Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

1.Istuin sielä metsässä puun alla ja katsoin sadetta. Maa allani oli märkää ja puiden oksien välistä tippui vettä päälleni. Olin märkä ja kylmissäni.
Ylläni oli mustat housut ja punainen paita, joka oli aivan märkä. Lisäksi minulla oli keltaiset aurinkolasit otsallani.
– Kaikki olisi helpompaa, jos joku todella välittäisi minusta, sanoin, vaikkei kukaan kuullutkaan... Ei ollut tarkoituskaan.
Painoin pääni polviini ja kyyneleet valuivat väkisinkin silmistäni.
En enää muistanut, milloin viimeksi olisin nähnyt vanhempani. Heti heitä ajatellessani mieleeni muistui kaikki se pahuus ja tuska. Löin nyrkilläni maahan, suoraan vesilätäkköön, jolloin vesi roiskui, kastellen minua yhä enemmän.
– En aio tulla enää koskaan kotiin! huusin.
Minulla ei kuitenkaan olisi pian enää vaihtoehtoja tätä menoa. Silti aioin tehdä kaikkeni, jotta välttäisin kotiinpaluun. Ei siellä edes kukaan kaipaisi minua.
– Mitä minä teen? mietin.
Silloin jotain vilahti taivaalla. Jotain tummaa ja synkkää, todella nopeaan.
En viitsinyt edes nousta, vaan konttasin märässä maassa, pois puun alta. Minun oli nähtävä, mitä taivaalla vilahti. Katsoin ylös ja huomasin muutaman noidan lentämässä luudillaan taivaalla.
– Noitia... mietin.
Pian noidat katosivat kauemmas, enkä enää erottanut heitä. Koska olimme Tulleksen ulottuvuudessa, joka oli täynnä tavallisia ihmisiä, noidat käyttivät varmasti lievää loitsua, ettei heitä voisi nähdä kuin taian avulla. Minä äin heidät, sillä taikaani oli irrallaan.
Katsoin kämmeniäni. Pidin molempien kämmenien magiapisteitä aina irroitettuna, jotta voisin nähdä muita toisen ulottuvuuden olentoja, kuten nuo noidat.
Huokaisin hiljaa. Kaikista magiapisteestä, joita jokaisen kehossa oli 13, osasin irroittaa käyttööni vain kämmenien. Magiapisteitä oli niiden lisäksi vielä 11. Jos osaisin irrottaa useampia eri kohdista kehoani, se olisi upeaa.
Kaiken lisäksi en osannut yhtäkään taikaa tai loitsua. En ollut koskaan saanut käydä toisten lailla koulua. En osannut puolustautua, jos tarve sitä joskus vaatisi. Yksi harvoista toiveistani olisi, että voisin aloittaa koulun käynnin.
– Tietysti, mietin. – Minä lähden opettelemaan taikavoimien käyttöä... noitakouluun!
Sitten hiljenin. Noitakouluun? Miten voisin? Minulla ei ollut kuin pari kolikkoa taskussani ja minulla ei olisi tietenkään vanhempieni lupaa. Pelkäsin myös ihan totta, etten sopeutuisi joukkoon. Olihan minulla kirkkaan vaaleanpunaiset, auringon valossa hohtavat hiukset. Eikä hiukseni olleet värjätyt, ne olivat luonnollisen väriset! Lisäksi hiukseni ylsivät kevyesti lantiolle asti. Niiden jakaus meni selvästi oikealla puolella ja otsatukan sijasta yksi lyhyempi hiussortuva oli vedetty jakauksen vierestä vasemmalle, jolloin kyseinen hiussortuva erottui hyvin muista hiuksista ja se leikitteli aina tuulessa sekä pienimmästäkin liikehdinnästäni.
Muulla tavalla en ollut mitenkään hätkähdyttävän näköinen. Hiukseni olivat ainoa ongelma.
Olihan minulla tietysti smaragdin vihreät silmät, jotka olivat kirkkaat ja huomiota herättävät, mutta kellä tahansa olisi voinut olla.
– Pakko yrittää, sanoin ja nousin ylös lätäköstä.
Minun olisi vain löydettävä joku paikka, jonne voisin mennä väliaikaisesti asumaan. Noitakoulut ja tuollaisethan olivat yleensä sisäoppilaitoksia, joten asuisin sellaisessa, jos pääsen sellaiseen. Ja kaiken lisäksi pääsisin oppimaan loitsuja ja kaikkea muuta hyödyllistä. Pääsisin aloittamaan vihdoin ja viimein koulunkäynnin!
Yhden taian olin kuitenkin oppinut jo pienenä. Tein sen ja lähdin kävelemään pois metsästä.


Olin oven takana viluissani odottamassa, että minulle avattaisiin. Pian joku avasikin oven, vanhahko täti, joka katsoi minua yllättyneenä. Hän oli minun pituiseni, ellei jopa hitusen pidempi, sillä olin vielä kasvuvaiheessa, enkä siksi kovin pitkä. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja pitkät. Ne ylsivät hipoen puoliselkään. Silmät olivat selvästi vielä joskus olleet siniset, mutta nyt ne olivat haalistuneet iän myötä harmahtaviksi.
– Kuka sinä olet ja mitä teet vesisateessa? täti kysyi. – Tule sisään, ettet vilustu.
Tulin eteiseen ja täti sulki oven. Hän tarkasteli minua päästä varpaisiin. Ehkä eniten hän tuntui tuijottavan hiuksiani, eikä mikään ihme.
– Tarvitsisin yösijaa, kerroin. – Lisäksi tarvitsisin kirjepaperia ja kirjekuoren.
Täti katsoi minua säälivästi.
– Minulta löytyy siskon tyttären vaatteita, joita saat mielellään lainaan, täti sanoi. – Voit viipyä niin kauan, kuin haluat.
– En tarvitse yösijaa kuin yhdeksi yöksi, selitin nopeasti. – Eikä minulle suotta tarvitse antaa vaihtovaatteita.
– Omat vaatteesihan ovat aivan litimärät! täti kauhisteli. – Kyllä sinun on nyt pakko saada kuivat vaatteet päällesi, jottet vilustu.
– Kiitos, kiitin, sillä minut oli opetettu kohteliaaksi.
Täti nousi rappusia ylös ja seurasin häntä. Menimme huoneeseen, joka oli täynnä vanhoja esineitä. Huone oli viihtyisä, vaaleine seinineen ja kahdella seinällä valoa tuovineen ikkunoineen. Keskellä huonetta oli yksipaikkainen sänky, joka oli pedattu täydellisesti. Sängyn päädyssä oli säilytysarkku, joka näytti antiikkiselta. Säilytysarkkuja oli huoneessa kaksi muutakin, mutta ne olivat vierekkäin huoneen seinustalla. Täti meni toiselle arkulle, jossa oli vaatteita. Ne näyttivät käyvän minun ikäiselleni. Hän valitsi minulle sopivat ja ojensi ne minulle.
– Kiitos, kiitin jälleen.
– Voit asustella tässä huoneessa, täti kertoi.
Nyökkäsin innokkaana, sillä olin juuri ihastellut huonetta. Täti meni pois huoneesta, jotta voisin rauhassa vaihtaa vaatteeni.
Vaihdoin vaatteet, jotka täti oli minulle valinnut. Niihin kuului valkoinen pitkähihainen ja mustat housut. Lisäksi sain valkoiset sukat, joiden pelkäsin heti likaantuvan värinsä vuoksi. Pian ne olisivat varmasti yhtä mustat kuin housunikin.
Menin alakertaan, missä täti oli ehtinyt ottaa pakkasesta pasteijoja. Hän asetteli niitä pellille ja huomasin uuninkin olevan laitettu päälle.
– Ei sinun minua varten tarvitse tehdä mitään, sanoin.
– Laitan mielelläni jotain hyvää, täti selitti. – En olekaan aikoihin saanut vieraita, joille laittaa pasteijoja. Ne ovat odottaneet sopivaa hetkeä pakkasessa jo jonkin aikaa.
Silloin tajusin, kuinka yksinäinen täti oli.
– Olen Venus, esittäydyin ja menin arasti lähemmäs tätiä, jonka nimeä en vielä tiennyt.
Täti keskeytti puuhansa.
– Minä olen Selma-Victoria, mutta voit kutsua minua ihan Selmaksi, täti esittäytyi.
– Hyvä on Selma, sanoin ja istuin keittiön pöydän ääreen.
– Sinulla on Venus kauniin pitkät hiukset, Selma kehui. – Minullakin oli joskus nuorena yhtä pitkät.
– Kiitos, kiitin taas kerran. – Olen kasvattanut niitä koko ikäni. Välillä vain niitä on pitänyt tasata ja leikata huonokuntoisia latvoja.
– Eikö hiusten värjääminen ole vahingoittanut hiuksiasi yhtään pahemmin? Selma ihmetteli.
Silloin tajusin, että hän luuli hiuksieni olevan värjätyt. Eihän se mikään ihme ollut. Millä tavallisella ihmisellä olisikaan ollut luonnostaan kirkkaan vaaleanpunaiset hiukset?
– Saisinko nyt sen kirjepaperin ja kirjekuoren? kysyin yrittäen väistää Selman kysymyksen ja mietin, keskeytinkö tädin puuhat turhaa.
Selma ei kääntynytkään katsomaan.
– Olohuoneessa on vanha kirjoituspöytä, voit kirjoittaa siellä kirjetarpeesi, hän neuvoi.
– Kiitos, kiitin jo ties kuinka monetta kertaa. Täti kyllästyisi pian ylikohteliaisuuteeni.
Menin olohuoneeseen ja huomasin heti avonaisen kirjoituspöydän. Se oli vanha, ruskeasta puusta tehty. Istuin kirjoituspöydän tuolille. Otin paperia ja kynän ja aloin kirjoittamaan kirjettä Vardock College nimiseen noitakouluun. Jos pääsisin sinne opiskelemaan, oppisin käyttämään taikaani ja voisin asustella siellä.
Sain kirjeen valmiiksi ja laitoin sen kuoreen. Kirje pitäisi lähettää heti, sillä lukuvuosi oli alkamassa. Minut saatettaisiin juuri ja juuri ottaa kouluun oppilaaksi.
Menin kirje mukanani eteiseen ja heti oven kahvaa vain nykäistessäni, keittiössä touhuava Selma äkkäsi minut.
– Oletko menossa ulos? täti kysyi keittiöstä.
– Käyn vain haukkaamassa raitista ilmaa, selitin ja minusta tuntui heti pahalta valehdella niin kiltille tädille, mutta eihän tämä valhe niin paha ollut. Oikeastaan, kyllä minä muutenkin menisin samalla haukkaamaan raitista ilmaa.
Astuin ulos verannalle ja katsoin taivaalle.
Onneksi olin kasvanut luonnon helmassa, joten osasin juuri oikeanlaisen tempun.
Aloin kättäni apuna käyttäen huhuilemaan niin, että kuulostin selvästi pöllöltä. Tarkoitukseni oli saada kutsutuksi luokseni pöllö, eikä mikä tahansa pöllö, vaan kahden maailman väliä lentelevä kirjepöllö. Pöllöt olivat virallisia kirjeiden ja muiden toimitusten viejiä. Kirjekyyhkyjäkin käytettiin, mutta ne olivat hennompia viemään painavampia tai kookkaampia lähetyksiä ja kaiken lisäksi ne olivat hieman arvaamattomia. Kirjekyyhkyjä käytettiin yleensä vain silloin, kun kauniin linnun ulkonäöllä haluttiin tehdä vaikutus viestin saajaan.
Pian huomasin pöllön, joka lensi minua kohti. Huomasin sen jalassa pienen punaisen rengasmerkin, josta tiesin sen olevan kirjepöllö. Nostin kirjeeni ylös esille ja pöllö nappasi sen jaloillaan. Se lennähti korkealle ja kaarsi oikeaan suuntaan. Nyt se veisi sen perille… Toiseen ulottuvuuteen.
Menin takaisin sisälle ja täti odotti minua keittiössä.
– Täällä on lämpimiä pasteijoja, hän ilmoitti.
– Kiitos, kiitin, vaikka kohta tätiä alkaisi varmasti ärsyttää, kun hoin sitä. En kuitenkaan mahtanut oppimilleni tavoille mitään.
Istuin tuolille ja otin pasteijan, joka oli maukasta. Tuntui hyvältä syödä pitkästä aikaa jotain kunnollista ja maittavaa.
Täti istui minua vastapäätä.
– En haluaisi udella, mutta missä vanhempasi ovat? täti kysyi. – Et näytä täysi-ikäiseltä.
Mietin hetken, mitä sanoisin. En voisi kertoa totuutta. Täti ei tiennyt taikavoimaisesta maailmasta, eikä muutenkaan olisi fiksua, kertoa minun karanneen kotoa.
– Olen orpo, valehtelin ja kaduin sanomaani heti.
Täti hiljeni ja katsoi minua säälivästi.
– Sinulla on varmasti ollut rankka elämä, hän sanoi.
– Niin, myönsin ja se oli totta. – Olen yrittänyt nämä vuodet elää omillani, vaikka se onkin hankalaa. En haluaisi minnekään ankaraan sijaisperheeseen tai orpokotiin, joten voisitko olla ilmiantamatta minua kellekään. Aloitan luultavasti pian sisäoppilaitoksen käynnin, jolloin alkaisin asua siellä.
Täti katsoi minua hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Hän ei ilmeisesti kertoisi minusta kellekään.
– Mutta koulunkäyntihän maksaa, Selma aloitti. – Onko orvolla varaa sellaiseen?
Sitä en ollut tullutkaan ajatelleeksi. Eihän minulla oikeastaan ollut kuin ne muutama kolikko taskussani, joilla minun kuului pärjätä mahdollisimman pitkään. Niillä ei pystyisi edes ostamaan yhtä kirjaa. Kirjathan olivat tunnetusti hyvin kalliita ja koulussa tarvitsisin kirjoja arviolta seitsemän.
– Tuota… mietin. – En tullut ajatelleeksi sitä seikkaa… Taidan joutua jättämään kouluhaaveet sikseen.
– Haluaisitko siis todella käydä koulua? täti kysyi ja nyökkäsin myöntävästi hänelle. – Siinä tapauksessa minä voisin maksaa koulumaksusi ja tarjota sinulle kodin.
– Niinkö? ihmettelin, enkä pystynyt tajuamaan, mitä Selma oli juuri äsken sanonut.
– Niin, minulla ei käy vieraita ja seura kyllä kelpaisi näin yksinäiselle, Selma kertoi. – Sitä paitsi jokaisella on oikeus koulunkäyntiin, eikä raha saa olla este sille. Minusta on vain hienoa, että joku ikäisesi haluaa todella käydä koulua.
Nousin ylös ja halasin Selma-tätiä. En voinut ymmärtää, että tässä maailmassa oli jäljellä vielä näin hyväsydämisiä ihmisiä.
– Kiitos todella paljon, kiitin.
– Minä kyllä pidän sinusta hyvää huolta, täti lupasi. – Et joudu kadulle.
Minulla olisi nyt siis paikka jossa asua ja huoltaja sekä joku, joka maksaisi koulumaksuni.
Nyt pitäisi vain odottaa vastausta noitakoulu Vardock Collegesta, jossa kerrottaisiin, pääsisinkö kouluun oppilaaksi, vai en.

 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Nezsandra

28.05.2012 18:03
Ihana aloitus tälle tarinalle. Pidin heti päähenkilöstä ja se on tarinan kannalta ihan ensimmäinen seikka; päähenkilöstä täytyy lukijan pitää ja häneen täytyy osata samaistua.

Kappalejakoja saisi olla enemmän. Painat kyllä enteriä sopivissa kohdissa, mutta kokonaisuudessaan kappaleet ovat erittäin pitkiä. On hankala lukea niitä, jos jokainen kappale lähentelee kahtakymmentä metriä. [Nez liioittelee taas ~]

Smaragdinvihreä on yhdyssana, btw. Myös sanaa 'pasteijoja' mietin pitkään. Itse kirjoittaisin sen 'pasteijoita', mutta olen törmännyt myös tuohon toiseen versioon siitä sanasta. Löysin myös joitakin kirjoitusvirheitä tuosta luvusta, mutta en enää muista, missä kohtaa ne olivat.

Kenen nimi on oikeasti Selma-Victoria? :'D Ei siis ollenkaan pahalla, mutta tuo nimi nauratti minua väkisinkin. Kuvittelen aina kaikki vanhat naiset Martoiksi, Pirjoiksi, Kertuiksi tai joitakin sellaista muistuttaviksi. Selma on ihan luonnollisen kuuloinen, mutta Victoria. Luoja...

Kannattaa varoa sitä, ettei salaile liikaa päähenkilön taikaa. Itselläni oli joskus tapana peitellä asioita juuri noin. Mutta ne tulivat pakostikin jossain vaiheessa vastaan ja kohdat, joissa yritin olla kertomatta niistä selvästi, kuulostivat hirveiltä. Eli muista varoa sitä tarinoissasi! Toki saat hiukan peitellä sitä taikaa, mutta älä liikaa. Tarina voi muuttua tönköksi.

Huh, Venus tosiaan osaa kiitellä paljon. Melkein alkaa itseänikin ärsyttämään Venuksen ainainen kiittely... :3

"Tarkoitukseni oli saada kutsutuksi luokseni pöllö, eikä mikä tahansa pöllö, vaan kahden maailman väliä lentelevä kirjepöllö." — Kirjoittaisin itse 'kahden maailman välillä lentelevä kirjepöllö', mutta valinta on omasi. ^^"

Oletko huomannut, että tykkäät kuvailla asioita suunnilleen näin: "Pöydällä on maljakko, joka on sininen." Olisi helpompaa sanoa: "Pöydällä on sininen maljakko." Toki tuota jälkimmäistä tapaa on hauska korvata ensimmäisellä tavalla joskus, mutta ei liikaa.

Ja ensimmäisessä lauseessa oli myös kirjoitusvirhe:
"Istuin sielä metsässä puun alla ja katsoin sadetta." — Ei sielä vaan siellä. ;]

Niin, muuten oikein mukava aloitus ja lähdenkin tästä pian lukemaan seuraavia lukuja. Toivottavasti et ottanut kommenttiani pahalla, sillä yritän antaa vain rakentavaa kommenttia, joka voisi auttaa sinua vielä urallasi kirjailijaksi. :33

~ Nez

Vastaus:

Kiitos tästä pitkästä palautteesta! =3 Muutkin saisivat antaa tällaisia useammin! x)
Elikäs... Kiitos! ^^ En ole tähän mennessä kuullutkaan, että kukaan olisi inhonnut Venusta X3 Hän on (pakko myöntää) hyvin kiehtova henkilö~
Kappaleet ovat juuri sitä, kun painaa enteriä...? xD Jos jättää tyhjän välin, niin kohtaushan vaihtuu! Ei ummarra... >D
Juuh, muutama kirjoitusvirhe xD Inhimillistä~
Selma-Victoria ei taida olla oikea nimi, mutta se tulee eräästä "inside-läpästä". Se tulee kuitenkin kaverini nimestä... XDD En raaskinut vaihtaa sitä enää~
Anteeksi, tykkään vain salata asioita mahdollisimman pitkään X3 Tietysti vähää väliä käy asioita selville. Ehkä hieman vaikea pysyä kärryillä, tiedän.. Mutta silti en voi vastustaa salailua! <3
Voi ei, anteeksi tästäkin xD Venus on tietysti hermostunut! Olen silti pahoillani, jos se ärsyttää... ^^"
Näistä asioista voisi kiistellä vaikka kuinka, mutta itse tykkään enemmän kuvailla noin. "Pöydällä on sininen maljakko" kuulostaa korviini liian pelkistetyltä lauseelta... ^^
Ja lisää kirjoitusvirheitä.. xD
Mutta kiva, että loppujen lopuksi pidit! =3 Toivottavasti saan sinulta lisää tällaista rakentavaa palautetta >3<

-Melek

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com