Vaaleanpunaiset hiukseni loistivat kirkkautta, kun vielä auki jättämästäni ovesta tulvi auringon valoa niille. Huomasin hiuksieni heijastavan loistoaan aulaan.
Nostin katseeni rohkeasti ja huomasin kaikkien jääneen tuijottamaan minua. Olin varautunut tähän tilanteeseen, mutta silti katseet häiritsivät, tuntuivat pahoilta ja jopa pelottivat minua.
Kenelläkään muulla ei näkynyt näin räikeitä hiuksia. Olin kuin valopilkku koko joukossa, eikä hiuksieni loiste yhtään parantanut tilannetta.
Nostin tavarani lattialta ja lähdin muiden katseita väistellen kulkemaan edessäni odottavat portaat ylös. Minun oli päästävä koulun rehtorin Violette Bryden luokse ilmoittautumaan. Aiemmin en olisi kirjoilla tähän kouluun.
Hänellä olikin heti rappusten yläpäässä huone, jonka ovea koputin varoen. Vilkaisin taakseni ja huomasin monta katsetta kääntyvän heti pois minusta.
Vaaleahiuksinen tyttö tuli avaamaan. Hänen hiuksensa olivat vaaleanruskeat, hieman oranssihtavat ja silmät hiusten väriin sopivat vaaleansiniset.
– Olet varmaankin joku uusi oppilas? tyttö sanoi. – Olen koulun rehtori Violette Bryde. Tule sisään.
Seurasin Violettea hänen huoneeseensa. En tajunnutkaan, että hän oli niin nuori. Olin odottanut jotakin vanhaa eukkoa, mutta tämä oli kyllä yllätys.
Violette ei näyttänyt välittävän hiuksistani. Se oli hyvä. Hän taisi olla ensimmäinen henkilö, joka ei piitannut niistä sen enempää. Tai sitten se johtui ainoastaan siitä, että olin ilmoittanut, mitä lajia olin puoliksi. Kouluunpyrkimiskirjeessä oli kuulunut ilmoittaa, mitä lajia toinen vanhemmista oli, jos ei ollut puhdasverinen, vaan risteymä.
– Olet siis…? Violette sanoi kysyvästi ja istui pöytänsä taakse.
– Venus Lutin-Ange, kerroin. Violette ryhtyi heti tonkimaan arkistolokeroa.
– Lutin vai Jutin? hän varmisti pikaisesti.
– Lutin, vastasin ja hän jatkoi kansioiden tonkimista. Viimein hän nosti voitokkaasti kansion, jossa erotin lukevan yläkulmassa oma nimeni. Violette avasi kansion ja selasi papereita. Uskaltauduin istumaan hänen pöytänsä edessä olevalle tuolille.
– 15 vuotta, risteymä... Violette luki paperista, varmistaen niiden todella koskevan minua. – Halusit liittyä ryhmään gallant?
– Kyllä, vastasin lyhyesti. Tässä koulussa oppilaat jaettiin kolmeen ryhmään heidän valintojensa mukaan. Gallantiin kuuluivat kaikki rohkeat ja ahkerat oppilaat. Finesseen fiksut ja määrätietoiset. Vipershiin pahat ja taidokkaat. Itse tunsin olevani lähimpänä gallantia.
Pian Violette nousi ylös, mutta jätti paperini pöydälleen.
– Tervetuloa Vardock Collegeen, Venus Sofia Lutin-Ange! Violette toivotteli. – Saat aloittaa heti huomenna, jolloin saat luultavasti iltapäivästä koulupukusi. Kokosihan oli 165?
Nyökkäsin vastaukseksi.
– Gallantilaisten oleskelutilat ja huoneet ovat käytävälle mennessäsi oikealla, Violette neuvoi. – Menet hetken aikaa eteenpäin, kunnes tulet käytävän kulmalle, josta käännyt oikealle. Heti edessä näkyvä ovi johtaa gallantilaisten oleskeluaulaan. Huoneesi voit valita sieltä vapaista.
– Kiitos, kiitin rehtoriani ja nousin tavaroideni kanssa ylös.
Menin rehtorini ohjeiden mukaisesti oikealle. Ohi kulkevat oppilaat katsoivat minua pitkään ja yritin olla välittämättä niistä. Käytävän kulmalla käännyin oikealle ja menin edessä olevasta ovesta rohkeasti.
Gallantilaisten oleskeluaula oli melko pieni. Siellä oli takka, sohva ja muutama säkkituoli. Muu sisustus oli selvästi jäänyt vähemmälle. Sohvan takana oli muutama ovi ja ovirivistö jatkui pienelle käytävälle. Ovia oli suunnilleen parikymmentä ja huomasin käytävän vielä kääntyvän perällä, jolloin ovia oli siellä varmaankin lisää. Ne olivat ilmeisesti valittavissa olevia huoneita.
Menin arasti ensimmäiselle ovelle ja raotin sitä. Se näytti asumattomalta, jolloin päätin äkkiä ottaa sen itselleni. Kuulin jostakin toisesta huoneesta puhetta, jolloin menin pikaisesti huoneeseeni kuin piiloon. Olin hieman pelokkaalla tuulella, jolloin en halunnut tänään kohdata vielä muita. Huomenna voisin olla rohkeampi.
Laskin tavarani lattialle ja riisuin ruskean kaavun yltäni. Minulla oli silti kuuma.
Pienessä huoneessani oli vasemmalla seinustalla sänky. Suoraan edessä oli ikkuna ja sen vierellä oikealla puolella oli pöytä ja tuoli, jossa pystyisin tekemään koulutehtäviä. Oikeanpuoleisessa nurkassa oli vaatekaappi ja sen vieressä oli kokovartalopeili. Loppujen lopuksi pieni huone oli mielestäni viihtyisä.
Menin ikkunalle ja avasin sen aivan auki. Tuuli puhalsi välittömästi vasten kasvojani ja nautin sen viileästä puhkunnasta. Vilkaisin alaspäin ja huomasin huoneeni sijaitsevan suunnilleen kymmenen metrin pudotus. Pitäisi varoa.
Hengitin raitista ilmaa keuhkoihini. Pystyikö tämä millään olemaan mahdollista? Olin kerrankin päässyt haaveideni mukaisesti käymään koulua.

Tästä se nyt sitten alkaisi! 

 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Milana

05.03.2012 00:23
Minusta tämä on oikein kiva ja onnistunut eikä yhtään harry pottermainen.. Tästä tulee ihan erilainen tunnelma.. Jotenkin maaginen ja kesäyön tuntuinen ^^ Rakastan sitä tässä ♥ Ainoa missä heräsi nopeasti härry potter tunne oli toi ryhmä juttu mutta sitten kun selitit ryhmien idean ja tarkoituksen niin valaistuin heti ^^ Koska sehän kay laatuun eikä vain ole niin sanotusti "näön vuoksi" ^^ Meen tästä lukemaan loput mut jatka samaan malliin ^^

Vastaus:

Kiitos oikein paljon! ^^ Olenkin yrittänyt saada kaiken Harry Pottermaisuuden pois. Aaww, tuo tunnelma-selityksesi ;'3 Lukijat ovat aina tervetulleita <3

-Melek

Nimi: Ruska
Kotisivut: http://www.legendary.suntuubi.com/

09.02.2012 08:52
Ihanan pitkä tarina! Ehkä vähän Harry Pottermainen, mutta ei se minua haitannut! XD <3

Vastaus:

Olen mielestäni poistanut Harry pottermaisuuden ;;__;; Tietysti junalla kouluun saapuminen on samaa... mutta niin voi monessa muussakin paikassa! D8 Mutta ihanaa, ettei se haitannut sinua ^.- Kiitos!

-Melek

Nimi: ApisQu

22.03.2011 22:12
Huhhuh kun pitkä XD mutta sehän on vain hyvä asia... Tämä on aika samankaltainen kun vanha versio. Mutta jossain kohti olisi korjaamista, vaan muutamassa sanassa tosin. Esimerkiksi tuo pelokkaalla tuulella kaksi kertaa mainuttuna (tai siis tuo tuulella sana melkein heti ensimmäisen persiissä kiinni hiihtämässä). Mutta tämä on tätä minun pilkunraiskaamista vaan XD mutta otithan palautteen kaikella hyvällä?

Vastaus:

Sun antamaa kommenttia ei voi ottaa muulla kuin hyvällä! X) Mut joo, en nyt kerenny kattoon, missä tuo kyseinen kohta oli, mutta jos se tulee vastaan, niin voisinpahan korjata :)

-Melek

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com