Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Voittajatyöt


Tänne tulee kilpailujen voittajien työt, jotka ovat uusimmasta vanhimpaan. Voittajan työ julkaistaan aina täällä. Minun kommenttini voittajatöistä löytyy niiden lopusta. Onnea voittajille! ;)

11. Saan sinut rakastumaan itseeni

Kirjoittanut: Annika

Sinut otettiin minulta pois. 
En voinut enää katsella sinua.
Et voinut enää hymyillä minulle sitä kaunista hymyäsi. 
En voi nähdä enää koskaan kauniiden, smarakdinvihreiden silmiesi katsetta...

Kävelin taas sitä tuttua polkua kohti hiekkarantaa. Siellä sinä taas olisit katsomassa laiturilla merelle. Sille kauniille merelle, niin suurelle ja kauniille. 

Olen nyt rannalla. Siellä sinä seisot samalla laiturilla kuten ennenkin. Kävelen luoksesi ja sinä katsot minuun niillä ihanilla silmilläsi. Hymyilet minulle. Katson kuinka ihanat, vaaleat ja kiharat hiuksesi laskeutuvat olkapäittesi yli. Hento tuulenvire liehuttaa niitä. 
Kun yritän puhua sinulle, sinä et vastaa. Et ehkä ymmärrä minua, olet ehkä jostain toisesta maasta. Mutta se ei minua haittaa. Kunhan saisin katsella sinua ja nähdä sinut aina täällä rannalla...
Saat minut rakastumaan sinuun. Ja aivan sinun kauneutesi avulla. Näytät niin kauniilta, kuin elokuvista. Ja siinä sinä olet, tyttö kuin suoraan elokuvista. Ilman meikkiä, luultavasti ilman hiustenvärjäystä, olet jo noinkin kaunis. Ja minä saan katsella sinua. 
Samalla kun katselen sinua ja sinä hymyilet minulle, aurinko alkaa laskemaan. Kaunis auringonlasku ja kaunis sinä -mitä muuta voisi toivoakaan. Mikään ei voisi pilata tätä hetkeä. Vai voiko sittenkin...
Minulle oli sanottu, että juuri tämä laituri on hyvin vaarallinen. Se on vanha, eikä kuulemma enää kestäisi kauaa. Jonakin päivänä se sortuisi, ja siksi minua oli varoitettu menemästä tälle. Kuitenkin minä olen joka päivä tullut tänne kanssasi aivan vain siksi, että voisimme katsella toisiamme ja olla yhdessä katselemassa merta, jonka syvyyden salaisuuksista me emme kumpikaan voineet tietää mitään. 
Seisomme siinä yhdessä. Minä ehkä hieman kauempana laiturin päästä. Sinä kuitenkin seisot aivan reunalla. Sitten yhtäkkiä kuului vain kamala ääni, ikäänkuin sortumisen ääni, sitten loiskaus ja sinä olit poissa. 

Seuraavana päivänä kerrottiin, että tyttö oli löydetty hukkuneena merestä. Eikä vain yksi tyttö, vaan hänen seurassaan oli poika. He molemmat olivat hukkuneet, ja pitäneet hukkumishetkellä toisiaan kädestä. Tai siltä se ainakin vaikutti. Molemmat olivat hukkuneet, kun laituri oli sortunut...
Sinä et ole yksin. Minä olen kanssasi. Me näemme toivottavasti vielä taivaassa. Paikassa, jossa voimme katsella toisiamme ikuisesti.

10. Lumihiutale

Kirjoittanut: Annika

Enkelin kyynel

Pitkin valkoista luminietosta,
enkeli yössä vaeltaa. 
Yksin suruissaan, tuulen viimassa,
kyynel poskessa.
On suru ikuinen,
enkeli itkee vaan. 
Kyynelet virtaa pitkin hänen kasvojaan,
kaikki ovat kuin eivät huomaisikaan. 
Enkeli parka kylmästä vapisee,
lunta sataa ja kylmä tuuli puhisee. 
Enkelin kyynelvirtaan sekoittuu lumihiutale,
se pieni valkoinen. 
Enkelin siivet ei kylmässä jaksa kantaa,
enkeli kuolemalle itsensä antaa. 
Vaan kuolla ei enkelit voi,
Siks unohdukseen vain vaipuu hän,
lumen alle hautautuu,
lumitomuksi pian muuttuu,
tuo pieni enkeli aivan viaton.
Jos joku vain häntä ois osannut rakastaa
ei ois enkelin tarvinnut surua kantaa.
Ei ois ollut tuo enkeli yksin.

 

9. Unisieppari

Kirjoittanut: Megi

Unisiepparin kirous

Kävelin sumuisella tiellä. Usva laskeutui maan päälle kuin paksu peitto, ja verhosi kaiken alleen. Katulamput valaisivat heikosti pimeää soratietä. Äkkiä sora takanani narskui. Käännähdin nopeasti taaksepäin. Siinä se seisoi. Rosewoodin musta enkeli. Sen silmät loistiva verenpunaisina. Kieli lipoi ylähampaita pelottavalla tavalla, ja pitkät raatelukynnet oolivat valmiudessa. Pian olisin kuollut. Pian vainaa. Pian kaikki olisi ohi.

Nousin äkkiä istumaan hiestä märkänä. Taas sama painajainen. Se piinasi minua joka yö. Otsani oli hiestä märkä, samoin kainalot. Yöpaita oli liimautunut selkääni kiinni. Unisieppari, jonka olin ostanut joltain intiaanilta, ei toiminut vieläkään. Huokaisten otin sen käteeni. Pelkkä tyhjänpäiväinen roju. Kävelin ikkunalle, avasin sen ja viskasin sen niin kovaa ulos, kuin käsistäni lähti. Kuulin sen kopahtavan puuhun, joka oli vähän matkan päässä. Laitoin ikkunan kiinni.
Kello oli puoli kuusi, mutta minua ei väsyttänyt. Päätin käydä suihkussa, sitten pukea ja syödä jotain. Painajainen ei kuitenkaan jättänyt minua kokonaan rauhaan. 
Myöhemmin päivällä menin pihalle. Minulla ei ollut miään tekemistä, joten lähdin kävelemään metsää kohti. Siellä aurinko pääsi paksun latvuston läpi vain harvassa, mutta silti oli melko valoisaa. Valkovuokot reunustivat polkua, jota pikin kävelin. Lintujen laulu kaikui ympäri metsää, ja päivä tuntui täydelliseltä. 
Yhtäkkiä lintujen laulu loppui. Minua alkoi karmimaan. Seisahduin katsomaan polkua, jota pitkin olin kulkenut. Se oli edelleen samanlainen. Katsoin levottomana ympärilleni. Yhtäkkiä tausin, ettei polku enää ollut jalkojeni alla. Kauhistuneena tähysin sitä. En kuitenkaan nähnyt muuta, kuin puita. 
Äkkiä olin paikassa, jonka tunnistin heti. Pimeällä soratiellä. Sydämmeni hyppi rinnassani niin kovaa, että se melkein sattui. Minua heikotti. Katsoin ympärilleni. Yhtäkkiä takaani kuului askelia, ja eteeni leijaili musta sulka. Tiesin sanomattakin, mikä siellä oli. Rosewoodin musta enkeli. Painajaiseni kävi toteen.
"Koston aika" musta enkeli sähisi. Sen verenpunaiset silmät katsoivat minua läpitunkevina. Tästä en selviäisi hengissä. Sen tajusin heti, kun näin ne silmät. Ne olivat karmeimmat ikinä. 
"Mi-mitä haluat?" kysyin takellellen pelokkaana.
"Heitit unisiepparin ja vapautit minut. Rosewoodin mustan enkelin, nyt kostan sinulle, sillä se, joka minut siihen esineeseen vangitsi, on kuollut vuosikymmeniä sitten" enkeli sähisi, niin, että terävät hampaat erottuivat selkeästi. Sen musta pitkä hiuskuontalo ylettyi lanteille, ja se oli kaunis, lukuunottamatta silmiä, järkyttäviä hampaita ja kynsiä. Kohta ne repisivät minut kappaleiksi. Viimeinen asia jonka näin oli verenpunaiset silmät.

Tämä oli poikkeuksellinen tarina. Unisiepparit ovat yleensä hyvän magian esineitä, mutta tässä siitä oltiin tehty kirottu, paholaisen taikakalu. Lyhyydestä huolimatta tarina oli karmiva. Rosewoodin musta enkeli kuulostaa jännältä =o Onkohan tuo jonkin tarun hahmo? Mielenkiintoni heräsi~ Loppu jää myös hieman auki ja lopetus on siksi hieno ^^ Tykkään~

 

8. Tähden Sydän

Piirtänyt: KikiGabriella

Oli vaikeaa päättää voittaja kaikkien hienojen töiden keskeltä. Päädyin kuitenkin tähän monestakin syystä. Ensinnäkin, se vastasi kaikkia kriteerejä. Jokainen tehtävänannossa kerrottu tähden sydämen vaatimus täyttyi. Kuva on haikea ja suloinen. Kuvan hahmot esittävät kuulemma Virgo -tarinani Porrimaa (edessä) ja "Erwoa" (takana). Yksityiskohdat toimivat ja erityisesti pidän takana olevan otsapannasta. Värit sointuvat hyvin yhteen, mutta apulaistuomariltani Renalta tuli palautetta, että ensi kerralla vahvemmat väritykset!

7. Jalokivi

Kirjoittanut: Dekiru

Koska sinä olet täällä


Sairaalan kaksoisovet rävähtivät auki, paareja työnnettiin maksiminopeudella teho-osastolle. Perässä vilisi joukko omaisia, joiden silmät ja kasvot olivat itkemisestä punaiset.
Sormeni puristuivat tiukemmin kertakäyttöpahvimukin ympärille, jalat kiertyivät vasten tuolini metallisia, mukavan vilpoisia jalkoja. Ulkopuolelta kantautui ambulanssin ujellus, pian sisään tuotiin toiset paarit. Nyt kerkesin nähdä tilanteen paremmin: apulainen kuljettaa tippaletkua, omaisia häärää verisen potilaan ympärillä. Keskustassa on ilmeisesti ajettu taas kolari, minä vieläpä lähetin viestin paikallislehden lukijapalstalle, että juuri sen korkeimman ja suurimman rakennuksen vieressä ei pitäisi olla risteystä. Mutta minkäs sille voi, auto tulee kylkeen ja siinä se.
Paarien perässä raahautui myös nuorehko nainen, jonka vaaleahkot hiukset leijailivat auki, kasvot olivat märät kyynelistä, hän pyyhki nenänalustaan hihaansa. Hän käänsi katseensa pikaisesti kahvion puolelle, hänen katseensa osui heti minuun.
Mehän taisimmekin tuntea jo jostakin?

Kasvoilleni kohosi pirullinen hymy, kun kohtasin vanhan tuttuni näin. Yläasteelta tuttu, luokkani diiva Maria ja hänen kai poikaystävänsä - mikäli he olivat yhä yhdessä - Tommy. Minä vielä joskus olin ihastunut tuohon paareilla, valkoisen liinan alla makaavaan mieheen, mutta sitten tajusin sen kaiken olevan turhaa.
Hänen katseensa oli jääkylmä, mutta katsoin häntä silti. Minua ei liikuttanut yhtään, miten kovasti hänen teki mieli tappaa minut, emme kouluaikoina olleet mitkään parhaat kaverit. Siemailin hiukan lisää kahvia ja he katosivat näkyvistäni.
Henkilökohtainen hoitajani ilmestyi kahvilan vaaleanvihreän pylvään takaa valkoisessa puvussaan kyselemään vointiani.
"Tapasin tuttuja, kai", vastasin ja pidin katseeni kupin jo häämöttävällä pohjalla.
"Keitä tapasit?" nainen kysyi ja istuutui vastapäiselle tuolille.
Hymähdin hiljaa. "Koulukavereita vain, jos oikein tunnistin. Ei sen kummempaa."
Hoitaja katsoi minua hieman epäuskoisena, kurtisti kulmiaan mutta luovutti sitten. Hän laski eteeni pienen muovisen astian, jossa oli muutama pilleri. Selkäytimestäni levisivät kylmät väreet ympäri kehoani.
"Löysin nämä huoneestasi. Jos et noudata lääkitystäsi, tarkkailuasi tiukennetaan entisestään", nainen huomautti ja tökki muovia lähemmäksi minua. Katsoin lääkkeitä vastenmielisesti, nappasin ne sitten itselleni.
"Syö ne", hän käski.
En vastannut hänelle, hän tiesi varmaan itsekin, etten minä söisi.
"Syö ne."
En tehnyt mitään, pidin kolmea eriväristä tablettia kämmenieni suojassa piilossa, kasvoilleni kohosi taas se pirullinen hymy.
"Jos sinä et -"
Löin pois pöydän yli kurkottavan käden, hoitaja säpsähti kuin säikäytetty kissa. Hän tuijotti minua järkyttyneesti, muttei sekään herättänyt minussa mitään tunnetta.
Nakkasin yhtäkkisesti lääkkeet vasten seinää, ne ropisivat lattialle ja kulkeutuivat muiden jaloissa kauas pois. Työnsin itseni irti pöydästä, olin lähdössä kävelemään, mutta hoitaja tarttui käsivarteeni.
"Irti!" minä huusin ja rimpuilin hänen otteestaan, viereinen pöytä kaatui samalla kumoon. Olin lähdössä juoksuun, mutta valkotakki tarttui minua paidanhelmasta, väänsi käteni selkäni taakse ja painoi minut maahan, aloin kirkua ja sätkiä. Hoitaja pyysi kahvilan emäntää hakemaan lisää miehiä ja annoksen rauhoittavia.
Kohta puoleen minut pumpattiin täyteen suonensisäisillä aineilla, joiden oli tarkoitus rauhoittaa minut. Mumisin hiljaa sanoja "Päästä irti", "Lopeta" ja "Auta minua", kunnes tajuntani rippeet katosivat ja minä nukahdin.

 

”Miksi minua kohdellaan näin vain siksi, että minä rakastan sinua? Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi he eivät anna minun vain olla kanssasi?”

"Miksi näin piti taas käydä?"
Valkoisen takin rinnuksessa oli hakaneulalla kiinnitetty nimilappu, jossa luki hoitajani nimi, Teresa Couvier. En koskaan kutsunut häntä sillä nimellä.
"Sara, miksi?"
Olin jo unohtanut oman nimeni. Olin ihmisille vain "sinä" tai "tuo", ja itselleni olin vain "minä". Minua nimeltä kutsui vain hän, joka istui huoneen nurkassa, hänen pitkät hiuksensa olivat takkuiset, hän katseli kaikkea sivusta vain odottaen lääkärin poistumista, että sitten voisi tulla pitämään minua kädestä.
Hoitaja huomasi, etten katsonut häntä. Hän käänsi päänsä katseeni suuntaan, takaisin minuun ja vielä kerran sille tuolille.
"Ketä sinä nyt katsot?" hän ihmetteli.
"Häntä", vastasin hiljaa ja vaihdoin hänen kanssaan hymyilevän katseen. Hoitaja huokaisi raskaasti.
"Ketä häntä?" nainen tivasi.
"Häntä. Sinun ei tarvitse tietää."
"Siellähän ei ole ketään."
Puristin silmäni tiukasti kiinni voidakseni unohtaa äskeisen lauseen. Vale, vale. Ole hiljaa.

”Vastaa minulle rehellisesti. Sinä sanoit aamupäivällä näkeneesi vanhoja koulukavereitasi, niin oletko varma, että sinä todella näit heidät?” nainen tiedusteli.

”Kyllä minä näin Marian. Sen vaaleahiuksisen. Hän katsoi minua vihaisesti”, sanoin hiljaa.

”Maria James? Hänetkö sinä näit?”

Kuului jälleen syvä huokaisu, puristin silmäluomiani entistä tiukemmin yhteen.

”Niin”, minä vastasin.

”Maria kuoli kaksi vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä murhasi hänet. Olet erehtynyt henkilöstä.”

 

Puristin hänen silmiltään salaa taskuuni upotettua jalokiveä. Se oli lasinvärinen ja timantin muotoon hiottu. En enää muista, mistä olin saanut sen, mutta sen ja minun välille syntynyt ketju esti minua luopumasta siitä.

En edes tiennyt, mikä se oli.

 

"...kuoli?"
Sana purkautui huulieni välistä varovasti ja hiljaa, kuin se olisi jokin suuri tabu jonka juuri olin rikkomassa.
"Niin."
Minä en voinut ymmärtää sitä. En mitenkään voinut. Kuolleita ei edes... ollut. Kukaan ei voinut kuolla.
"Mutta minä näin hänet."
"Jos sinä oikeasti näit hänet, olet sairas."
Älä valehtele. Minä olen ihan kunnossa. Kaikki on hyvin. Olisin onnellinen ilman sinua. Mene pois. Mene pois. Mene nyt vain pois.
"Kysyn vielä kerran, Sara: kuka se hän on? Ja liittyykö tämä siihen kiveen, jota kannat aina mukanasi?"

Kivi. Mikä ihmeen kivi? Onko minulla muka sellainen? Missä?
Välttelin hoitajan katsetta katsomalla hänen ohitseen, huoneen nurkassa muovituolilla istuvaan hahmoon. Hän hymyili minulle lempeän myötätuntoisesti maalaten minunkin kasvoilleni hymynpoikasen.
"Sara?"
Tahdoin olla hankala, joten en ollut kuulevinani häntä. Upposin vain kauempana istuvan suloisiin, tummiin silmiin...
"Sara!"
Valkotakki ravisteli minua, minun oli pakko vastaanottaa hänen epätoivoinen katsekontaktiyrityksensä.
"Miksi sinä haluat viedä hänet minulta pois?" kysyin naiselta hiljaa.
Hoitajan kulmat taipuivat jälleen kurttuun.
"Kenet?"
"Hänet."
"Kuka hän on?"
"Hän."
"Älä taas aloita -"
"Sinun ei tarvitse tietää, kuka hän on. Hän tekee minut onnelliseksi, ja te yritätte viedä hänet pois."
"Emme me ketään sinulta aio pois viedä -"
"Lääkkeet vievät. Minä en tahdo sitä."
Hoitaja katsoi minua hyvin hämmentyneesti.
"Siksikö sinä et syö niitä?"
"Siksi."
"Mutta sinun pitää, koska ne hoitavat sinut taas yhteiskuntaan sopivaksi ihmiseksi. Mitä nopeammin paranet, sitä nopeammin pääset täältä pois. Se on meidän velvollisuutemme."
"Minä tahdon vain hänet. En halua kuulua yhteiskuntaan, tahdon olla hänen kanssaan."
"Kaikkea ei voi aina saada. Etkö sinä oikeasti halua terveellistä ja kunnollista elämää?"
"Minä en voi elää ilman häntä."

 

”Selvä. Mutta, muistatko sinä sen jalokiven, timantin, mikä lienee... se oli sinulla jo silloin kun tulit tänne. Tiedätkö siitä mitään?” hoitaja kysyi kohta.

”En.”

”Eikö se olekaan sinulla taskussasi?”

”Ei.” Sormeni puristuivat sen ympärille.

”Näytä minulle. Näytä minulle kätesi ja näytä minulle taskusi.”

Vedin käteni tärisevästi ulos taskuistani. Hoitaja painoi kätensä vasten niitä ja huomasi oikeanpuoleisessa taskussa olevan jotain. Hän tarttui siihen pinsettiotteella, varovasti ja kohotti sen silmiensä tasolle tarkastellakseen sitä.

 

Sillä samalla hetkellä sairaalan keskusradion kaiutin tai jokin alkoi kiertää, kammottava vihlova ulvonta leikkasi paksua ilmaa viipaleiksi. Painuin kaksinkerroin, tuntui kuin nauloja hakattaisiin takaraivooni. Tartuin päähäni, ettei se putoaisi ja huusin suoraa huutoa, mutta ääneni jäi kaiuttimen huudon alle.

”Lopeta se! Lopeta se!” huusin hoitajalle, mutten vieläkään kuullut omaa ääntäni. ”Lopeta se, ole kiltti!”

Katsoin häntä silmäkulmasta, muttei hän ollut moksiskaan. Hän seisoi selkä suorana ja katsoi minua silmät järkytyksestä laajentuneina.

”Mikä? Mikä minun pitää lopettaa?” hän kysyi. Kuulin hänen äänensä selkeänä, mutta kaikuvana.

”Tuo... ääni... tuhoaa... minut...”

Käperryin sängylleni sikiöasentoon, pitelin päätäni molemmilta puolin ja se tuntui halkeavan. Muutaman sekunnin kuluttua kierto oli kuin luupora joka porasi kalloani kahtia. Hoitaja vain tuijotti minua hämmentyneesti ja piteli kädessään sitä timanttia, jonka oli ottanut minulta.

Katseeni vaelsi huoneen nurkkaan, ja kun huomasin hänen olevan poissa

”Mitä helvettiä sinä teit hänelle!?”

Käänsin pääni kohti hoitajaa. Katsoin häntä jäisin silmin, ja hän alkoi vapista pelosta.

”En mitään. En mitään, minä vain...”

”JUMALAUTA, HILJAA!”

 

Tunsin, kuinka sydämeni repeytyi irti juuristaan ja veri alkoi virrata sisälläni. Kipu oli niin voimakasta, että tunsin oikeasti kuolevani siihen.

Missä sinä olet? Missä sinä olet, rakkaani? Minne sinä menit?

”Anna se takaisin”, kuiskasin käheästi, keräsin voimaa huutoon. ”ANNA SE TAKAISIN!”

Hoitajan kasvot kalpenivat, hän pudotti jalokiven takaisin käteeni. Puristin sormeni sen ympärille niin kovasti, että minuunkin sattui.

Yhtäkkiä ääni lakkasi soimasta, tuli hiirenhiljaista ja kipu hävisi. Rakkaani istui jälleen sillä vihreällä tuolilla huoneen perällä.


Sydämeni pumppasi suoneni täyteen ahdistunutta verta, sormeni puristivat tiukasti sängyn lakanaa. Ahdistus muuttui seuraavalla sykkeellä vihaksi, joka tulvi jo yli maljastaan. Kääntäessäni katseeni taas hoitajaa kohti, hän säpsähti. Vaaleanruskea iho nousi kananlihalle, huulet raottuivat kuin kuiskatakseen viimeisiä sanoja. Tiesi varmaan itsekin, mitä tämä jäätävä katseeni tarkoitti.
Tämän takia olin yhteiskuntaan sopeutumaton luopio.

”Mene pois”, pyysin. Mitään ei tapahtunut.
Sormeni tarttuivat juomalasiin, käänsivät sen nopealla liikkeellä ympäri.
"Älä pakota minua tähän."
Hän ei perääntynyt, joten hän pakotti. Minun oli pakko suojella minun... onnellisuuttani 
Minun oli pakko särkeä se lasi vasten hänen ohimoaan.

Minä saatoin olla aggressiivinen, mutta tein sen suojellakseni rakkaimpiani.
Aivoni reagoivat tilanteisiin vain termein "negatiivinen" ja "positiivinen", ja lääkkeet olivat saaneet kylkeensä leiman negatiivinen. Eikä se leima lähtisi edes saippualla.

Kuului monia perättäisiä kilahduksia, jotka johtuivat lasinsirpaleiden kontaktista lattian kanssa. Niitä seurasi raskas tömähdys, valkotakki makasi maassa ja otsasta valui verta.
Minä tein sen. Minä tein sen.
Olin noussut istuma-asentoon sairaalasängylle, minä hyppäsin hänen kehonsa vierelle seisomaan. Kyykistyin varovasti tarkastelemaan luomustani, ohimosta valuvia punaisen nesteen puroja. Käteni tarttuivat suurimpaan sirpaleeseen ja kuljettivat sen hänen kaulalleen.
Hän oli vielä elossa.
Tökkäsin lasinsirun hänen kaulasuonensa läpi ja viilsin ihoon syvän haavan.
Ei ollut enää.

En enää muistanutkaan, miten helppoa tappaminen oli.


Sormilleni tulvi verta, nousin seisomaan ennen kuin se tahraisi polveni. Nurkkatuolilla istunut oli tullut vierelleni hämmästelemään tilannetta.
Hän ei kuitenkaan tuominnut minua, hän katsoi minuun oikeastaan helpottuneen kiitollisena. Hänen punaisten hiusten kehystämille kasvoille kohosi hymy, hän tarttui kädellään minun verisiin sormiini ja sulki käteni omiensa sisään.
"Tule", hän kuiskasi hiljaa. "Ollaan hetki vain kahden."
Minä hymyilin hänelle vastaukseksi, vilkaisin viimeisen kerran Teresa Couvierin ruumista, takkiin värjäytyneitä punaisia läiskiä ja lasinsirpaleita.
Hän veti minut mukanaan oven luo, aukaisi sen ja sitten me juoksimme.

 

Menimme piiloon varastoon, jossa säilytettiin verikokeita. Istuimme hyllyjen alla ja katsoimme vain toisiamme, hymyilimme varovaisesti. Tilanne oli tulenarka, olin sentään tappanut ihmisen juuri. Henkilökohtainen hoitajani makasi verilammikossa huoneessani, ja oli ilmiselvää, että murhaaja olin minä.

Mutta se ei haitannut nyt. Teresa yritti viedä hänet minulta ja minä vain puolustin häntä.

 

Upotin käteni taskuihini, se timantti oli siellä. En aikaisemmin ollut edes tiedostanut sen olemassaoloa. Tai no olin, hetkellisesti. Hetkellisesti, silloin kun käyttäydyin niin kuin normaali ihminen ja mieleni vaikutti jopa hieman terveeltä.

Timantti tuntui kuumottavan. Nostin sen silmieni tasolle, tarkkailin sitä. Se oli kuin puhdasta kristallia, tunsin siihen outoa vetoa. En osannut yhtään sanoa miksi se oli niin tärkeä.

”Mikä tuo on?” hän kysyi.

”Kivi. En oikein tiedä”, vastasin.

Puolustin sitä timanttia, tein sen alitajunnallisesti. Tein moniakin asioita alitajunnallisesti, toisinaan tuntui kuin joku toinen tekisi asioita puolestani. Tai sitten käyttäisi minun ruumistani itsellään. Mitä vaan.

Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa sen alkuperästä. Ajattelin äsken tapahtunutta, mietin mistä se oli johtunut. Hoitaja oli ottanut timantin minulta, maailmani sortui ja taivaani putosi ja sitten kun hän antoi sen takaisin, kaikki palasi normaaliksi.

Muistini oli pyyhitty sileäksi. Eräänä aamuyönä heräsin täällä, valkoisella sängyllä vaaleanvihreässä huoneessa ja minulle sanottiin, että nimeni on Sara. He kysyivät minulta myös kaikkea muuta, mutta en osannut vastata. He kysyivät läheisiäni, mutta en muistanut heidän kasvojaan enkä nimiään.

Ainoa asia, jonka muistin, oli hän. Muistin, että rakastin häntä.

Hänestä tuli tärkein asia koko elämässäni.

 

Painauduin vasten seinää. Hyllyt vieressäni notkuivat koeputkia, jotka olivat täynnä tummaa verta. Hän istui vastapäätäni, katsoi verta ja tuntui ajattelevan samaa kuin minä.

Veri kiehtoi minua. Se oli lumoavaa ja mielenkiintoista. Ihminen kuoli jos se kaikki valui pois. Teresakin kuoli juuri sillä tavalla. Se oli niin kaunista.

Otin yhden koepulloista sormieni väliin ja tarkastelin sitä. Hän tuli myös lähelleni, istui niin että hänen jalkansa kulkivat jalkojeni vierestä ja katsoi muovin sisällä olevaa verta.

Avasin pullon ja kaadoin sisällön hänen käsilleen. Hän nosti sormensa poskelleni ja piirsi tummanpunaisia viivoja kasvoilleni. Märistä silmistäni muodostui kyyneleitä, jotka lähtivät valumaan pyyhkien veren tieltään pois. Itkin, koska hän oli siinä. Todellisena.

Piirsin verellä sydämen hänen kasvoilleen. Hän otti kädestäni hennosti kiinni, kosketti kädelläni kasvojaan ja sulki silmänsä.

Poimin hyllyköstä toisen pullon, kiersin korkin auki. Hän otti sen kädestäni, vei sen selkänsä taakse ja painautui aivan lähelle minua. Hän laski huulensa kaulalleni ja imi ihoani hellästi. Kaatuneesta koeputkesta levisi verta lattialle, se muodosti kuvioita joiden kieltä en osannut lukea.

Hän puristi kättäni ja suuteli kaulaani. Oli aivan hiljaista ja rauhallista, kaunista ja tyyntä. Askeleet käytävästä rikkoivat tunnelman kuin peilin, hän irrottautui minusta ja kuunteli askelia. Ne olivat hätääntyneet, kuin etsisivät kiireellä jotain tai juoksisivat pakoon.

"Ne tietävät", hän kuiskasi, yhtä rauhallisesti kuin äsken ja erkani minusta hieman. "Sara, täällähän on kamerat?"

Niin tietysti. Niin.

"On", vastasin lyhyesti. Hän nousi seisomaan, tartuin hänen käteensä ja hän kiskoi minutkin pystyyn. Seinien ikkunoissa olevien sälekaihtimien väleistä näkyi käytävälle, siellä oli ihmisiä. He puhuivat kovaan ääneen ja kinastelivat.

Hän oli jäätynyt paikalleen, minä lähdin vetämään häntä hyllyjen sekaan. Mitä pidemmälle huoneeseen jatkoimme, huomasimme sen olevan todella suuri. Koeputkia ei enää ollut, vaan niiden tilalle tuli piipittäviä laitteita, toiset pieniä ja toiset isompia. Jäin ihmettelemään niitä, hän irrotti otteensa kädestäni ja lähti tutkimaan huoneen saloja.

 

Kuulin tänne saapuneet askeleet. Olimme niin kaukana etuovesta, etteivät he nähneet meitä.

"Sara, Sara? Oletko täällä?"

Suljin korvani, etten kuullut kuinka he huusivat. Hän otti kiinni käsivarresta ja raahasi minut huoneen viimeiseen päätyyn, kertoi löytäneensä oven.

Ovi oli kapea ja se hukkui seinään. Onneksemme se ei ollut lukossa, vaan aukeni helposti ja vaivatta.

 

"Missä sinä olet?" kuiskasin. Tila, johon saavuimme, oli pilkkopimeä.

"Täällä, rakkaani", hän vastasi, kuulin äänen suoraan takanani.

Valot syttyivät välkkyen päälle. Hän käänsi minut ympäri hellällä otteella, katsoin hetken hänen kuvankauniita kasvojaan, kunnes hän puristi minut itseään vasten. Painoin kasvoni hänen pehmeää paitaansa vasten ja toivoin ajan vain pysähtyvän siihen.

Ihmiset huusivat nimeäni, en vastannut siihen kutsuun. Hän silitti hiuksiani, painoi kätensä korvilleni ja suuteli otsaani.

”Olet minulle... kaikki”, hän supatti hiljaa.

 

Ovea hakattiin. Sydämeni hakkasi.

"Pysytään liikkumatta vielä", kuulin hänen kuiskaavan. "Viimeiseen asti."

En tiennyt, mitä hän tarkoitti viimeisellä. Viimeistä hetkeä... ei voisi tulla. Ei voisi.

"Älä sano noin."

Hän kuljetti kätensä leualleni, nosti päätäni saadakseen katsekontaktin. Vesipisara karkasi poskelleni.

"Ei mitään hätää."

Hän hymyili lempeästi, nyrkkien hakatessa ovea hän painoi huulensa huulilleni ja kyynel poskeltani vierähti hänen poskelleen.

Sitten ne saivat oven auki.

 

"Sara, mitä sinä täällä teet?" yksi huudahti. Olin hiljaa paikallani.

"Tule mukaamme, meillä on sinulle va -", toinen aloitti, mutta vaihtoi sanavalintaa. "... Tärkeää asiaa. Tule nyt."

Pudistelin päätäni ja laskin katseeni maahan.

”Sara, tämä on tärkeää.”

”Sara, sinun täytyy tulla mukaamme.”

”Sara, sinä...”

”Olkaa hiljaa.”

Kun aukaisin viimein suuni ja nostin murhaavan katseeni lattiasta kohti heitä, he hiljenivät. Hänen hahmonsa oli perääntynyt huoneen nurkkaan, ja se oli vain hyvä. Hän saisi pysyä täällä, turvassa.

”Tule nyt.”

Olemukseni oli voimaton, mietin jo antautumista. Käänsin katseeni häntä kohti, hän vain nyökkäsi ja katsoi minua ymmärtävästi, viestittäen katseellaan ”Mene vain. Tulen perässä. Mene vain. Rakastan sinua.”

Hymyilin hiljaa, katsoi häntä samalla tavalla ja annoin hoitajien viedä minut mukanaan.

 

He tarttuivat minua käsivarsista ja yllättyivät, kun en kamppaillut vastaan. He kuljettivat minut laboratoriohuoneen halki pääkäytävälle. Se oli tulvillaan ihmisiä jotka tuijottivat minua, osa itki ja osa näytti siltä kuin voisi tappaa minut siihen paikkaan.

”Tule tänne kanssani... juttelemaan”, toinen hoitaja sanoi, toinen irrotti otteensa. Hoitaja vei minut huoneeseen, sulki oven perässään ja tuli täysin hiljaista.

Istuin vihreällä kankaalla päällystetylle tuolille ja hän sitä vastapäätä olevalle. Katselin huoneen seiniä, jotka olivat vaaleanvihreät. Niin kuin kaikki muutkin seinät.

Hoitaja huokaisi raskaasti.

”Mitä Teresalle tapahtui?” hän kysyi.

”Kyllä tiedät”, vastasin hiljaa. Hoitaja huokaisi, ja huomasin samalla että hänen nimilapussaan luki Lia. Sukunimestä en edes saanut selvää.

”Niin, mutta... kerro omasta näkökulmastasi. Nauhalta oli vaikea saada mitään selvää.”

Mietin hetken, ja vasta aukaistessani suuni päätin puhua totta.

”Teresa otti minulta kiven, jota pidän aina mukanani. Sen jälkeen minun... eräs ihmiseni vain katosi. Hän ei ollut siellä tukenani enää. Tunsin kuolevani siihen tunteeseen, ja vasta hänen annettuaan sen takaisin, kaikki palasi normaaliksi ja hän tuli takaisin. Sitten minä tapoin Teresan.”

Hoitajan silmät suurenivat lautasen kokoisiksi. Suljin silmäni kiinni ja näin pelkkää pimeää. Ajattelin häntä.

Tiesin hänen olevan siellä varastossa, missä äsken olimme. Hän vain odottaisi, että tulisin takaisin sinne hänen luokseen. Tai että hän pääsisi sieltä, takaisin tänne. Kyyneleeni kimmelsi hänen poskellaan keskellä pimeää.

Tiesin, mitä hän ajatteli. Hän ajatteli minua ja minä ajattelin häntä. Tahdoin takaisin hänen syliinsä.

”Sara... se kivi liittyy tähän. Tähän aivan kaikkeen”, Lia sanoi. Aukaisin silmäni ja katsoin häntä jäätävästi, pyysin häntä selittämään lisää. ”Jos se kivi... onko se timantti?”

”On”, vastasin. Upotin käteni taskuihini ja puristin sitä, sen terävät reunat sattuivat kämmeneeni.

”Sitten... en usko, että se on mikä tahansa kivi. Tätä asiaa ei ole kerrottu sinulle, mutta minun mielestä sinun kuuluisi saada tietää...”

Painoin käteni korvilleni. Hän teki samoin.

”... sinut tuotiin tänne, olit täysin tyhjä. Olit ilmeisesti ottanut yliannostuksen huumeita. Sinuun oli mahdotonta saada kontaktia, olit melkein kuin kuollut. Mielesi oli vain sairas...”

Hiljaa, hiljaa. En tahdo tietää.

”... sinulla oli vain tuo kivi, mistä luopuminen aiheutti sinulla kohtauksen. Olet koko ajan puhunut henkilöstä, jolla ei ole nimeä. Lisäksi kerroit hänen kadonneen aina, kun kivi oli pois sinun luotasi. Henkilö on sinulle oletettavasti tärkeä. Sinähän et muista mitään menneisyydestäsi?”

Pudistelin päätäni ja yritin olla kuuntelematta.

”Olit kihloissa erään miehen kanssa. Hän hukkui veneilyonnettomuudessa...”

Hiljaa, hiljaa. Kuolleita ei ole. Kukaan ei voi kuolla. Hän on täällä.

”... sen jälkeen menetit järkesi. Eli tämä hän, kenestä puhut, on siis... kuollut. Olen pahoillani.”

Sydämeni räjähti pirstaleiksi. Näin edelleen hänet siellä pimeässä huoneessa, kuinka hän vain odotti minua luokseen.

”Olenko minä hullu?” kuiskasin vapisevalla äänellä. ”Onko hän... pelkkää harhaa?”

Ei. Ei. Lopeta. Älä usko häntä.

”Toisin sanoen olet sairas. Ja jos sinä tahdot parantua, sinun on vain... luovuttava hänestä.”

Rakkaani puristui kokoon, kietoi kätensä polviensa ympärille kuin tuntisi kuolevansa. Kehoni alkoi täristä hillittömästi.

 

”Miten se timantti tähän liittyy?” kysyin.

”Luulen, että se liittyy häneen ja hänen fyysisyyteensä. Loppu on sinun kuvitelmaasi, Sara. Häntä ei oikeasti ole olemassa ja sinun on herättävä todellisuuteen”, Lia vastasi.

Sillä samaisella hetkellä aloin itkemään hysteerisesti, sydämeni vuotamaan verta. Kehoni tuntui palavan, neulat pistelivät kehoani joka puolelta ja seipäät lävistivät vartaloani. Se oli totuus.

Hän ei ollut täällä enää. Tunsin sen, että hän oli poissa enkä enää koskaan saisi häntä takaisin.

Hän ei ollut täällä. Vaikka etsisin jokaisen huoneen, jokaisen käytävän, en löytäisi häntä.

 

Silloin hän tarttui käteeni hellästi,

kuolinvuoteensa kyynelistäni märkä,

näin hänen hymynsä, niin kauniin

tiesin hänen lähtevän,

toivoin hänen voivan vielä kuiskata,

sanat ”rakastan sinua”,

jotta voisin elää rauhassa

vielä.

 

Nyt viimein tiesin, mikä timantti oli. Tajusin kaiken, muistin kaiken.

Muistin, kuinka halusin, että edesmenneen rakkaani tuhka puristetaan timantiksi, jotta hän säilyisi ikuisesti yhtä kauniina kuin hän on.

Jotta voisin kuvitella hänen olevan ikuisesti täällä. Mutta nyt minun oli luovuttava hänestä ja herättävä elämään.

 

Nostin timantin taskustani, asetin sen pöydälle. Työnsin sen sormenpäilläni lähemmäs Liaa, enkä koskaan aikaisemmin ollut tuntenut sellaista kipua. En voinut elää ilmanhäntä.

”Anteeksi... minun täytyy mennä”, kuiskasin vaimeasti, nousin tuolistani ja astelin käytävälle.

 

Hän jäi sinne, huoneen pöydälle hoitajan käsiin. Nyt tiesin, ettei hän ole todellinen. Hän on vain kivi, tuhkaa josta on puristettu kaunis timantti. Vain harmaata tuhkaa. Hänen kauniit hiuksensa, silmänsä, hänen solakka vartalonsa... tuhkaa. Se kivi ei ollut hänenää.

Kävelin käytävällä, joka kuhisi ihmisiä. Toimittajat ryntäsivät haastattelemaan minua, mutta kävelin heidän ohitseen. Olin kuuro ihmisten herjauksille ja Teresan omaisten kyynelille, ajattelin vain häntä.

Kun kukaan ei nähnyt, aukaisin laboratoriohuoneeseen vievän oven ja astuin pimeyteen, tuli rauhallista. Juoksin hyllyjen läpi varastoon vievälle ovelle, eikä se ollut lukossa kuten äskenkään. Vaikka tiesin, ettei siellä ollut ketään, pidättelin itkuani ja painoin ovenrivan alas. Halusin olla yksin, täältä minua ei kukaan löytäisi. Unohtuisin tänne ikuisuudeksi.

Huone oli pilkkopimeä ja kylmä. Suljin oven, yhtäkkiä sisälläni tuntui jotain hyvin lämmintä, jotain mitä voisin vain tuijottaa vuosikaudet kyllästymättä ja hymyillä kunnes lihakseni halvaantuvat.

”En minä ole vain kuvitelmaasi. Olen täällä.”

Tunsin hänen kosketuksensa ihollani. Käännyin katsomaan häntä, hänen poskellaan kimmelsi kyynel, jonka minä olin siihen itkenyt. Hän kietoi kätensä ympärilleni, painoi otsansa vasten otsaani ja hymyili minulle kauniimmin kuin koskaan.

”Enkä tule koskaan olemaan. Usko vain, niin täällä mikään ei ole mahdotonta, kultani.”

Tämä oli ylivoimainen ykkönen! Tämä herätti alusta asti tunteita minussa, eikä tämä todellakaan ollut mikään tyypillinen tarina, mitä saa joka päivä lukea. Tarina alkoi mielenkiintoisesti heti tilanne päällä. Päähenkilö on täysin tavallisesta poikkeava jo pelkän tilanteensa vuoksi. Tapahtumia ja tarinan etenemistä seurasi innolla, kun ei ollut lainkaan varma, mitä tulee käymään. Tuo hän on niin salaperäinen, mutta vaikuttaa niin lämpimältä. Aina tarinassa mainittaessa hänet, minulla herää positiivia mielikuvia. Tarinan rakkausosio on niin suloinen ja viaton. Salaperäisyys säilyi loppuun asti ja loppu..... ah, rakastan sitä <3 Tuo timantin lopullinen merkitys ja kuinka kaikki päättyi. Rakastan tätä!

6. Mennään naimisiin

Kirjoittanut: Luca

- Zack, odota! Huusin kompuroidessani. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme mukulakivistä katua pitkin josta käännyimme sivukujalle. Jalkani rakkuloilla ja vertavuotavina, paljaat jalkaterämme kylmää kiveä vasten vaikeroin vetäytyessäni kiinni seinään. Zack piti kädestäni ja itsekin nojaten, toisen kätensä pidellen vertavuotavaa käsivarttaan tuijotti mustahiuksinen poika tulosuuntaamme.
- Emme voi jäädä tänne, hän toisti ties kuinka monennen kerran. Nojasin takaraivoni kylmää kiviseinää vasten ja suljin silmäni, seinän viileyden lievittäessä päässäni sykkivää kipua. 
- Zack.. tiedän että tahdot mutta eikö ole mitään muuta mahdollis-, aloitin.
- Hiljaa! Zack sanoi ja kääntyi minua kohti, pelko ja alituinen viha silmissään. Hänen pupillinsa loistivat kuun valaisemina ja syvänsinisen katseen porautuessa sieluuni tarttui Zack minua taas kädestä. 
- Mennään, hän sanoi ja jatkoi juoksemista. Juoksin hänen kanssaan varoen liukkaita kiviä ja otteeni kiristyessä miehen kädestä tunsin kuinka rinnassani löi tuo suloinen tunne joka lämmitti kylmettyneitä jäseniäni. Hänen lohdulliset hartiansa, nuo mustat hiuksensa niskaa vasten jotka kehystivät surullisia silmiä olivat vastustamattomia, jopa tässä tilanteessa.
Olimme päässeet melko pitkälle kun kuulimme takanamme koirien karmaisevan tuttua haukuntaa. Hätkähdin säikähtäen ja Zackin kääntyessä astui hän eteeni suojaten jos tarve vaatisi.
- Résa, missä on lähin pakoreitti? Zack kysyi, etsien katseellaan jotain tilapäiseksi aseeksi. Hän huomasi lyyhistyneet vankkurit kujan vierustalla ja meni niitten luo. Zack nojasi lahoavaan vankkuriin ja irvistäen petomaisella tavallaan alkoi puu antaa periksi nuoren miehen painon alla. Vilkaisin ylös kohti kadun päätä jonne olimme saapuneet, peläten koirien lähestyvää haukuntaa. Käänsin sitten katseeni vastakkaiseen suuntaan ja juostessani pari askelta pääsin kulman luo vain huomatakseni että edessämme odotti umpikuja. Tuijotin muurinseinämää edessäni ja tunsin kuinka pelkoni oli kasvamassa.
- Z-Zack-, aloitin kääntäen katseeni häneen. Zack oli hankkinut itselleen vankkurin vanhasta osasta kädenvarrenmittaisen kepin jota hän heilautti välittämättä käsivartensa haavasta joka veresti pahasti. 
- Minä hoidan meidät pois täältä, hän sanoi puoleksi muristen, yleensä niin kylmän tyynet silmät täynnä roihuavia tunteita. Zack asettui minun ja lähestyvien askelten väliin, rohkeana vailla pelkoa siitä, mitä olimme alkujaan karanneet. 
Kyyneleet nousivat silmiini, katsoessani Zackia joka oli muuttunut niin sitten ensitapaamisemme. Pelko ja epätoivo nousivat rinta rinnan, veristen jalkojeni vapistessa ja ihoni noustessa kananlihalle pelon kylmästä kourasta joka jahtasi meitä syksytuulen hyytävässä muodossaan. Astahdin kohti seinää ja tuijotin kasvot vitivalkoisina kuin varjot kerääntyivät.
- Hys Drear, Charon, olkaahan kunnolla, kuului tuttu, hyytävä ääni pimeydestä. Koirien läähätys ja viimeiset haukahdukset lakkasivat täydellisen komennon alla. Ehdin vilkaistessani Zackiin nähdäkseni että hänkin pelkäsi. Kylmä hiki valui pojan revityn takin selkää pitkin, tämän vapistessa kylmästä tuulesta, tai ainakin niin toivoin.
Pimeys kujan suulta oli alkanut tihentyä, ja varjojen noustessa kuin käärmemäiset kädet, havitellen saalistaan, olimme ansassa kuin rotat loukussa. Varjojen nousu oli hidasta, mutta jo kuullessamme kuoleman kaltaiset askeleet mukulakiviä vasten tiesimme, ettei ollut mitään mitä olisimme voineet tehdä.
Kujalle astui varjojen ja painajaisten ympäröimänä mustaan pitkään kaapuun pukeutunut mies. Punaiset yksityiskohdat koristivat käärmemäisinä koukeroina lämmintä viittaa joka näytti imevän päivänvaloa tehokkaammin kuin itse yö. Yön ja pimeyden ruhtinas, Zackin ottoisä sekä opettaja seisoi edessämme aina yhtä tuiman-lempeä hymy huulillaan, kuin lievästi huvittuneena. Hänen mustat hiuksensa valuivat vapaina olkapäitä pitkin, ranskalaisten lettien vetäen suortuvia taakse, paljastaen komeanterävät poskipäät. Aina yhtä hillitty, tappava Serath katsoi lapsiin edessään, katseensa mustana vailla minkäänlaista merkkiä myötätunnosta tai armahduksesta. Öisten silmien iki-aikainen pimeys ei paljastanut mitään, mutta silti tunsin kuinka hänen hymynsä oli kaikkea muuta kuin lämmin. Varjot ja magian huntu olivat kiemurtelemassa kujaa pitkin meitä kohti miehen auran saastuttaen tietä missä hän kulkikin.
- Kappas, löysinpäs teidät, Serath sanoi hymyillen hiljaa itsekseen. Hänen vierustaansa oli löntystellyt kaksi sysimustaa, hurjan näköistä koiraa jotka murisivat ja tuijottivat meitä kohti. Drearin sokea silmä mollotti katseensa kohti tyhjää, Charonin kyyristyessä uhkaavana. Zack tuijotti Serathia suoraan silmiin, ojentaen pitkää puukepakkoa kuin miekkaa edessään.
- M-Me lähdemme, Zeck sanoi. Serath hymyili, kohottaen hieman monokkeliaan joka hopeakoristein koristi miehen kalpeita kasvoja. 
- Enpä usko, Serath sanoi lempeästi, kuin toruen nuorukaista edessään. Zack tunsi kuinka pelko kouraisi tämän sydäntä vain sillä tuskaisella tavalla jolla pimeyden ruhtinas kykeni aiheuttamaan monen vuoden kärsimyksen tuottamisen tuloksena. Otteensa kiristyessä tunsi Zack kuinka eläimellinen, tuskainen murina alkoi kuulua syvältä hänen omasta kurkustaan, sekaisten tunteiden noustessa kohti pitkään kestänyttä, musertavaa hulluutta pelkästään Serathin läsnäolon saaden pelolla ja kauhulla tämä aikaan. 
Onneksemme oli Serath jättänyt minut huomiotta, ja pyyhkien likaisen, vaalean hiussuortuvan kasvoiltani, välittämättä kuivuneesta verestä, tuijotin kohti umpikujaa. 
Pelko sai vaistoni toimimaan ja tuijottaessani kujaan sain idean. 
- Zack-! sanoin ja menin hänen luoksensa, tarttuen tämän olkapäästä saadakseni pojan huomion muualle. Zack hätkähti ja tuijotti minuun. Hänen poskiaan pitkin olivat jo mustat juovat alkaneet valua pojan tuijottaessa minuun pupillinsa pieninä, selvästi peloissaan. Tunsin kuinka sydäntäni kirpaisi Zackin näkemisen tuossa kunnossa mutta pakotin itseäni nyökkäämään kohti umpikujaa. Kuiskasin Zackin korvaan ajatukseni. Zack jähmettyi hetkeksi ennen kuin hän kääntyi minua kohti ja tönäisi lujaa pois luotaan.
- Anna minun olla! Hän sanoi tylysti ja perääntyi pari askelta. Nousin kunnolla seisomaan, välittämättä kivusta tai meitä ympäröivästä pimeydestä.
- Sinä lupasit…, Zack sanoi ääni särkyen. Serath katsoi meihin näkemättä niinkään näytelmää edessään ja ojentaen hitaasti kättään antoi mies laiskasti luvan koirilleen lähestyä meitä. 
- Leikin loppu lapset, hän sanoi hivenen tylsistyneenä pahuuden rooliinsa ja Zackin ainaiseen pelkoon. Me molemmat tiesimme mitä tapahtuisi kuin Serathilla oli tylsää, jahdin päätyttyä ja meidän pysähdyttyä, niin siksipä epätoivoisena jatkoin intimistä. 
- Zack, kuuntele minua, palataan takaisin! Sanoin ja lähestyin Zackia. Poika värähti ja vetäytyi taemmas, poispäin Serathista, pois minun luotani.
- Älä sinäkin petä minua.., hän sanoi ääni säröillen. Verta valui Zackin käsivarren tuoreesta haavasta ja nuhruisena sekä revittynä, mustien muutoksen juovien valuessa kuin kyyneleet silmien kulmasta tuijotti poika minuun tuimana, loukkaantuneena.
Ojensin kättäni tavoittaakseni Zackia, mutta tämä pakeni jälleen varjoja sekä koirien murinaa selkä umpikujan seinämää vasten. 
- En petä, ei ole vain mitään mitä voimme tehdä.., sanoin haikean surullisena. Serath, pitkänä ja tummana hahmona, kuuttoman yön kohdatessa meidät hänen silmiensä katseesta, seurasi tahtojen taistoja, koirien alettua piirittää meitä lähestyttyämme umpikujaa.
- Résa on oikeassa Zack, et ole vielä valmis, Serath sanoi yllättäen, lempeän käheän kuiskauksen saaden pojan jähmettymään seinää vasten. Zack inahti kuin pelästynyt koira ja käänsi katsettaan. 
Tunsin ruhtinaan katseen selkäni takana ja vaikka sisälläni kylmesi pakotin itseni rentoutumaan. Katseeni kovettui anelevasta ilmeestä ja kohottaessani ruskeat silmäni Zackiin huomasin hänen hieman kumarasta asennostaan että hänkin oli valmis. Kuuntelin tuulta, odottamatta toista tilaisuutta. Aistini kertoessa että Serath katsoi Charoniin ampaisin juoksuun suoraan kohti Zackia. Tuuli saapui ajallaan, ennustukseni osuessa nappiin ja helmani sekä repeytyneitten hihojeni noustessa tuulen tanssiin hiusten seuratessa otin askeleen ja hyppäsin. Tuulesta kevyet jalkani osuivat Zackin käsiin tämän kumartuessa ottamaan ne vastaan ja ennen kuin Serath ehti reagoida nosti Zack minut voimakkailla käsivarsillaan ylös, noustessani ilmaan. Tuuli teki minut kevyeksi ja kuin näkymättömien siipien kannattelemana tein loikan Zackin antamasta vauhdista, puoleksi lentäen muurin harjalle. 
Tuuli kykeni vain yhteen yritykseen, mutta se riitti meille.
Käännyin ja ojensin nopeasti kättäni Zackille.
- Tule! Huusin mutta samalla huomasin kauhukseni kuinka mustan ruhtinaan koirat hyökkäsivät täyttä vauhtia Zackin kimppuun. Poika oli juuri ojentamassa kättään kun hän kuuli haukahdukset selkänsä takana ja ehtiessään tuskin vilkaista olkansa ylitse uppoutuivat koiran hampaat, Charonin ensimmäisenä, hänen lihaansa. 
Zackin tuskanhuuto nousi sivaltaen ilmaa kuin veitsi. 
- Zack!! Huusin ja olin kiipeämässä takaisin alas, saadakseni otteen hänestä. 
Zack tappeli koiria vastaan ja löi tilapäisellä aseellaan irvistäen ja tuoreen veren, hänen verensä, roiskuessa maahan.
- PYSY POISSA! Poika huusi iskeytyessään seinään koirien puskevasta voimasta. Jähmetyin kauhusta ja hänen huudostaan kankeaksi. Zack pisti vastaan ja potkaisi yhden koiran kimpustaan, älähtäessään tuskaisena.
- Mene edellä! Hän huusi. Serath tuijotti tavallisen tuimana meihin, välittäen pelkästään koiristaan ja tuoreen veren tuoksusta. Ruhtinaan huulilla käväisi pieni irvistys, kuin hän itse olisi halunnut seurata laumansa esimerkkiä hyökätäkseen karkuun pyrkivien saaliittensa kimppuun.
- En mene! Huusin kauhuissani sekä ojentaen kättäni, ota kädestäni Zack! Anoin ja kiljahdin pelosta Zackin iskiessä päänsä seinään koirien voimasta. Pelkän vimmansa voimiin seisoi poika muurin alla, suuret vahtikoirat kimpussaan. Näin kuinka hänen kätensä kynnet kasvoivat ja kuinka luut vahvistuivat. Ennen kuin ehdin sanoa mitään oli jo muutos käynnissä. 
Pimeys, sumuinen mustuus joka oli kertynyt ympärillemme tukahduttavana, sykähti väistyen näkymättömän paineen alta. Zack kumartui hieman haukkoen henkeään ja kehonsa voimistuen sekä luitten liikkuen alkoivat epäinhimilliset piirteet terästyä verisessä pojassa. Silmiä pitkin valuivat mustat juovat jotka kaiversivat tietään, kuin hän itkisi mustia, syövyttäviä kyyneliä. Poika kääntyi minua kohti ja tuijotti hurjana pupillinsa luonnottoman pieninä minuun.
- Ala mennä, tavataan kaupungin portilla! Hän huusi äänensä kaikuen käheänä, enkä tunnistanut hänen ääntään. Säikähdin ja vetäydyin tuijottaessani Zackiin jonka mustissa hiuksissa vilahti valkoista niitten noustessa muutoksen paine-aallon voimasta kuin tanssiessaan hurjana näkymättömässä tuulessa. Eläimellisen kumarana tuijotti Zack eteensä, silmänsä tunteettomina ja vailla pelkoa sekä muita tunteita, katseensa kuin veden rikkoutumaton pinta koirien hyökätessä. Punaista verta roiskahti maahan hänen horjahtaessa taaksepäin.
Minä juoksin. Juoksin pois näkemästäni. Jalkani huusivat ja kutsuivat tuulta kannustamaan. Askeleeni keveinä mutta samalla muuttuen askel askeleelta raskaimmiksi juoksin. Ääni päässäni huusi minua kiirehtimään. Kauas pois rakkaani veren rautaisesta tuoksusta, pois kärsimyksestä ja pimeydestä jota karkasimme. Olin sokea, olin kuuro. Aistimatta mitään juoksin kuten hän oli kehottanutkin, kohti ainoaa asiaa jonka aivoni suostuivat rekisteröimään. Kaupungin viimeiset portit vapauteen, ainoa valo ikuisen pakenemisen pelossa.
Vasta jalkani valittaessa kivusta ja astuessani hieman harhaan älähdin ja horjahtaen huomasin mitä olin tekemässä. Tuskin huomasin vapisevani ankarasti kääntäessäni katseeni tulosuuntaani. Olin jättänyt Zackin yksin. Jättänyt vaaroista suurimpaan juuri sen huomaan jota hän eniten pelkäsi. Zackin katse oli jostain syystä antanut jaloilleni siivet, mutta rojahtaessani polvilleni maahan vapisin kauhuissani tuntiessani myöhäisen syksyn tuulen poskeani vasten, sen pyyhkien kyyneleeni jonka tuskin huomasin. 
Kaupungin syrjäinen portti, yksi ulospääsyteistä tästä kirotusta paikasta vapauteen odotti edessäni. Jalkani olivat vieneet minua halki kujien kuin transsissa, vajotessani nyt epätoivoon nähdessäni pakoreittimme. Meidän pakoreittimme, minun ja Zackin pitkään suunnittelema pako joka nyt odotti kutsuvana… yksin minua. 
Mitä oikein tein? Miksi juoksin karkuun ja jätin rakastamani miehen vaaroista pahimpaan? Minä olin se joka oli luvannut viedä Zackin turvaan, se joka oli yllyttänyt että karkaisimme vihdoinkin yhdessä. Turhaan yrittäessäni nousta, johonkin kolauttamani polveni vuotaessa verta, huoahdin ja vedin vapisevana henkeä keuhkoihini. Minun oli pakko palata takaisin. Jalkani painoivat pelosta kuin lyijyt ja shokissa en kyennyt ajattelemaan mitä oli tapahtunut jätettyäni Zackin yksin koiria ja opettajaansa vastaan.
Sydäntäni särki ja astahtaessani askeleen eteenpäin olin näkevinäni Zackin hymyilevän edessäni. 
Minä rakastin häntä. Sen huomasin nyt, monien epäröintien jälkeen ja pelonsekaisten hetkien sekoittuessa yhteen kaipauksen tunteeseen. Rakastin häntä niin että sydämeeni sattui kuin sitä olisi revitty kahtia. Hänen kaukainen olemuksensa, yksinäisyytensä mutta samalla lempeytensä oli saattanut minua siipiensä suojiin vaikka ympärillämme olikin kasvanut pelkkää tuhoa.
Rakastin Zackia. Rakastin ja kaipasin maailman värjäytyessä lumisateesta hitaasti valkoiseksi ympärilleni kompuroidessani askel askeleelta takaisinpäin, nojatessani kädelläni seinään. En uskaltanut ajatella, en antanut epätoivon nousta sillä muuten en olisi kyennyt jatkamaan. Vain sen tiesin, että sydämeni oli toisaalla. Vaarassa kadota, hiljentyä ikiajoiksi, mutta siellä se oli, rakastamani olennon sykkivänä voimana. 
Maailma ympärilläni näytti harmaalta, lumihiutaleitten leijuessa maahan. Loukkaamastani polvesta valui verta säärtäni pitkin, mutta tuskin huomaten ruhjeitani jatkoin matkaani. 
Aika kulki kiduttavan hitaasti ja vasta päästyäni aukean laidalle, kohti talojen ahtaita kujia, kuulin lähenevät, hitaat askeleet. Hätkähdin kohottaen kyyneleisiä kasvojani ja nyyhkäisten kovaäänisesti sain todistaa näkyä joka sai polvet pettämään altani.
Varjoista asteli tuskallisen hitaasti hieman kumara hahmo joka horjahti vaarallisesti. Silmäni laajentuen ja rojahtaessani voimattomana maahan tuijotin miestä edessäni jossa jokin oli kauhistuttavalla tavalla niin.. väärin.
Zack astui esiin pimeästä, kasvonsa kalpeina ja keskittyneinä, luonnostaan surulliset silmänsä sumuisina kuin lammen pinta joka oli jäätynyt tappavaa pakkasta vastaan. Ryhtinsä hieman kumarassa, kätensä pitäen turhaan ammottavaa haavaa, josta tuoretta verta valui maahan merkiten hänen tietään, kulki hän pysähtymättä. Tunsin kuinka sappi oli nousta ylös kurkkuuni ja kakoen kauhuissani kohotin kättäni suuni eteen, pupillini pieninä järkytyksestä. 
Zackilta puuttui toinen käsivarsi. Pelkkä verinen tynkä, hänen kätensä oli kadonnut. Pidättelin pahoinvointiani, itkiessäni näkyä edessäni. 
Zack huomasi minut, horjahti irvistäessään ja veren valuessa kädentyngästä maahan. Hänen kasvoillaan koristi pojan oma, tuore veri ja vaatteensa repaleisina sekä pahasti haavoittuneena kohotti Zack katsettaan minuun, silmänsä kuvastaen silkkaa uupumusta.
- Z-Zack-, koitin puhua järkyttyneenä. Pakotin itseäni nousemaan ja jalkani ottaen askeleen toisensa eteen tulin Zack-paran luo.
- Olet elossa! Sanoin itkien ajatuksen iskiessä tajuntaani. Zack tuijotti ohitseni kalpeana, vaatteensa levinneen veren peitossa.
- Portti..? Hän kyysi äänensä käheänä, kuiskauksena niin että tuskin kuulin häntä.
- Kyllä Zack, olemme vapaita! Tartuin hellästi häneen ja autoin pitämällä häntä pystyssä. Taistelin lopullista luhistumista vastaan huomatessani Zackin kyyneleet jotka sekoittuivat tämän kasvojen vereen.
- Mennäänkö kotiin? Poika kysyi katsoen minuun uupuneena, kasvonsa kalpeina kuin haamun.
- M-Mennään kotiin, sain sanottua. Lupaukseni kertomasta kodista, perheestä ja kaikesta siitä jonka olin luvannut näyttää Zackille päästessämme pois tästä kirotusta paikasta. Muuta elämää kun tätä ei Zack ollut koskaan kokenut ja taluttaessani häntä pakotin itseäni jatkamaan mielessäni kaikkia puheitamme joita olimme jakaneet myöhäisinä iltoina kun olimme suunnitellet pakoamme. 
Yhtäkkiä havahduin takaisin painajaiseen Zackin jalkojen pettäessä. Hän veti meidät molemmat alas painollaan jalkani antaessa periksi niin kriittisellä hetkellä. Ähkäisin mutta käännyin sitten katsomaan Zackiin, mielessäni välähtäen huoli siitä ettei hän ollut huutanut vaikka kaatuminen oli varmasti sattunut. 
Olimme valahtaneet kohti läheisen talon kiviseinää, aukion ja portin komeillessa edessämme kuin lupauksena paremmasta. Siirsin Zackia paremmin hänen nojatessa seinään. Tartuin häntä olkapäistä ja katsoin suoraan hänen poissaoleviin silmiinsä jotka tuijottivat kohti porttia.
- Zack.. Jaksatko, k-kuuletko minua-? Kysyin ääneni särähtäen pidätellessäni nousevaa pelkoani joka odotti yläpuolellamme kuin valtava, pahuuden aave joka vain odotti saadakseen kiristää otettaan. 
- … Levätään hetki.., Zack sanoi ja sulki silmänsä. Taistelin kyyneliä vastaan samalla kun revin mekkoni helmaa. Revittyäni pitkän kangassuikaleen aloin sitoa Zackin oikeanpuoleista tynkää jossa vahva, turvallinen käsivarsi oli ennen ollut. Käteni alkoivat vapista ja lujaa, mutta sidoin kuitenkin kankaan yhä vertavuotavan tyngän ympärille parhaani mukaan. Käteni hänen veressään katsoin Zackiin vain huomatakseni kuinka kalpea hän todellisuudessa oli. 
- Zack? Kysyin huolestuen entisestäni. 
- Résa…, sanoi poika yllättäen avaten silmänsä. Hän katsoi suoraan minuun, niin todellisempana kuin aikoihin. Katseensa vailla välttelyä tai epävarmuutta. Hätkähdin.
- Niin..? Kysyin pelkkänä kuiskauksena.
- Minä.., hän sanoi ja huomasin kuinka kyyneleet nousivat Zack-paran silmiin hänen taistellessaan uupumustaan vastaan. Tartuin Zackin terveestä kädestä antaakseni tukea ja voimaa jatkaa.
- Rakastan sinua, hän sanoi kyynelten sekoittuen vereen, sinisten silmien kuvastaen tuskaa jonka lieventämiseksi en uskaltanut tehdä mitään. 
Rakastan sinua. Nuo sanat iskivät tajuntaani ja tuijottaessani suoraan Zackiin en tiennyt itkeäkö vai iloita hädän hetkellä. Oliko tämä unta, painajaista jonka keskellä nuo ensimmäistä kertaa lausutut sanat loistivat valaisten tietämme vapauteen? 
Ensimmäistä kertaa kuulin Zackin sanovat nuo samat sanat joita itse olin hokenut päässäni. Tuijotin rakastamaani, yksikätistä ja tajunnan rajamailla olevaa, miestä kyynelten valuessa omiakin poskiani pitkin.
- Minäkin rakastan sinua Zack, rakastan niin paljon-…, itkin tunteista jotka vasta nyt olimme toisillemme paljastaneet. Varoen vuotavaa tynkää halasin häntä, tarpeen saada olla hänen lähellään yltyessä niin voimakkaaksi. Hautasin kasvoni hänen olkaansa. Zack ei sanonut mitään, mutta kohotti terveen kätensä selkääni halaten parhaansa mukaan. Tunsin kuinka pojan käsi vapisi.
- Olet minulle tärkeä Résa…, Zack kuiskasi. Nyyhkäisin vapistessani tolaltani, mutta lopulta kohotin katseeni Zackiin, silmäni täynnä pohjatonta surua ja toivoa jonka en tiennyt olevan olemassakaan.
Zackin pää nojasi raskaana kiviseinään, ja katsoen suuntaani koristi hänen huulillaan heikko, lempeä hymy. Emme huomanneet lunta ympärillämme, emme tunteneet kylmää käpertyessämme siihen seinää vasten Zackin pitäessä minua yksikätisessä syleilyssään. 
- ..Halusin säästää tämän vasta siihen kun olemme päässeet ulos täältä.., Zack sanoi hengityksensä huuruten, pakkasen kiristyessä. Hän katsoi hieman ohitseni, lumihiutaleitten leijaillessa mustien hiusten ja kuivuneen veren vastapainoksi.
- Mitä tarkoitat..? Kysyin tuskin uskaltaen särkeä jollain kieroutuneella tavalla kaunista lumousta joka pysyi yllämme kuin suojaten kaikelta pahalta. 
- Résa.., Zack sanoi ja nytkähti hieman kivuliaasti. Siirryin antaen hänelle tilaa ja pojan laskiessa tervettä kättään huomasin kohtalokkaan virheen jonka olin tehnyt. Henkäisin kauhusta totuuden iskiessä tajuntaani, tuijottaessani Zackin repeytyneen takin rintakehoa. Yksin takki ei ollut repeytynyt, vaan Zackin nostaessa jotain ehjällä kädellään liikahti edessäni ammottava, tummunut haava hänen rinnassaan joka oli värjännyt hitaasti koko tummaa takkia märäksi. 
Zack katsoi minuun henkäistessäni, ja ojentaen tervettä kättään jossa oli jotain hän laski etusormensa huulilleni kuin vaientaakseen suruni kauhistuttavan näyn edessä. Hän hymyili heikosti ja pudisti päätään, niin äänettömänä sekä sydäntäiriipaisevana näkynä että tunsin kuinka oma sydämeni jätti lyönnin- tai pari väliin.
Sen jälkeen hän ojensi kättään ja avasi pienen esineen jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän nosti pientä, samettista rasiaa minua kohti, kätensä vapisten rasituksensa. Vetäen henkeä, pyytäen voimaa jaksaa loppuun asti, katsoi Zack minuun silmänsä jo sumeina, puolittain jossain muualla mutta silti niin läsnänä etten voinut kuin seurata mykkänä kohtalokkaiden sanojen muodostuessa hänen huulilleen.
- ..Tuletko vaimokseni Résa..? Zack kysyi kuiskaten.
Hopeinen, yksinkertainen sormus odotti satiinisella tyynyllä.
Järkytys, niin täydellinen pelon ja surun kokeminen, sai mieleni turraksi sekä ihmeellisen tyyneksi katsoessani rakastamaani mieheen.
- Tietenkin, sanoin ja hymyilin. Zack otti sormuksen rasiasta jättäen rasian lumiseen sekä veriseen maahan. Hänen kätensä vapisi entistä pahemmin uupumustaan ja etsien kättäni sokeana kohotin omaa kättäni häntä vastaan. 
Zack ei enää nähnyt minua, kun hän pujotti sormuksen sormeeni sen sopiessa täydellisesti, käden vajotessa lopullisesta voimattomana maahan. Hän ei kuullut ääntäni, kun hoin rakastavani häntä. 
Halasin Zackia, syleilin häntä vaikka tiesin jo etten koskaan enää näkisi hänen hymyään tai kuulisi hänen ääntään. 
Sinä yönä menin naimisiin kuoleman kanssa. Hopeasormus sormessani solmin liiton rakastamani miehen kanssa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen vieden valamme mukanaan. En välittänyt enää mistään muusta kuin miehestä jonka syliin olin painautunut sulkiessani väsyneet silmäni. 
Nojasin hänen olkapäähänsä, suljettuani omat silmäni pakkasen kiristyessä, ja tiesin näkeväni enkelin. Sillä se hän oli, Enkeli. Ei mikään hirviö tai kummajainen joksi häntä oli erehdytty luulemaan. Ei peto tuomittuna kadotukseen… 
Hän oli pelkkä eksynyt, langennut enkeli joka tahtoi kotiin. 
Enkeli hän oli, ja tulisi aina olemaan, sydämessäni.

Lumi satoi hiljalleen värjäten kaiken valkoiseksi. Kaupunki oli hiljaa, yhtä aution tyyni kuin kaikki synkät illat ennen sitä. Kukaan ei huomannut kaksi jäätynyttä, veristä nuorta naisen halatessa miestä jonka silmät jo olivat kauan sitten sulkeutuneet. Ei nainen itsekään huomannut katsoa ylös, mutta jos olisi, olisi hän huomannut miehen viimeisen viestin ennen kuolemaansa… Valkoiset, läpikuultavat enkelinsiivet nousivat ylös pojan selästä, kehystäen suojelevasti heitä kahta. Hauraat siivet jotka väreilivät talvituulen syleilyssä kuin vastasyntyneinä. Näky pysyi aavemaisena heidän yllään, täydellisyyden särkyessä haamusiipien tarkentuessa. 
Siipien kärjet olivat muuttuneet punaisiksi verestä ja veren levitessä siipiin suojeli verinen enkeli rakastaan joka itki miehensä, kuoleman, käsivarrella.

Kilpailu oli todella tiukka, mutta tämän päätin lopulta voittajaksi. En tiedä, liekö se miellyttänyt minua, että tässä oli enkeleitä, siipiä, verta ja kaikenlisäksi se vaikutti minun tyyliseltäni. Alku oli mielestäni kieltämättä hieman sekava ja oli hankala pysyä tahdissa. Mutta loppua kohden tämä vain parani. Olisin melkeimpä toivonut mielenkiintoisen tarinan puolesta, että tämän alusta (siis ennen tätä tarinaa) saisi joskus lukea ja tietää enemmän! ;3 Ah, periaatteessa onneton loppu (kuoleminen ei ole siitä onnellisimmasta päästä!). Lopun pitää mielestäni aina olla jollakin tavalla trateginen, vaikka se olisikin onnellinen. Lyhyesti sanottuna: hieman sekava, osaksi liiallisesti kuvailtu, asioita piiloon jättävä, verinen, onnellinen ja samalla onneton sekä tietysti fantastinen <3

5. Unelma

Kirjoittanut: Marlyer

Tyttö sinisilmäinen

tahtoi luokse tähtösen.
Katsoi ylös taivaalle
huokaisi yölle kirkkaalle.

”Tahdon luokses sun,
ainoan valitun.
Älä pois vie,
näytä mulle tie.”

Tyttö sinisilmäinen,
huokaisi ”yö taivaallinen,
älä pois vie,
missä hän lie?”

Katsoi ylös, toivoi vain
”Tunteen sulta jos sain,
älä lähde pois
mukaasi ottaa mut sois

Tämä runo oli suloinen ja toi mieleeni lapsuuden. Jokin siinä vain osuu juuri minun sydämeeni <3 Lisäksi lyhyet rivit tekevät tästä runosta nopeampikulkuisen ja kevyen. Luvit<3

4. Jäätynyt Kyynel

Kirjoittanut: Danre

On elämäni kurjin päivä. Täytän 18. Miksikö se on kurja? Isäni aikoo heittää minut pihalle tänään, ei sille mahda mitään. Isäni päätti sen jo kun olin pieni. ”Chloe. Tule aamupalalle!” äitini huutaa. ”Anna minun olla!” huudan takaisin. Asunto on löydetty mutta työpaikkaa ei. Minä en halua muuttaa! huudan päässäni. ”Chloe. Et voi jättää aamupalaa syömättä.” äitini sanoo topakasti. ”Hei, olen 18 joten enköhän saa itse päättää mitä teen?” kysyin. ”Asut edelleen meidän katon alla.” enpä kauaa. ajattelin surkeana. ”Hmph.” kuulin äitini tuhahtavan. Makasin sängyssäni surkeana, tuntui niin hurjalta lähteä nyt yksin tuonne kylmään maailmaan. Äiti oli luvannut maksaa joitakin kulujani siihen asti kunnes löytäisin työtä. Miksi isäni heittää minut pihalle? Tiesin kyllä syyn, mutta en halunnut ajatella sitä. Nousin vastahakoisena ylös sängyltäni. Huoneeni oli sänkyä vaille tyhjä, tänään se vietäisiin omaan kämppääni Manhattanille. Niin, asun Manhattanilla. New Yorkin kalleimmalla seudulla, tästä päivästä lähtien asun Manhattanilla. ”Onko minun pakko muuttaa?” kysyin toivon kipinä silmissäni. ”On. Olet 18.” isäni murahti lehden takaa. ”Hmph. Olet hirveä isä.” mumisin. ”Ostaisiko hirveä isä sinulle upouuden Audin? tai maksaisiko sen kalliin asunnon?” hän kysyi ja katsoi minua silmiin. ”En ole pyytänyt uutta Audia tai hienoa asuntoa.” sanoin. Avasin viimeisen kerran kotini jääkapin, otin mehutölkin ja join suoraan suusta. Ovikello soi. ”Paku taisi tulla. Chloe mene ovelle.” isä käski. Huokaisin ja menin avaamaan oven. ”Hei. George Milton vuokrasi pakun täksi päiväksi käyttöön. Ja minut kanto avuksi.” nuori, uskomattoman komea jätkä sanoi. ”J-joo. hän on isäni.” hyvä kun meinasin saada sanaakaan ulos suustani. ”Tule sisään.” sanoin. ”Isä.” sanoin mennessäni keittiöön. ”Paku ja apulaisesi tuli.” sanoin. ”Selvä.” hän nousi ylös. ”Lähdetäänpäs kantamaan se neidin sänky sinne autoon.” hän sanoi pojalle. Nojasin seinään ja katsoin isäni ja pojan äherrystä. Tai oikeastaan isäni ähersi ja poika näytti silti niin komealta kuin olla saattaa.
Vihdoin ja viimein, tunnin urakan jälkeen ajoimme uuteen hienoon Manhattanin asuntooni. ”Tästä se oma elämä urkenee.” isä selitti matkalla. ”Minä en edelleenkään halua muuttaa.” sanoin. ”Lopeta jo tuo urputus. Pyydä vaikka sitä poikaa joka oli apunani jäämään tänään seuraksesi.” isä sanoi. ”Enkä pyydä.” kivahdin. ”Mikset? Komea poika.” isäni sanoi. ”Joo on komea. Nyt ole vain hiljaa.” keskityin ajaa liikenne valoihin sammuttamatta Audini moottoria. Punaiset vaihtuivat vihreäksi ja onnistuin sammuttamaan taidokkaasti sen moottorin. ”Hitto.” manasin hiljaa ja käynnistin uudestaan. ”Kyllä se siitä.” isäni ’lohdutti’. Juu toki, seuraavan kerran kun näet minut olen kuitenkin taloudellisesti pahassa jamassa ja yhdessä jonkun punkkarin kanssa tai jotain vastaavaa. Niin, kyllä se siitä. Parkkeerasin paikalleni talon parkkitaloon. Poika oli valmiina kantamaan sänkyäni talon ylimpään kerrokseen. Pojan ilme oli näkemisen arvoinen kun avasin oven kantajien tieltä. Eteinen oli pieni, mutta olohuone suri, keittiö sopiva, kylppäri oli yksi lempihuoneistani ja tietysti iso oma huoneeni oli paras. Saatan ehkä joskus 30 vuoden päästä tykätä yksin asumisesta, mutta en nyt. ”Chloe. Tuossa sinulle muutamia ilmoituksia vapaista työpaikoista.” äitini antoi nipun papereja ennen lähtöään. ”Etsitkö työpaikkaa?” poika kysyi. ”Juu..” sanoin hämmästyneenä. ”Isäni etsii uutta apulaista. Jos kiinnostaa tule toimistolle huomenna kymmenen aikaan, silloin on muutama muukin tulossa haastatteluun.” poika antoi minulle osoitteen, kiitin häntä. Laitoin oven kiinni ja repesin hymyilemään. Minun on saatava se paikka! päätin mielessäni. Iltani meni vieläkin mököttäessä, mutta ajattelin sitä apupoikaa ja oloni helpotti.
Heräsin aamulla aikaisin. Osin siksi että en halunnut myöhästyä haastattelusta ja osin siksi että olin pyörinyt sängyssäni hermostuneena ajatellen yksin asumista. Kello seitsemän olisin ollut valmis lähtemään sinne toimistolle. Millaistakohan työtä siellä olisi tarjolla? Minuutit matelivat niin hitaasti eteenpäin. ”Miksi vasta kymmeneltä?” valitin ääneen. Lopulta olin niin hermona, että lähdin ajelemaan kohti toimistoa, kaupan kautta. Olin vartin yli yhdeksän pihassa ja kävelin sisälle taloon. ”Muuttamassa? Ei huolta me autamme!” luki toimiston seinällä. Mikä mauton iskulause, paremmankin olisi voinut keksiä. ”Sinä tulit.” katsoin äänen suuntaan. Poika tuli luokseni ja henkeni salpautui, tänään hänellä ei ollut päällä sinisiä haalareita, vaan siistit ja älyttömän ihanat vaatteet, paitaa ei oltu napitettu kokonaan kiinni, joten pojan treenatut lihakset näkyivät. ”Parhain vaihtoehto kaikista niistä mistä äitini minulle etsi.” poika jätti papereita pöydälle. ”Voin järjestää sinut jo haastatteluun. Jos haluat aloittaa aikaisemmin.” hän sanoi. ”Pystytkö muka tekemään sen?” kysyin. ”Haastattelija on isäni. Tietysti pystyn.” hän sanoi varmana. No, pian hänen sanojen vakuudeksi istuin haastateltavana. Minulta kysyttiin olematonta työkokemustani, koulumenestystäni, mille alalle opiskelin/opiskelen, ystäväpiiristä, perheestä.. ”Muut haastateltavat tulivat.” poika kävi sanomassa. ”Sano heille, että voivat lähteä. Löysin etsimäni.” mies sanoi. ”Selvä.” poika veti oven kiinni. ”Joten, tarvitsen Tylle avuksi jonkun joka hoitaa paperihommia, raksalla, autoja vuokratessa ynnä muut sellaiset. Olet täsmällinen, hyvät kouluarvosanat.. Haluatko paikan?” mietin vain hetken. ”Tietysti.” sanoin. ”Hyvä. Tuossa on sopimuspaperi, nimi vain alle niin paikka on sinun. Palkka maksetaan urakkana, joten jokaisesta urakasta maksetaan aina urakkaa vastaava hinta.” nyökkäsin. Luin sopimuksen läpi tarkkaan. Lopulta allekirjoitin sen. ”Aloitat työt huomenna. Mutta nyt Ty voi kertoa sinulle joitain talon tapoja ja mitä tarkkaan ottaen työhösi kuuluu. Tervetuloa taloon.” kättelimme. ”Sinä siis hurmasit isäni.” poika vastasi. ”Näköjään.” sanoin. ”Joten, tulet minun paperitytöksi, tulepa perässä.” hän sanoi. Lähdin kulkemaan Tyn perässä. ”Eli minä olen Ty Lewis. Työt alkavat huomenna kello 8 ja päättyvät kello 17. Jos sen yli menee saa ylityö korvausta ja aika roimasti, saat työ puhelimen, josta minun pitää saada sinut kiinni kellon jokaisena tuntina. Mutta älä huoli, yöllä ei tule soittoa töihin. Palkka siis maksetaan sinulle urakkana ja se voi helposti ylittää 300 dollaria kuussa, joten vuositulot ovat aikas hyvät. Sinä pidät kirjaa siitä kuinka kauan teen töitä, hoidat laskuttamisen sekä autat minua jos apua tarvitsen.” kuuntelin tarkasti. Rakastin Tyn ääntä, hänen olemusta, kaikkea hänessä. ”Mikä sinun nimesi olikaan?” Ty kysyi. ”Chloe.” vastasin. ”Nätti nimi.” hän sanoi. Taisin punastua hitusen. ”No.. tuota.. kiitos… kai..” sanoin hämmästyneenä. ”Kuule.. Haluaisitko lähteä käymään tänään syömässä minun kanssani?” hän kysyi. Jähmetyin sekunneiksi, hän pyysi minua ulos. ”Chloe?” hän kysyi varovaisesti. ”Kaikki OK?” hän jatkoi ja kosketti olkapäätäni. Ravistin vähän päätäni. ”On joo. Mielelläni lähden.” Ty vähän rentoutui ja hymyili. ”Tulen hakemaan sinut kuuden aikaan.” hän sanoi ja lähti.
Ajoin hurmoksessa kotiin. Lähtisin sietämättömän komean Tyn kanssa syömään. En kyllä tiennyt mitä laittaa päälleni. Varmaan pillifarkut, se ihana punainen paitani, korkkarit.. Siinä se. Lähden niissä Tyn kanssa ulos. ajattelin ollessani hississä. Etsin vaatteeni jo valmiiksi, tyhmä ja malttamaton kun olin. Söin vain vähän ja jäin jännittämään TV:n edessä Tyn tuloa. Istuin jo toista tuntia kaukosäädin kädessäni, en ollut vieläkään saanut TV:tä päälle. Pakotin sormeni painamaan virta nappia säätimestä ja musiikkiTV alkoi pyöriä. Kolmisen kappaletta myöhemmin vaihdoin vaatteet, sipaisin vähän meikkiä, sammutin TV:n vaikka sen vasta olin sen päälle saanutkin ja istuin odottamaan Tyta. Kello tuli kuusi, häntä ei kuulunut. Seitsemän, ei vieläkään. Missä hän viipyy? Kiusaako hän minua? työpuhelimeni soi, sen jonka olin Tyltä saanut. Vastasin. ”Chloe. Ty kuoli.” mies sanoi, hänen isänsä. ”Mi- mitä?” kysyin järkyttyneenä. ”Hän sai jonkun kohtauksen tänään lähtösi jälkeen. Hänen viimeinen pyyntö oli, että soitan sinulle ja sanon että hän rakasti sinua.” kyynel valui poskelleni, kylmä, kuin jäätä. Huoneessa oli yhtäkkiä hyvin kylmä, oliko ikkuna auennut? Kyynel jäätyi poskelleni.. Jäätynyt kyynel, Tyn kyynel. Viimeinen kyyneleeni, en rakastuisi enää koskaan, olin Tyn aina ja ikuisesti.

-

3. Unelma

Kirjoittanut: Annika

Istuin työpöytäni ääressä piirtelemässä jälleen hevosia. Olin taas leikannut heppalehdistä paljon hevosten kuvia, ja yritin nyt siinä niitä piirtää mahdollisimman täydellisiksi. Olin unelmoinut aina hevosta itselleni, mutta oliko sitä tullut? Ei! Äiti oli sanonut aina, että ei, koska siinä olisi suuri työ. Minä taas olin sitä mieltä, että isosiskoni voisi auttaa minua.
Pian piirtelyni keskeytyi. Joku koputti huoneeni oveen.
- Sofia, aika tulla päivälliselle.
Se oli äitini. Piirtely saisi nyt hetkeksi loppua, minulla oli nälkä. Marssin alakertaan mietteissäni vain hevoset.
- Iskä ja äiti, eikö me voitaisi ottaa hevosta? Kysyin anellen.
- Ei. Saat käydä naapuritallilla hoitamassa hevosia, mutta omaa ei tule.
- Mutta minä haluan hevosen! Hevoset on mun elämä!
- Tyttö kulta, kuuntene nyt. Me emme voi ottaa hevosta, se tuottaa liian paljon työtä sinun laiselle 10 vuotiaalle tytölle.
- Mutta äiti!
- Ei muttia, syöhän nyt aamiaisesi ja mene pihalle ulos, olet ollut taas koko päivän piirtämässä. Raitis ilma tekee hyvää.
Kun olin syönyt, menin heti naapuritallille.
- Hei sofia! Moikkasi Natalie minulle.
- Hei, ihana kesäilma.
- Aivan, varsa syntyy tänä yönä.
- Mitä!
Olin vallan unohtanut, että tallille syntyisi varsa!
- Kyllä kyllä, haluatko tulla yöllä katsomaan?
- Yöllä? Syntyykö se yöllä?
- Luultavasti. Ja jos kaikki hyvin menee, se tulee hengissä maailmaan.
- Tottakai tulen katsomaan, vaikka salaakin!
- No sepä hyvä. Ruusu on nyt varsomiskarsinassa jo odottelemassa. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka varsa syntyisi ennen aikojaan.
- Aivan, aivan!
Olin täpinöissäni. Menin hoitelemaan hevosia, enkä malttanut odottaa iltaan saakka. Kyselin koko ajan, paljonko kello on? Paljonko kello on? Paljonko kello on? Ja aina vastattiin:
- Ei ole vielä sen aika Sofia. Ei vielä, mutta tänään.
Kohta tuli se ihana hetki, kun varsa syntyisi. Olin kotona taas piirtämässä, mutta olin laittanut puhelimeeni muistutuksen, että muistaisin lähteä ajoissa.
- Mä meen tallille. Sanoin äidilleni.
- Näin myöhään?
- Joo, sinne syntyy varsa. Sanoin ja ryntäsin pukemaan vaatteet ylleni.
Kun olin pukenut, olin tallilla. Varsomiskarsinassa oli eläinlääkäri ja tallin omistaja.
- Joko se syntyy? Kysyin innosta täristen.
- On syntymässä. Sanoi lääkäri.
Kun hevonen tuli maailmaan, näin, että se oli aika pieni. Ehkä jopa pienempi kuin oikeiden varsojen pitäisi.
- Tuo on kitukasvuinen ehkä hiukan. Sanoi lääkäri.
- Voiko se silti jäädä tallille? Kysyin.
- En ole luonteeltani ilkeä mies, mutta en haluaisi että tallilla olisi kitukasvuisia.
- Eihän sitä lopeteta?
- Luultavasti kyllä.
- Ei! Huusin ja juoksin täyttä huutoa ulos. Juoksin kotiin.
- Äitti, tallille syntyi kitukasvuinen, ja se aiotaan lopettaa!
- Jaa. Sanoi äiti lehdensä takaa.
- Äiti!!! Mun on saatava se! Ethän anna sen lopetettavan!
- Ei sitä saa lopettaa, mutta...
- Minä osatan sen kaikilla rahoillani ja pankkitilin rahoilla myös! Eli 658 euroa! Laskin nopeasti rahat päässäni. Olin tosi hyvä matikassa koulussa.
- Hyvä on, mutta pankkirahat pois.
- Hyvä on, 349 euroa sitten!
Juoksin tallille. Aloin jo hengästyä tähän juoksemiseen.
- Tässä rahat! - Oho, aikas paljon. Haluatko siis tuon kitukasvuisen omaksesi?
Kyllä! Sanoin ja menin varsan luo.
Äitini tuli myös tallille. Hän katseli hevosta ja sanoi:
- Me voimme ottaa tuon hevosen, mutta emme voi maksaa kaikkea sitä ruokamäärää, ja tavaroita ja..
- Miinää voin maksaa ne teidän puolesta, varsa voi olla täällä tallilla, kunhan Sofia käy hoitamassa sitä päivittäin.
- Kyllä käyn! Sanoin ja olin ikionnellinen. Unelma, jota olin unelmoinut jo monta vuotta, toteutuisi nyt ja tässä!

-

2.Varjoja vain

Kirjoittanut Thirrin

”Näytelmäkerho kokoontuu joka torstai” kiireessä sutattu moniste julisti ilmoitustaululta. Tökerö piirros tekstin vieressä näytti surulliselta ja yksinäiseltä.
– Tuonne me mennään! tummatukkainen tyttö intoili ja läimäytti vieressä seisovaa kaveriaan olkapäähän. Kaveri tuhahti halveksuvasti.
– Et sä oo tosissasi.
– Eikä, ku ihan oikeesti! tyttö jatkoi kaverinsa ilmeestä välittämättä. – Etkö tajua, että tässä vois käydä hyvin! Aattele, jos joku kykyjen etsijä näkee jonkun esityksen ja pyytää salkkareihin näyttelemään tai jotain…
Kaveri nakkeli niskojaan ja tuhahti jälleen ylimielisesti.
– Nina, tollasia sattuu vaan leffoissa. Eikä tää oo mikään saamarin ”Pretty woman” -stoori! kaveri sanoi ja poksautti purkkapallonsa rikki ennen kuin kääntyi ja käveli pois.
Tummatukkainen tyttö jäi kuitenkin tuijottamaan julistetta hiljaa omissa ajatuksissaan.
– Aiotko silti mennä sinne? uskaltauduin kysymään piilostani. Hän säpsähti hiukan ja tuijotti minua hivenen hämmentyneenä. Ninan kasvoille tuli ystävällinen hymy, kun hän tunnisti minut.
– Mikko! hän naurahti helpottuneena ja käänsi sitten katseensa vielä monisteeseen, kenties tavoittaakseen katkenneen ajatuksensa.
Yllätyin, kuinka kevyesti hän suhtautui bravuuri-temppuuni, varjoista ilmestymiseen aivan ihmisen nenän eteen. Ehkä hän oli jo tottunut siihen, että olin kuin varjo joissakin tilanteissa.
– Joo. Ehkä… Mä luulen niin, hän muisti vastata kysymykseeni ja kohautti olkiaan, kuin asialla ei olisi merkitystä. Olin tuntenut hänet liian kauan, että olisin uskonut hänen väkinäistä elekieltään ja sanojaan.
– Mäkin aattelin mennä. Kukaan jätkistä ei oikein ollu kiinnostunut, yritin johdatella keskustelua. Tuntien itseni idiootiksi.
– Voitaisiin mennä sinne vaikka yhdessä? Olo ei olis niin orpo, ehdotin mukamas lunkisti. Sisällä kirosin ja rankasti. Mitä oikein selitin? Kunnon jätkä olisi vain ilmoittanut menevänsä sinne ja marssinut sitten muina miehinä pois.
Ei, kunnon jätkä olisi puhutellut tyttöä hivenen kauempaa, kävellyt kuin normaalit ihmiset ohitse ja ihmetellyt mitä hän oikein katsoi.
Nina kohautti olkiaan jälleen. Tummanruskeat hiukset heilahtivat olkapäiden mukana.
– Nähdään sitten aulassa ennen kuin se alkaa! sanoin ja marssin pois vilkaisemattakaan taakseni.

Liikuntasalin seinät hohkasivat tuttua kylmyyttään ja haisivat kummalliselta. Ehkäpä joku neropatti oli käynyt hieromassa niitä vasten vuoden vanhoja, pesemättömiä alushousujaan, niin että haju oli tarttunut jokaiselle neliömetrille.
Seisoin liikuntasalin seinän vierellä turvallisissa varjoissa, aivan Ninan takana. Jos olisin kohottanut kättäni hiukan, olisin voinut koskettaa hänen tummia hiuksiaan.
Haistoin hänen oman tuoksunsa – kotoisa, lämmin ja hedelmäinen tuoksu. Vedin hiljaa happea keuhkoihini ja toivoin, että olisin voinut vetää Ninan tuoksua sisälleni.
Muutamat yläluokkalaiset rymistelivät ohitsemme liikuntasaliin ja käskivät kaikki paikalle vaivautuneet oppilaat sisemmälle. Seurasin aivan Ninan kannoilla niin äänettömästi kuin kykenin.
Nina hymyili varovaisesti tuntiessaan minun käteni hipaisevan hänen kättään – ilmoittaakseni hänelle, ettei hän ollut yksin.
– Mikko… Tajuuthan ettei tämä sitten merkkaa mulle mitään? Ei mitään muuta kuin että mä olen varjopojan kanssa samassa näytelmäkerhossa, ihan vaan sattumakaupalla.
Tuhahdin seinän vierestä ja tunsin sulautuvani täydellisesti takanani olevaan seinän tummaan kohtaan.
– Enhän mä edes ole täällä, Nina. Mä olen varjoja vain.
Nina naurahti hiukan ja vilkaisi minua syrjäsilmällä. – Hyvä. Sitten tätäkään ei tapahdu, eikä se merkkaa mitään, Nina sanoi hiljaa ja tarttui mua kädestä kiinni.

Näytelmäkerhosta tuli meidän kahden juttu. Jotkut käyvät hienoissa ravintoloissa, toiset viipyvät myöhään leffateattereilla, ja jotkut koneidensa äärellä lähetellen toisilleen sähköpostia.
Me vain roikuttiin siellä kerhossa.
Tehtiin typeriä harjoituksia, esitettiin surullisia monologeja ja improvisoitiin päättömiä jatkoja olemattoman kuiville kohtauksille.
Näytelmäkerhoa vetävät yläluokkalaiset eivät kiinnostuneet siitä, jos jotkut tekivät vähän omia asioitaan tai jos kaikki eivät lähteneet kotiinsa ajallaan.
Sinäkin iltana me jäätiin tuijottamaan liikkasalin likaista kattoa ja keskusteltiin elokuvista ja lempinäyttelijöistä ja idoleista.
Sitten Nina vaikeni. Pelkäsin sanoneeni jotain tyhmää.
– Enhän mä loukannut sua? varmistin ja käännyin katsomaan häntä silmiin. Nina pudisti päätään vaitonaisena.
– Et, hän ynähti ja tuijotti kattoa harmailla silmillään. – Musta vaan tuntuu… Et mä en ikinä ole niin kuin…
Hiljaisuus laskeutui usean minuutin ajaksi saliin. Nina yritti selvästi saada hengityksensä tasaantumaan. Näin sen silmistä, että sen sisällä kuohui.
– Mitkä? rikoin hiljaisuuden tahtomattani.
– No ne. Starat. Tähdet. Kuuluisuudet, Niina sanoi ja heilutteli käsiään vihoissaan. Hämmennyin ja kurtistin kulmiani. Ninaa lahjakkaampaa esiintyjää sai hakemalla hakea.
Nina vilkaisi minua nopeasti nähden mun epäilevän katseeni. – Ehkä mun pitäis mennä kotiin…
– Ei ku kerro vaan! Sano, mä haluun kuulla, mitä sulla on sydämelläs, sanoin ja painoin hänet takaisin maahan pötköttämään.
Nina hymyili hiukan. – Okei.. Sä tiedät ihan hyvin että mä.. No.. Mä niin kovasti haluaisin olla sellanen. Kaikki tykkäisi ja saisi olla kaikille kelpaava ja hyvä ja.. ja.. Ei sua kiinnosta oikeesti, Mikko!
Hän läimäytti lattiaa turhautuneena. Tuijotin millisekunnin Ninan käsiä, jotka punoittivat iskun voimasta.
Soin Ninalle vilpittömimmän hymyn, minkä goottipoika pystyy somalle brunetelle antamaan.
– Nina, oikeesti mua kiinnostaa.
Nina vastasi hymyyn ja kääntyi tuijottamaan taas kattoon. Hitto, se oli niin kaunis näky. Ninan täydelliset piirteet näkyi hirmu hyvin, tuskallisen hyvin, hämärässä liikkasalissa… Sen kaunis, jalo profiili piirtyi mun verkkokalvoille hitaasti, mutta varmasti.
– Tuu, sanoin ja tökkäsin Ninaa olkapäähän noustessani ylös tomuiselta puulattialta.
– Mitä? Minne? Miksi? tummatukkainen tyttö hämmästeli ja kohottautui laiskasti istumaan.
– Sun pitää nähdä yksi juttu.

Pidin Ninaa koko matkan kädestä. Puikkelehdimme koulun varjoissa, välttelimme kuin parhaimmatkin agentit valvontakameroiden valvovia silmiä.
Tiesin kokemuksesta, etteivät kamerat olleet enää kovinkaan tarkkoja. Jos liikkui tarpeeksi nopeasti, nauhalla näkyvällä kuvalla erottui vain liikkuvia varjoja.
Sitä me Ninan kanssa oltiinkin tällä hetkellä. Varjoja vain.
Me ei oltu oikeita ihmisiä, me kiidettiin vain pimeyden läpi adrenaliinin kiitäessä suonistomme läpi.
Hidastimme tahtia vasta mun piilopaikan edessä. Raotin pommisuojan ovea hiukkasen ja me pujahdimme sisään niin hiljaa, ettei edes keittiössä asuva tarkkakorvainen hiirikään kuullut mitään.
En esitellyt pommisuojaa sen tarkemmin vaan ohjastin Ninan rappusille.
– Alahan kiivetä.
Ja Ninahan kiipesi. Aivan katolle asti. En tiedä, kuka neropatti koulun oli suunnitellut, mutta kiitin häntä äärettömän naurettavaan paikkaan sijoitetuista rappusista, jotka vievät suoraan katolle, koulurakennuksen ”sokeaan pisteeseen”. Jos vaikka itse suurikenkäinen rehtori tai joku muu haukankatseinen aikuinen olisi kävellyt koulun pihamaalla, hän ei olisi nähnyt tähän pisteeseen, vaikka kuinka olisi yrittänyt tähyillä.
Nina henkäisi ihmeissään ja katseli ympärilleen. Pujahdin Ninan ohitse hyödyntäen loisteliaita varjo kohtia ja asetuin istumaan katolle, aivan Ninan eteen, vakiopaikalleni.
– Istu, komensin ja Nina totteli. Se istui ihan mun vierelle, kylki vasten kylkeä. Ninalla oli onneksi yllään vähän paksummat vaatteet, niin se ei värissyt kylmästä viimasta, mikä puhalsi katonharjalla.
– Ja nyt katseet ylös… kuiskasin hiljaa ja ohjastin käteni dramaattisella liikkeellä Ninan katseen ylöspäin, kohti taivasta. Nina haukkoi henkeään ihastuneena.
Myönnetään näkymä oli järkyttävän upea.
Koulun katto tuntui olevan kaikista korkeimmalla ja tähdet suorastaan pomppasivat silmille, kun yksikään puun latva ei ollut tiellä. Lisäksi oli niin selkeä ilma, että oltaisiin varmasti nähty Jupiterin pinnalle ihan selkeästi, mikäli meillä olisi ollut jonkun sortin kiikarit mukana.
– Tuolla on Otava, sanoin hiljaa ja osoitin ainoata tuntemaani tähtikuviota. – Iso karhu ja pikku karhu, Nina totesi ja tuijotti taivaalle silmäänsäkään räpäyttämättä.
– Ihan kuin kirjoissa, hän henkäisi hiljaa.
– Yksi tähti näkyy tänään ihan hirmu selkeesti ja läheltä, sanoin asian tuntevalla äänellä ja katsoin Ninaa suoraan silmiin. Tilaisuuteni olisi nyt. Vain näillä sanoilla olisi merkitystä. Mun olisi saatava sanoa ne. Nyt.
– Nää kaikki kyllä näkyy ihan hirmu selvästi! Nina totesi ja heilautti kättään laajassa kaaressa.
Nina nauroi itsekseen. Sitten hän näki katseeni ja hymyili.
– Kiitti, että toit mut tänne, Mikko…
Juuri silloin kuu nousi aivan meidän selkämme takaa, jättimäisenä kohdistusvalona. Kohtaus oli lähellä huippuaan, enää puuttui käännekohta.
Nina sulki hitaasti silmänsä ja me molemmat kurottauduttiin lähemmäs toisiamme.

Laitteiden piipitys tuntui pysyvän koko ajan samanlaisena. Täysin sama tempo pysyi yllä. Lääkäri lateli joukon mulle täysin uusia, merkityksettömiä selityksiä.
Nina oli pudonnut. Koulun katolta. Vain noilla viidellä sanalla oli merkitystä. Plus niillä sanoilla, joita en tahtonut sanoa ääneen: Olisin voinut estää sen.
– Tila on jälleen vakaa, mutta Nina tarvitsee nyt vain lepoa, lääkäri sanoi ja viittasi sisällä olevia poistumaan. Painauduin kiinni sairaalan seinään ja piilouduin tummaan varjoon. Omaiset nyökyttelivät ja kävelivät ulos hitaasti.
Minusta liian hitaasti.
Odotin koko ajan, että lääkäri olisi hätistänyt minutkin pois, mutta minusta oli tullut jälleen vain varjo.
Nina makasi sairaalasängyssä lopen uupuneen näköisenä. Silmäluomet eivät olleet pysyä auki.
– Nina, aloitin. Nina ei edes säpsähtänyt, hymyili vain minulle väsyneesti.
Astelin verkkain askelin varjoista esiin. En tahtonut ajatella, että näytin varmaan karmaisevalta.
Kakistin kurkkuani ennen kuin aloitin: – Sitä ei olis pitänyt tapahtua mitä tapahtu… Mun olis pitänyt tehdä jotain. Ihan oikeesti mä oisin halunnu tehdä jotakin, mutta mä en tehnyt.. Tai tein, mutta mä en yrittänyt tarpeeks ja.. ja..
Hitot. Näillä sanoilla ei ollut hänelle merkitystä. Tunsin kivun puristavan rintaani. Yritin käskeä syyllisyyttä häipymään mielestäni, jotta voisin ajatella selkeästi.
Sydän hakkasi kylkiluita vasten ja syyllisyys hidasti, pyynnöistäni huolimatta, aivotoimintani tohvelieläimen tasolle.
Kertasin tapahtumia useaan kertaan päässäni, edes ja takaisin. Minä ja Nina katolla, tähtien valossa, nousevan kuun loistaessa selkämme takaa.. Opettaja huutaa alhaalta talonmiehelle umpitunnelissa.. Nina säikähtää, heilahtaa.. Putoaa.. Putoaa..
– Nina.. minä yritin pukea ajatukseni sanoiksi. – Mun… Mun olisi pitänyt sanoa sulle yks juttu, siellä katolla. Ja mun pitää sanoo, että olen sitä mieltä edelleen.
– Ai, että meidän maikka on hullu, kun oli ihan humppelissa koululla siihen aikaan? Nina pihahti tuskin kuuluvasti. Hymähdin vaivautuneena.
– No, enemmän mä meinasin.. Sitä että.. mun silmissä sä jo oot sellanen.
– Millanen? Nina kysyi hiljaa. Ninan harmaat silmät kiiluivat monitorien valossa.
Kumarruin aavistuksen verran lähemmäs ja suutelin Ninan otsaa kevyesti.
– Sellanen, mikä sä niin kovasti haluaisit olla. Tähti.

-

 

1. Ruusun terälehdellä

Kirjoittanut Thirrin

Ruusutarhan ovi oli raollaan. Oli kummallista, että Tarhuri oli jättänyt sen auki, sillä yleensä tuosta asiasta Tarhuri oli erityisen tarkka.
Tummunut tiilimuuri, joka erotti tarhan muusta puutarhasta, näytti epätoivoiselta ja Tinasta tuntui, kuin se olisi yrittänyt sulkea suurin ponnistuksin ovea, joka rikkoi muuten tasaisen muurin seinämän. Ovesta tunkeutui kaunis, hentojen kukkien tuoksu.
Tina oli aina rakastanut Ruusuja.
Kun hänen syntymäpäiviään oli juhlittu, Tarhuri oli katkaissut yhden kauniista Ruusuistaan ja asettanut sen kauniiseen maljakkoon. Ruusu oli tuoksunut ihanasti monia päiviä, mutta oli lopulta nuupahtanut. Se ei ollut sama asia kuin tarhassa kasvavat kauniit ruusupensaat ja elävät kasvit. Se oli kuollut, eikä elävä. Tina oli sanonutkin sen hiljaa, mutta kukaan ei ollut kuunnellut.
Tina tuijotti ovea silmääkään räpäyttämättä, peläten sen sulkeutuvan hennosta puhalluksestakin.
Mutta ovi oli ja pysyi auki. Kevyt tuulahdus heilautti hieman ovea, mutta ovi tyytyi vain laiskasti liikkumaan muutaman millin.
Tina nielaisi epäröiden. Hän muisti selvästi, mitä Tarhurilla oli tapanaan sanoa, kun joku uteli, miksi ovea pidettiin kiinni: - Ruusut eivät pidä muista kasveista.
Tina oli ymmärtänyt jo aivan pienenä, ettei se nyt ruusujen pitämisistä voinut riippua, miksi Tarhuri piti ovea aina kiinni.
Siksi hän oli kysynyt, mitä Tarhuri tarkoitti sanomisillaan. Tarhuri ei ollut vastannut kuitenkaan mitään. Isä sen sijaan oli selventänyt, että Ruusujen tarhaus oli tarkkaa työtä ja ruusut vaativat kaikki ravinteet itselleen.
– Pienikin rikkaruoho saattaa aiheuttaa suuren tapaturman, Tina-pieni. Sitä Tarhuri tässä tarkoittaa, isä oli hymyillyt ja taputtanut Tarhuria olalle veljellisesti. Tarhuri oli tyytynyt vain murahtamaan itsekseen.
Tina puri huultaan. Hän asteli ovelle reippain askelin aikeissaan sulkea ovi hiljaa ja varovaisesti. Kun Tina kosketti oven kahvaa, hänen mielensä täyttyi ihanien ruusujen tuoksusta. Se oli kaunein tuoksu, mitä hän oli ikinä haistanut.
– Ei kait siitä paljoa ole haittaa, jos vain vähän kurkistan.. Tina ajatteli ja raotti tarhan ovea hieman.
Hän erotti aina vain suurenevasta oven raosta kasvien paljouden, tunsi ihastuttavan tuoksun nenässään. Tina sulki silmänsä ja nautti tuoksusta.
– Niin ihana tuoksu, Tina henkäisi ääneen.
Kun Tina aukaisi silmänsä, hänen jalkansa olivat kuljettaneet hänet sisälle Tarhaan.
Hän näki kauniita villiruusupensaita sekä yksinäisiä, suoria ruusuja. Ruusuköynökset kiipeilivät muurilla, muutamat ruusupuut nauttivat auringon valosta. Sinisiä, keltaisia, valkoisia ja jopa mustia ruusuja kukki täydessä loistossaan kaikkialla, punaisia ruusuja unohtamatta. Kaikkia lajikkeita hän ei edes tuntenut.
Hitaasti hän alkoi kävellä, kuin unessa, huumaavan tuoksujen kirjon läpi aina vain syvemmälle tarhaan. Aivan kuin jokin olisi vetänyt häntä puoleensa.
Kulkiko hän vain muutamia minuutteja vai tunteja, sitä Tina ei tiennyt. Hänestä tuntui, kuin olisi kulkenut mitä erilaisimpien ruusuistutuksien ohitse jo ikuisuuden mittaisen ajan.
Äkkiä hän seisahtui. Tina katseli ympärilleen hiukan yllättyneenä.
Kaikki kasvit tuntuivat muodostavan pienen ympyrän muotoisen aukion aivan keskelle Tarhaa. Hänen edessään oli muutama metri ruohikkoa ja keskelle ruohikkoista aukiota oli asetettu ihastuttava, perimetriä halkaisijaltaan oleva tekolampi. Tina haistoi ilmassa mitä eksoottisimman ruusun vahvan tuoksun – se tuli tekolammen keskellä kohoavalta korokkeelta, Tarhan sydämestä. Vain muutama kymmenen senttiä veden pinnasta kohoavalla korokkeella kasvoi pieni, hento ruusu. Se oli hohtavan punainen, hiukan kiemurteleva, piikikäs.
Tina otti varovaisen askeleen kohti ruusua. Sen tuoksu oli täyttänyt hänen mielensä, ajatuksensa.
Ei ollut mitään muuta kuin tuo huumaava, hykerryttävä tuoksu! Tina veti sitä lisää sisällensä. Siinä yhdistyivät kepeys ja nuoruuden unelmat, mutta samalla hänen mielessään tuntui kaikki hänen katkerimmat pettymyksensä ja menetyksensä. Tuoksussa tuntui lähdön tuntua ja kodin lämpöä. Kaikkia ihastuttavia tuoksuja, joita tahtoi haistella koko ajan, mutta samalla hän haistoi myös pelottavia, petollisia ja vaarallisia hajuja. Hän olisi toisaalta tahtonut kääntyä ja unohtaa tuon muistoja herättelevän tuoksun. Mutta hän halusi tuntea tuon tuoksun voimakkaampana, parempana ja lähempää. Askel kerrallaan hän lähestyi kasvia ja joka askeleella ääripäät Tinan ajatuksissa voimistuivat.
Se tuntui pahalta ja hyvältä samanaikaisesti.
Tinan olisi aivan pakko koskettaa tuon punaisen kukan hohtavia terälehtiä, tuntea ne sormiensa välissä, työntää nenänsä kukkaan ja vetää sen tuoksua syvälle sisimpäänsä. Hän oli jo niin lähellä lammen reunaa, että hänen varpaansa heiluivat kuilun partaalla. Tina pysähtyi ja hengitti kukan tuoksua muutaman sekunnin.
Sitten hän astui yhden epäilevän askeleen ja koetti vettä jalallaan. Vettä oli vain puolireiteen, hän saattaisi hyvin kaahlata kasvin luokse.
Tinan mekon reunat kelluivat veden pinnalla, hiekkapohja hyväili varpaita. Tina otti askeleen ja kurkotti kohden huumaavan tuoksun lähdettä. Enää muutama sentti, että hän voisi koskettaa terälehden pintaa. Hänen täytyisi vain ylettää tuohon ruusuun, vain yksi pieni liike ja…
– Äläpäs, tyttö, koske niihin kasveihin! Tarhuri älähti ja tarrasi Tinan kädestä kiinni. Tina ei ollut kuullut Tarhurin saapuvan, eikä hän osannut aluksi sanoa mitään. Kukan huumaava tuoksu haihtui hänen ajatuksistaan, kun Tarhurin voimakas kämmen ravisti hänen oikeaa kättään.
– Minä.. Minä vain.. hän änkytti, mutta ei uskaltanut sanoa muuta. Tina kahlasi äkkiä ylös vedestä Tarhuri perässään. Tina heittäytyi nurmikolle makaamaan yrittäen häpeillen puristaa mekkonsa helmojaan kuivaksi. Mekon helmat kuitenkin pysyivät epäilyttävän tummina. Tarhurin tummanpuhuvat kasvot olivat yhtä vakavat kuin aina ennenkin, yhtä rauhalliset ja järkähtelemättömät. Mutta Tina näki, että Tarhurin tummansiniset silmät olivat järkyttyneet ja hieman yllättyneetkin. Tarhuri piti suunsa kiinni.
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
Tarhuri istuutui äänettömästi ruohikolle vastapäätä Tinaa. Tarhuri pysyi äänettömänä ja kallisti hieman tummien hiuksien verhoamaa päätä mietteliäästi, aivan kuin olisi arvioinut Tinaa syvällä pääkoppansa sisällä.
Tina ei uskaltanut säilyttää katsekontaktia, vaan käänsi katseensa takaisin mekkonsa helmoihin. Mekossa oleva tumma raja pisti silmiin syyttävänä. Hän puri huultaan vaivautuneena. Tarhurin viha oli kamalampaa kuin kenenkään muun vihamieliset tunteet yhteensä. Tarhuri ei huutanut vihoissaan, ei räyhännyt tai paiskonut tavaroita. Tarhurin vihaan kuului rikkoutumaton hiljaisuus.
Tarhuri oli muutenkin harvasanainen ja eli hiljaisuudessa, mutta vihainen hiljaisuus oli sietämätöntä.
Tina veti henkeä. – Minä… hän yritti, mutta Tarhurin ilme vaiensi hänet. Tarhurin silmät vaativat hiljaisuutta.
– Kun vaimoni kuoli, asetin hänen ruumiinsa tuhkan ruukkuun ja ruukkuun istutin siemenen, Tarhuri sanoi vakavana. Sanat tulivat luonnollisen oloisesti huulilta, kuin mies olisi tottunut puhumaan. Tina tuijotti suu auki Tarhurin kasvoja. Hän ei ollut tiennyt, että Tarhurilla oli ollut joskus perhe.
– Tuo ruusu on itänyt vaimoni jäännöksestä. Se herättää ihmisissä kaikkein rakkaimmat ja kamalimmat muistot, Tarhuri sanoi ja painoi päänsä.
– Ja siksi tänne ei saa tulla. Vaimosi muiston vuoksi, Tina sanoi hiljaa. Tarhurin vakavilla kasvoilla häivähti hymy.
– Niinpä kai. Jokainen näistä Ruusuista on omistettu vaimolleni. Jokainen niistä on tarkoitettu häntä varten, Tarhuri hymyili levollisena. – Kun olen näiden ruusujen lähellä, minusta tuntuu, kuin hän kuulisi minut. Kuin hän olisi lähelläni.
Tina hymyili.
– Puhun täällä vapaammin ja enemmän. Muualla sanat tuntuvat turhilta ja merkityksettömiltä… Isäsi sanoo ymmärtävänsä, miksen halua puhua. Minä epäilen vahvasti, ettei hän ymmärrä kuitenkaan. Kuvittelee minun olevan pahoillaan siitä, että hän osti tonttini ja nämä muut ympäröivät maat. Isäsi oli kohtelias kun antoi juron Tarhurin asua omilla maillaan ja pitää oman Tarhansa, Tarhuri puheli leppoisasti. Tina oli aivan unohtanut pelkäävänsä Tarhurin olevan vihainen.
– Ethän suuttunut, kun tulin tänne ilman lupaa? hän kysyi kun heidän välilleen laskeutui taas hiljaisuus.
Tarhuri hätkähti hiukan. Tinasta tuntui, että Tarhuri muisti vasta nyt, miten hän oli päätynyt tänne.
– En ole vihainen, mutta et silti olisi saanut tulla tänne. Jotkin noista kukista ovat myrkyllisiä, joskin kovin kauniita, Tarhuri selitti päätään pudistellen.
Tina nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hänen perheessään oli tapana ottaa vastaan tekojensa seuraukset.
– Olet tarkkanäköinen tyttö, Tarhurin ääni oli nyt hitaampi ja harkitsevampi. Taas pieni hiljaisuus laskeutui.
– Minun on pyydettävä sinulta erästä asiaa, tyttö, Tarhuri sanoi vakavana.


Tuuli puhalsi voimakkaasti ovea vastaan, yrittäen avata sen. Rapistunut ja osittain murtunut tiilimuuri seisoi aloillaan kuin vanhus, joka ei uskonut aikansa olevan ohitse. Kuivunut ruohikko rahisi hänen jalkojensa alla, kun hän käveli hiljaa Tarhan oven luokse ja otti taskustaan hopeisen avaimen. Hän käänsi avainta hitaasti lukossa kuin peläten, ettei se sopisikaan.
Ovi avautui narahtaen ja hän astui sisälle. Ruusut olivat hieman villiintyneet ja kasvaneet vuosien mittaan, mutta paikka oli muutoin täysin sama. Herkullinen ja hurmaava ruusujen tuoksu tunkeutui hänen herkkään nenäänsä selkeänä. Uurna hänen toisessa kädessään painoi yllättävän paljon, mutta hän jatkoi sinnikkäästi eteenpäin.
Hän puikkelehti köynöksien ja oksien lomasta suoraan kohden Tarhan sydäntä.
Hän hidasti tahtiaan vasta aivan ympyrän muotoisen aukion reunalla. Nurmikko oli kauniin vihreää, mutta sekin oli kasvanut hiukan liian pitkäksi. Hän käveli rauhallisin askelin tummuneen lammen luokse ja vilkaisi korokkeella kasvavaa kiemuraista ruusua. Sen eksoottinen tuoksu oli tismalleen sama, kuin kauan sitten.
Muistoja ravisteleva tuoksu hyväili mieltä, kun hän avasi hitaasti ja juhlallisesti mukanaan kulkeneen uurnan.
Uurnan kansi irtosi ja putosi tarpeettomana nurmikolle. Tuhka uurnan sisällä oli kauniin harmaata, joskin surullisen oloista.
Yksinäistä.
Hän upotti kätensä tummuneeseen lampeen ja valutti sormistaan hieman vettä hienon tuhkan sekaan, jottei pöllyävä tuhka olisi lentänyt hentoon kevät-tuuleen. Muutaman toiston jälkeen tuhka alkoi näyttää märältä hiekalta.
Sitten hän astui veteen ja kahlasi nopeasti lammen keskellä olevalle korokkeelle. Hän tyhjensi uurnan sisällön kauniin kiemurtelevan ruusun juurelle ja möyhensi multaa molemmin käsin. Kukan tuoksu oli todella huumaava ja tuntui uskomattoman vahvalta.
Kun työ oli valmis, hän kaappasi uurnan kainaloonsa ja kahlasi takaisin vastarannalle. Hän kääntyi vielä katsomaan Ruusua. Hänestä näytti kuin kasvi olisi heti alkanut vetää ravinteita tuhkasta itseensä.
Tina istuutui vielä hetkeksi maahan ja veti kukkien tuoksua sisäänsä. Hän vilkaisi kauniina kasvavaa Ruusua.
Hän hymyili hiukan ja kuiskasi: - Levätkää rauhassa, Tarhuri ja Tarhurin vaimo.
Mutta eivät Tarhuri ja Tarhurin vaimo levänneet. He elivät omaa elämäänsä kasvissa, sen tuoksussa ja kiemuraisessa varressa. Tina sulki silmänsä ja pystyi kuvittelemaan iloisesti rupattelevan Tarhurin tanssimassa vaimonsa kanssa ikuisesti Ruusun terälehdellä.

Tämä oli aivan ihana ja sydäntä koskettava tarina. Alkua lukiessani minua mietitytti kovasti, muuttuisiko tarina parempaan suuntaan, sillä se ei vielä tuntunut vakuuttamaan minua. Kuvatessasi ruusutarhaa ja arvoituksellista kaunista ruusua, pystyin näkemään tuon kauneuden silmissäni. Tarhurin tarina oli hyvin koskettava. Ja tuossa lopussa en edes ensin tajunnut, että aika on mennyt eteenpäin niin paljon. Tämä päättyi todella ihanasti ja eräällä tavalla onnellisesti.

 

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com