Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kilpailujen satoa


Täällä julkaistaan halukkaiden kilpailutarinat ym. ;) Tuotokset lisätään tänne kuitenkin vasta, kun kilpailuaika on päättynyt, jottei kukaan voisi aiemmin niitä kopioida tai matkia. Tarinoiden lopussa on minun kommenttini ja mielipiteeni niistä.

1. Ruusun terälehdellä

Kirjoittanut Blaire

Kastan pensselini ruusunpunaiseen maaliin ja katselen hetken typötyhjää kangasta. Mielessäni suunnittelen ja sommittelen kuvan täydellisesti kankaan keskelle. Nostan käteni ja alan maalata.
Punaiset viivat asettuvat mieleni mukaan kankaalle. Muovaan viivoista kauniin ruusun. Välissä vaihdan eri värisävyyn ja maalaan yhä kuin hypnotisoituna.
Olen aina pitnyt maalauksesta. Saan ilmaista tunteitani niin avoimesti kuin haluan. Huoneeni seinät ovat täynnä erilaisia itsemaalattuja tauluja. Vanhempani ovat onneksi olleet mukavia ja osaneet minulle maalaustelineen, värejä ja pensseleitä.
Vetäisen kankaalle vielä viimeisen vedon. Ruusu on muotoutunut kankaalle ja hymyilen onnellisena. Korjaan vielä vähän yhtä terälehteä ja tarkastelen ruusua kauempaa.
Se näyttää täydelliseltä - aivan kuin ammattimaalaajan maalaamalta. Värit on sekoiteltu kankaalle niin hyvin, että se voisi näyttää melkeinpä täysin aidolta ja kolmiulotteiselta, ellen näkisi illan valon leikittelevät vielä kostean maalin pinnalla. Terälehdet ovat juuri oikeassa kulmassa näyttääkseen kauniilta ja herkältä.
Huokaisen ja irrotan kankaan telineestä. Asetan sen parvekkeen reunalle ja taittelen maalitelineen kokoon. Vahingossa tönäisen kyynärpäälläni maalausta ja se putoaa maahan. Asumme kerrostalossa, viidennessä kerroksessa.
Ryntään parvekkeen reunalle. Hädin tuskin oysyn itsekin parvekkeela ja miltei putoan itsekin alas. Kauhistuneena katson, kuinka punainen ruusu kieppuu pimeyteen. Se näyttää vielä viimeisenä hetkenään häikäisevän kauniilta. Valo kimaltelee kauniisti sen punaisella pinnalla.
Sitten ruusu katoaa pimeyteen.

Tämä oli ensimmäinen osallistunut tarina ja olin niin varma tämän voitosta (kuitenkin Thirrinin tarina vei loppujen lopuksi voiton). Tässä oli tunnetta ja lievää salaperäisyyttä. Kuvailu maalatusta taulusta oli upea!

Kirjoittanut Butterflygirl

Tähdet.
Ne loistivat kirkkaana, tuikkivat mustalla taivaankannella. Miljoonat tähdet, lukemattomat, pienet valot. Ne valaisivat tietäni, katulamput olivat sammuneet.
Puita oli kaatunut sähkölinjalle, lumi oli saanut ne taipumaan. Kävelin pimeässä, pimeää polkua. Kotiin olisi vielä muutama kilometri, ja pakkasta liki kolmekymmentä astetta. Hengitykseni kohosi huuruna ilmaan. Lumi narisi jalkojeni alla, kenkäni olivat vuoratut mokkasaappaat. Ulkohousuja minulla ei ollut, vaan tiukat farkut ja takkinikin oli aika ohut.
Vaaleat hiukseni laskeutuivat silmieni eteen. Se ei haitannut kovin paljoa, vähän vaan kutittelivat hellästi otsaani.
Kuulin askeleita. Pysähdyin, niin pysähtyivät askeleetkin. Ehkä kuulin vaan omani, ei täällä ketään ole. Jatkoin matkaa, ja askeleet kuuluivat edelleen. Pysähdyin ja käänsin pääni taakse. Takanani seisoi tyttö, jolla oli mustat ja pörröiset hiukset, musta kangastakki ja repaleiset farkut. Hän katsoi minuun jäänsinisin silmin, sitten katosi. Ravistin päätäni ja jatkoin matkaa.
Minua ei palellut. Minä synnyin kestämään kylmää, synnyin kestämään tuskaa. Elottomuuden tuskaa. Niin, kuolin kaksi viikkoa sitten autokolarissa, ambulanssi tuli liian myöhään ja hanki oli jo värjäytynyt verenpunaiseksi.
Tämä maailma oli ihmeellinen. Ihmisiä - tai no, voiko niitä edes ihmisiksi sanoa, tulivat ja menivät. Kuten se äsken minua seurannut tyttö.
Yhtäkkiä valot syttyivät. Ne oli saatu siis korjattua. Huomasin katuvalojen valokeilassa, että satoi lunta. Tämä oli kuin sinun maailmasi, paitsi täällä aika on pysähtynyt. Täältä ei päässyt pois kukaan. Vaikka ihminen kuolisi, mutta heräisi taas eloon, osa hänestä jää aina tänne, odottamaan kunnes loput palaavat.
Kuollessani tajusin, kuinka herkästi kaikki voi olla ohi. Niin pienestä asiasta voi menettää henkensä. Ihminen on hento ja särkyvä, sitä pitää kohdella kuin arvokasta lasimaljaa. Jos sen jättää liiaksi aikaa pakkaseen, se halkeaa. Jos sen pudottaa, se rikkoutuu.
Elämä on kuin jäätynyt kastepisara ruusun terälehdellä. Riippuvainen jostain, kun ruusu kuihtuu, pudottaa lehtensä, tippuu kastepisarakin. Minä olin kiinni omissa ajatuksissani, toiveissani, haaveissani, unelmissani. Minua kutsuttiin Näkijäksi. Olin outo ja erilainen. Rakastin unia, löysin niille aina tarkoituksen. Unet merkitsivät aina jotain.
Toivoin, että tämäkin olisi unta, josta heräisin pian.
Mutta ei. Tästä unesta ei herää kukaan. Koskaan.

Tämä tarina oli hyvin tasavertainen Blairen kirjoittaman tarinan kanssa. Jos kakkoseksi sijoittunut tarina olisi pitänyt valita, en olisi osannut päättää näiden kahden väliltä. Pidin tästä tarinasta, mutta se erehdyttävästi muistutti hieman tarinaani Talven rauha. Tässä oli tunnetta ja taitoa! Otsikko ei kuitenkaan mielestäni tullut tarpeeksi esille. Olisin toivonut enemmän vaikkapa siihen viittaavia vertauskuvia.

4. Jäätynyt kyynel

Kirjoittanut Annika

Oli pakkaspäivä. Kävelin kohti luistinrataa. Minä, Meri ja pikkuveljeni Joni olimme menossa luistelemaan. olimme kaikki 12 vuotiaita, paitsi pikkuveljeni oli 10. Nyt olimme jo lähellä. Näin jo toisia ihmisiä luistimiaan laittamassa.
- Voitko sä Miia sit sitoa mun luistimet? Pikkuveljeni kysyi.
- Joojoo. Sanoin ja sidoin ensin omani, sitten veljeni luistimet. Meri oli jo jäällä, kun minä ja veljeni vasta astuimme jäälle. Meri viiletti jäällä kuin mikäkin luistintaiteilija. Nyt hän teki piruetin. Nyt hän kaatui. Hän nousi, kaatui taas. Taas nousi. No nyt meni jo paremmin, Meri kaatuilee aina välillä. 
Muistin juuri mitä äiti oli sanonut. 
" Älkää sitten menkö sinne heikolle jäälle, se voi pettää. "
Luistelin veljeni kanssa Merin perään. 
- Meri odota! Huusin ja koetin päästä hänen peräänsä.
- Tässähän mä oon. Meri sanoi ja törmäsimme.
- Miks sä teit noin? Miks sä yhtäkkii käännyit ja luistelit mua päin? Kysyin hämmentyneenä.
- No sori, kun en jaksanut pysähtyä, joten päätin luistella teitä vastaan. Mä meen tonne pidemmälle, tonne heikolle jäälle.
- Et sä saa mennä heikolle jäälle! Sehän vois pettää ja äiti kiels!
- Onko se mun äiti?
- No ei.. hei älä mee!
Meri meni jo heikolle jäälle.
Kräts.
- Meri! Meri! MERI!!!!!! Huusin kauhuissani. Mikä se kräts oli? Eikai.. Eikai jää pettänyt..? Kyllä se oli pettänyt. Meri ei ollut uskonut minua, ja jää oli murtunut hänen allaan. Minun bestikseni! Meri oli bestikseni ja nyt hän on mennyttä! Itkin katkerasti. Miksi hänen piti olla niin jääräpäinen ettei uskonut! Kyynelet valuivat pitkin poskiani. Minulla oli kamalan kylmä. Oli alkanut pakkastaa enemmän. Pian rukkaselleni putosi jäätynyt, pieni kyyneleeni. Pian sekin putosi, ja hävisi olemattomiin. Kuten rakas ystäväni.

5. Siniverta

Kirjoittanut Sumire

Tumman taivaan hento,
niin kaunis vaalea sävy
vain maalattu
sinun
verelläsi.

Meren valtavat laineet
vievät meidät mukanansa
peilaten pinnastaan sinistä taivasta, joka
ei olekaan oikeasti sininen.

Se on vain
sinun vertasi
jonka minä 
vuodatin ulos.

Kehosi minun leikkikenttäni,
tunteeton, kipua tuntemaan kykenemätön
nukke,
jonka minä uskoin
olevan elävä.

Meren sini on vain taivaan sineä,
muttei ole taivasta,
meri on harmaa niinkuin haihtuneiden kyyneltesi usva.

Meri on sininen
vain unelmissamme
Taivas on sininen
vain silloin kun hajoat sirpaleiksi.

Veresi on sinistä huulillani
kosketukseni jäädyttämää loskaa,
riistin sinun elämäsi
koska olin liian yksinäinen saadakseni sinut.

Vastaan vaikket kysy,
Suutelen vaikket tahdo,
kaunis pieni nukkeni
jota minä en voisi koskaan saada.

Sillä olenhan minä ikuisesti
vain pieni toivoton rukka
joka hikkuu siihen kuvitelmaansa
että taivas olisi sininen.

 

6. Hetken vain pienen, saanko olla sinun?

Kirjoittanut Sumire

 


Katsoin hänen vapisevia käsiään ja halusin tarttua niihin, mutta omat sormeni olivat siihen liian turrat. Päässäni kohisi ja sydämeni tykytti rinnassa kiihkeämmin kuin koskaan.
Minun pitäisi jo kohta lähteä.

Kyynelvanat pojan kasvoilla olivat kristallinkirkkaita ja ikkunasta sisään lankeavassa kuunvalossa hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta, mitä normaalisti. Hänen kauniita kasvonpiirteitään reunustavat kirkkaanpunaiset ja pitkät hiukset laskeutuivat takkuisina yli hänen olkapäidensä rinnalle asti, leuankärjeltä tippuilevat pisarat kastelivat niistä tummanpunaisia.
Hänkin tiesi mikä päivä tänään oli.

Istuimme vierekkäin siistiksi pedatulla paksupatjaisella sängylläni, pojan kynnet painuivat syvälle peittoon ja itse hautasin kasvoni kämmeniini. Huoneen hirsiset seinät olivat vanhat ja ikkunalasi kulunut, täällä oli kylmä.
Emme sanoneet toisillemme sanaakaan. Sen jälkeen, kun kerroin hänelle, mitä minun pitää tehdä tai mitä halusin tehdä, olimme vain hiljaa ja itkimme. Hän tunsi minut läpikotaisin, oli nähnyt heikoimmatkin päiväni ja tiesi, että päätökseni olisi varma. Pakeneminen oli minulle pakkomielle ja tällä kertaa lähtisin pakoon elämää.

Hiljaisuus välillämme muuttui kiusalliseksi. Poika nousi seisomaan ja käveli pitkin askelin ikkunan luo. Hän nosti kämmenensä epätoivoisena kasvojensa peitoksi ja itkun paine murskasi hänen ryhtinsä.
Hän oli sanonut minulle rakastavansa minua enemmän kuin mitään muuta elämässään ja siksi tieto minun lähdöstäni särki hänen sydämensä.

Minä halusin pois. Tunsin itseni kahlituksi velvollisuuksiin ja tehtäviin, väsyin tyhjästä ja tunsin vain kuihtuvani talvien ja kesien kuluessa yhä olemattomammaksi. 
”Luke...” kuiskasin hiljaa. Pojan laiha vartalo kääntyi hieman minuun päin.
Kurkkuuni nousi pala johon olin tukehtua. Minuun sattui nähdä hänet sellaisena, kun yleensä hän oli täynnä elämäniloa ja onnellisuutta.
"Niin?" hän vastasi tukahdutetusti ja painoi leukaansa lähemmäs rintaa.
"Tule tänne", pyysin kuiskaten.
Hän käänsi katseensa minuun ja hänen menetyksenpelkoiset silmänsä saivat minutkin vuodattamaan kyyneleitä. Luke käveli muutaman askeleen lähemmäs, aivan hiirenhiljaa. Istuin sängynreunalla, hän astui varovasti ylitseni ja kaatoi minut sängynpohjalle.
Hän painoi otsansa solisluilleni ja huokaisi raskaasti. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja huomasin hänen koko kehonsa tärisevän. Luke vei kätensä niskalleni, piteli hellästi päätäni kämmenillään ja kohotti itse katsettaan hieman ylöspäin.
"Ei sinun tarvitse tehdä sitä", hän kuiskasi hiljaa. "Ei tarvitse..." poika toisti, ja hänen äänensä sortui täysin.
"En voi muuta..." sanoin itkua epätoivoisesti pidätellen. 
"Grace, Grace...” Luke kuiski nimeäni. "Jää tänne... Minun kanssani..."
Hän kohotti toisen vapisevan kätensä sivelemään poskeani.
”Minä en voi elää ilman sinua.”

Nostin käteni hänen poskilleen, hän hengitti raskaasti ja katkonaisesti. Kuivasin hellästi hänen kyyneleensä ja katsoin häntä syvälle silmiin, pojan tummat silmät tuikkivat pimeässä.
Painoin hänen kasvonsa vasten omiani, suutelin häntä useaan kertaan tietäen, että jokainen suudelma oli lähempänä viimeistä.
Elämä oli minulle kahle ja me molemmat tiesimme sen. Kahle puristi niin paljon, että yksinkertaisesti en tiennyt muuta ulospääsyä.
Minä pelkäsin elämää eikä edes Luke saanut pyyhittyä sitä pelkoa pois.

Kuiskasin hiljaa hänen nimeään. Poika kierähti pois päältäni ja tuijotti kattoa sanomatta sanaakaan.
”Mietin...” Luke aloitti, sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. ”Mietin, että en minäkään tahdo olla täällä enää. Haluan elää vain sinun kanssasi ja olla sinun kanssasi ikuisesti, olla vain sinun kanssasi enkä tehdä mitään muuta. Mutta elämä on täynnä tehtäviä, kuten sanoit, velvollisuuksia. Meidän pitää syödä ja juoda ja tehdä töitä, mutta... en tahdo sitä. Tahdon olla vain ja ainoastaan sinun kanssasi. Ilman mitään...”
Käänsin pääni hänen suuntaansa ja raotin suutani puhuakseni, mutten osannut muodostaa sanoja. Luke käänsi myös päänsä ja oikealla kädellään otti kiinni minun vasemmasta kädestäni, katsoi minua ja hymyili.
”Mitä kuoleman jälkeen tulee?” hän yllättäen, pienen hiljaisuuden jälkeen kysyi.
”En tiedä”, vastasin, ääneni oli hento ja loppuun palanut. Hymy pojan kasvoilla levisi hieman pidemmäksi, ja se tarttui varovasti minuunkin.
”Mietin myös, että entä jos... selvittäisimme sen yhdessä?”

Minun oli lähdettävä, vain minun, enkä minä tahtonut sitä hänelle. Ehdotus oli silti... lämmin ja turvallinen.
Poika puristi sormiaan sormieni ympärillä ja katsoi minua onnellisesti.
”Pakenemme maailmaa yhdessä paikkaan, missä kaikki on mahdollista ja siten olemme... ikuisesti vain kaksin”, Luke sanoi.
Poskilleni karkasi kyyneleitä, jotka maistuivat onnellisuudelta. Sillä samalla hetkellä, kun kyynelistä sumein silmin katselin poikaa, tajusin, miten paljon minä todella rakastinkaan häntä.

Mielessäni heräsi ajatus, joka muutti onnelliset kyyneleet epätoivoisen surullisiksi. Jos päästämme irti elämästä, kukaan ei tiedä minne me ajaudumme. Ehkä kuoleman jälkeen... ei tulekaan mitään ja me eroamme toisistamme?
”Mutta Luke...” aloitin jäädyttäen hänen hymynsä. ”Entä jos kuolema erottaa meidät?”
Pojan katse katosi tyhjyyteen ja ote minun kädestäni löystyi hieman.
”Ei niin...” hänen äänensä sortui jälleen. ”Ei niin... ole mahdollista käydä...”
Yritin sanoa jotakin, mutten minä pystynyt. Puristin hänen löysät sormensa kämmeneni sisään ja suljin silmäni.
”Entä jos me emme... enää löydäkään toisiamme?” kuiskasin.
”Kyllä löydämme, Grace. Olen varma. Olen varma...” hän hoki yhä uudelleen ja uudelleen, pudistin päätäni ja huokaisin syvästi.
”Miten?”

Välillemme laskeutui jäätävän kylmä hiljaisuus, joka tuntui ikuisuudelta. Tuntui kuin olisimme vaipuneet horteeseen ja unohtaneet, kuinka ulkona kuluvat taas uudet talvet ja uudet syksyt, olimme vain hiljaa, puristimme silmämme kiinni ja itkimme.
Kuolema kutsui minua enkä voinut enää kieltäytyä siitä kutsusta. 
Nousin istumaan sängynreunalle ja painoin pääni polviin. Odotin hetkien kuluvan, että aika kuljettaisi minut viimein pois.
Mutta niin ei käynyt. Minä olin täällä edelleen.

”Grace...”
Pojan kuiskaus havahdutti minut todellisuuteen. Havahduin vain niin, että kuulin ja tiesin, mitä ympärilläni tapahtui, mutten liikkunut milliäkään. Kehoni tuntui jäätyneeltä.
”Tule naimisiin kanssani.”
Ne kolme sanaa olivat kuin yksi valtava magneetti mikä käänsi pääni ratisten ääntä kohti. Leukani olivat lonksahtaa irti toisistaan, hetkeksi minä unohdin, miten puhuttiin.
Poika hymyili niin varmasti, mutta silti hänen silmiensä läpi paistoi suru. Onnellinen suru.
”Niin edes kuolema ei erota meitä. Tule naimisiin kanssani”, hän kuiskasi uudelleen.
En osannut edes itkeä. Poika nousi sängynpohjalta, hinasi itsensä minun vierelleni, otti kylmän käteni omiensa väliin ja katsoi minua kyynelkirkkain silmin silmiin.
Yritin sanoa jotain, mutta Luke painoi sormensa huulilleni ja hymyili.
”Minä rakastan sinua, Grace. Minä rakastan sinua.”
Korvani tulivat kuuroiksi ja silmäni sokeiksi, minä vain nyökkäilin ja puristin hänen kättään. Luke veti minun turran ruumiini liki itseään, kuiskasi korvaani hiljaisia rakkauden sanoja, minä myötäilin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.

”Milloin ja missä? Miten?” kysyin hiljaa, poika nosti sormensa poskelleni.
”Nyt, tässä ja vain nyt. Me rakastamme toisiamme koko sydämestämme, se saa riittää. Grace...” poika vastasi, suuteli minua kevyesti. ”Grace, tahdotko tulla vaimokseni?”
Nostin molemmat käteni hänen poskilleen ja katsoin häntä syvälle silmiin, kuiskasin ”tahdon”. Poika kietoi kätensä ympärilleni, painoi poskensa vasten poskeani.
”Lähdetään sitten.”

Ikkuna oli jäässä, mutta se aukesi kuitenkin pian. Emme sanoneet toisille sanaakaan, kun Luke astui ikkunasta paloportaille ja auttoi minutkin ylös.
Tikkaat veivät meidät talon katolle. Muut nukkuivat alakerroksissa tietämättä tästä yhtään mitään. Minua palelsi, koska päälläni oli vain pitkähihainen kauluspaita ja tiukat housut. Luke tarttui käteeni, kävelimme katon harjaa pitkin takapihan puolelle.
Talo oli mäkitalo, joten takapihalle oli paljon korkeampi pudotus kuin etupihalle. Alas oli matkaa seita metrejä ja siellä odotti betonilaatoitus, lisäksi kuolisimme tähän pakkaseen ennemmin tai myöhemmin. Toisille se oli kuolema, muta meille se oli tie parempaan.

Nostimme katseemme taivaalle, pikimusta oli muuttumassa siniseksi ja siitä vaaleammaksi. Auringon ensisäteet näkyivät taivaanrannassa, tähdet taivaalla olivat haalistumassa pois. Hengitys kohosi huuruna kohti korkeuksia. Lumi sukkieni alla oli kylmää ja jalkani tuntuivat jäätyvän.
Poika puristi otettaan kädestäni, kävelimme varovasti katon reunalle. Hän käänsi katseensa minuun ja sanoi: ”Rakastan sinua”, minä vastasin hänelle samoin.

Sitten me astuimme yhdessä käsikkäin suureen tuntemattomaan ja saimme tietää totuuden.

Todella tiukassa kilpailussa tämä tarina jäi valitettavasti toiseksi (olin hetken aikaa miettinyt jo tasapeliä). Tarina on hyvä, sujuva, helposti ymmärrettävissä. Se nostaa ainakin omat tunteeni pintaan. Hahmojen välillä vallitseva herkkä ilmapiiri on niin surullisen suloinen <3 Osasin valitettavasti olettaa, kuinka lopussa käy ja koska tiedän tämän tarinan syntyperästä hieman enemmän, se herättää hieman haikeita tunteita. Loppu on ihanan dramaattinen ja osittain onneton sekä osittain onnellinen. Sen voi tavallaan itse päättää. Loppu on jätetty myös sopivan avoimeksi, jotta se jättää omalle mielikuvitukselle ja ajatuksille varaa. Tämä on kerrassaan ihanaa ;'3

 

7. Jalokivi

Kirjoittanut: Megi

Astuin askeleella olohuoneeseemme. Se oli jättimäinen, niinkuin talomme. Olemme rikas perhe. Siskollani se on ikävä kyllä, noussut päähän. Äkkirikastuimme, kun isä sai jotain osakkeita myytyä, ja ne olivat arvokkaitakin. En ymmärtänyt sellaisista asioista hölkässen pöläystäkään, eikä minua kiinnostanut. Nimeni on Sarah. Halusin runoilijaksi, mutta isäni ei pitänyt ideasta. Hänen mielestään piti hankkia koulutus ja aloittaa työ joka pitäisi hengissä. Hän ei uskonut minuun, ja se oli turhauttavaa. Varoin näyttämästä töitäni hänelle, sillä viimeksi kun hän löysi runokirjani, jonne olin koonnut runoni.. hän heitti sen takkaan, ja siinä meni monen kuukauden työ. Vihaan isääni. Äitini jumaloi häntä, eikä edes huomaa minua. Perheemme lahjakas, on vähänaikaa sitten mainittu siskoni. Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, ja se ottaa minua päähän. Hänellä ei ollut yhtään kaveria, mutta heti kun rikastuimme, hänen ympärillään alkoi pörrätä ystäviä kuin mehiläisiä hunajapurkin ympärillä. Minä en pitänyt siitä. He käyttivät häntä pankkina, ja maksoivat omat kulunsa siskoni rahoilla. En tiennyt miksi, enkä pitänyt siitä. Se oli ilkeää.
Kävelin olohuoneen kautta keittiöön, ja tervehdin kotiapulaistamme, Amandaa. Hän oli mukava, tanakka nainen, jolla oli poskissa hymykuopat. Nainen oli ruskettunut ja vaaleahiuksinen. Hänellä oli muutama naurunryppy silmäkulmassaan. Hän oli mukava, minulle kuin äiti, sillä omahan äitini ei ollut kummoinen.
- Mitäs neiti luulee tekevänsä? Amanda kysyi kun suunnistin suklaapiilolle.
- Etsin syötävää, sanoin ja työnsin käteni karkkilaatikkoon.
- Äläs ota vielä mitään, pian on ruoka, Amanda torui pilke silmäkulmassaan.
- Otan vain yhden, sanoin ja heitin äkkiä pienen karamellin suuhuni. Se räjähti suussani. Sen ihanna hedelmäinen maku tunkeutui suoraan aisteihini. Rakastin tätä makua. Se teki hyvää, varsinkin silloin, kun olin saanut kokeesta huonon numeron. Sanoin nopeasti heipat Amandalle ja kipaisin huoneeseeni. Poimin kirjan yöpöydältäni ja syvennyin siihen täydellisesti.

Noin tunnin kuluttua oli päivällinen. Kipaisin alakertaan ja otin ruokaa tarjoiluastiasta. Halusin nopeasti takaisinlukemaan, sillä isä ei antanut lukea pöydässä. Hän oli ankara, enkä uskaltanutuhmata hänntä. Pian jo olin kadonnut huoneeseeni.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin, sillä en saanut enää unta. Lähdin kävelemään kohti kirjastoa. (kyllä, meillä oli oma kirjasto) Sieltä kuului riitaisia ääniä, ja aloin kuuntelemaan tarkemmin, menemättä sisään. En saanut kunnolla selvää sanoista, joten raotin hieman ovea. Katsoin siitä sisään, ja ensimmäinen asia, jonka näin, oli nyrkin kokoinen timantti, joka oli keskellä kirjaston pöytää. Isäni seisoi tuntemattoman miehen vieressä keskustellen timantista. Isäni aikoi ilmeisesti ostaa timantin.
- Paljollako? isä kysyi. En kuullut vastausta, mutta ilmeisesti todella paljon.
- Sehän on ryöstöhinta! isäni huudahti.
- No sehän on jättimäinen, ja arvaa kuinka vaikeaa on salakuljettaa se rajan läpi?! mies huudahti.
- Kuitenkin! isäni raivostui. Heti kun olin kuullut sanan salakuljettanut, aloin voida pahoin. Isäni oli sekaantunut laittomuuksiin. Juoksin kauas. Juoksin eteiseen ja sieppasin kenkäni. Lähdin juoksemaan ulos, yrittäen saada samalla kenkiä jalkaanni. Silloin kuului kova pamahdus, kuin pyssyn suusta. Kompastuin kun kuulin. Kumpi oli ampunut? Kumpi oli ehkä... kuollut? Kumpi ehkä haavoittunut? Mielessäni soi nuo kysymykset, mutta silti lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin. Lopulta en jaksanut enää. Lysähdin maahan, katuvaloa vasten. Jalankulkijat toistensa jälkeen kävelivät ohitse. Autot menivät. Minua pelotti. Jos äitikin oli sekaantunut siihen, ja he joutuisivat vankilaan ja minä... minne? Lastenkotiinko? Minua alkoi kuvottaa. Hautasin kasvoni käsiini. En tiennyt kuinka kauan istuin siinä. 
- Oletko kunnossa? kysyi pojan ääni yläpuoleltani. Nostin varmasti itkusta punaiset ja turvonneet kasvoni hänen puoleensa.
- Ei siltä näytä, hän vastasi omaan kysymykseensä. Poika näytti tutulta. Sitten tajusin hänen olevan luokkalaiseni Jasper. 
- Eikä vain näytä, sanoin itku kurkussa. Hän ojensi kättään, tartuin siihen ja hän auttoi minut ylös. Pudistelin vaatteitani.
- Mistäs kiikastaa? hän kysyi. Hänen siniset silmänsä katsoivat minuun tuikkien, mutta kuitenkin huolestuneesti.
- Pelkään, että isäni on sekoittunut laittomuuksiin, töksäytin ajattelematta enempää, kuin hänen kauniita silmiään ja hymykuoppiaan. 
- No sitten se täytyyt selvittää. Missä hän on?
- Kotona, mutta sinne ei kannata mennä. Kuulin reikäraudan äänen, sanoin peloissani.
- Mutta meidän on mentävä kuitenkin katsomaan tilanne, eikö? poika kysyi.
- Tietenkin, sanoin, mutta ääneni ja itseluottamukseni horjuivat pahasti.
- Mennään, hän sanoi ja tarttui minua kädestä. Juoksimme yhdessä meille.
Kun saavuimme kotiimme, siellä oli ambulanssi ja poliisiauto. Poliisi selvitti tilannetta. Äitini itki vieressä. Hän ei ilmeisesti tienyt koko asiasta mitään. Etsin katseellani isää. Pian näin hänet poliisiautossa. Se vieras jalokivikauppias makasi paareilla, verenpunaisena. Minua heikotti niin äkkiä, että jalat eivät kantaneet. Jasper piti minusta kiinni, niin etten kaatunut. 
- Kyllä se tästä, hän sanoi. En ollut niin toiveikas, mutta tiesin hänen olevan oikeassa. Siskoni oli ilmestynyt äitini viereen. Hän ei itkenyt, mutta näin hänen surevan, sisäisesti.

-

Kirjoittanut: Zaazza

Vampyyrit ja Rubiini

 

Ajattelinpa kertoa teille tänään tarinan. Se kertoo suurvampyyriperheen nuorimmista lapsista, jotka päättävät lähteä seikkailemaan isoveljensä kiusaksi. Tämä kyseinen vampyyriperhe asuu New Yorkissa, suuressa talossa. Heidän sukunimensä on MacDonald ja heidän perheessään on yksitoista lasta. Perhettä käyvät lapsien lisäksi ärsyttämässä perheen pojan, Jackin, kaksi ystävää, Susan ja Eddie. Mutta eiköhän tuossa ollut tarpeeksi alkutietoa, nyt päästetään tarina alkamaan.

”Jätättekö te minut ja Samin tänne katsomaan näiden ipanoiden perään?” kysyi Jack ärtyneenä äidiltään ja isältään. Kirk ja Lauren olivat lähdössä katsomaan konserttia ja sen jälkeen syömään. 
”Kyllä sinä pärjäät” sanoi Lauren-äiti ja suukotti Jackia. Jack pyyhkäisi mustan veren pois poskeltaan, sillä äidin torahampaat olivat raapaisseet siihen haavan. 
”Sitä paitsi, Samilla on treffit sen pojan – mikäs hänen nimensä on – Johnin kanssa” sanoi Kirki-isä. 
”Niin, Sam juoksee treffeillä ja minä joudun olemaan kotona kakaroiden kanssa” ajatteli Jack. Ääneen hän sanoi: ”Mutta olen vasta kolmetoista! Ette te voi minua tänne jättää alaikäisten kanssa.”
”Sinä olet itse asiassa satakaksikymmentäseitsemän vuotta vanha” huomautti Lauren. Hän piti ihmisten vuosia tärkeinä, koska ihmiset laskivat ikänsä niiden mukaan, eivätkä vampyyrien pitempien vuosien. ”Sitä paitsi, voithan sinä pyytää Susanin tänne kylään. Hän voi auttaa kaitsemaan nuorempia.”
”Ja kuka auttaa Susanin kaitsemisessa, kun Ed on kotona Englannissa?” sanoi Jack. Lauren vain naurahti. Hän ja hänen miehensä kääntyivät lähteäkseen. Jack laahusti yläkertaan. Häntä kismitti, ettei Sam viitsinyt jäädä auttamaan nuorempien sisaruksien kanssa. Hän aikoi sanoa tytölle suorat sanat. 

Jack meni koputtamatta sisään Samin huoneeseen. ”Miksi sinun piti järkätä treffit tällaiselle illalle?” hän heitti heti. Sam kääntyi. Hän istui meikkipöytänsä ääressä ja yritti levittää mustaa huulipunaa tasaisesti. Se oli hiukan hankalaa, koska Sam ei nähnyt itseään meikkipöydän peilistä. Siinä näkyi vain Samin goottityylinen mekko, joka näytti leijuvan ilmassa. 
”Kade?” kysyi Sam ja virnisti ilkeästi. Hän näytti mykistävän kammottavalta. Hänen luomivärinsä olivat mustemmat kuin hänen hiuksensa. Hän oli puuteroinut harmahtavan ihonsa valkoiseksi ja reunustanut verenpunaiset silmät rajauskynällä. Samin suipoissa korvissa roikkui kaksi rubiinein koristeltua korvakorua. Hän oli jopa pessyt kulmahampaansa. Sam oli gootivampyyri ja sen takia hän näytti välillä 1700-luvulla eläneeltä isoäidiltään. 
”En minä ole kade! Olet vain ärsyttävä isosisko, kun välttelet velvollisuuksiasi noin” räyhäsi Jack. Sam sähähti hänelle, kuten vampyyrit vihaisena saattavat tehdä. 
”En minä ainoa isosiskosi ole! Entäs Norma, Lily ja Maya? Danielista nyt puhumattakaan” huomautti Sam. Jack pyöräytti silmiään. Daniel ei ollut koskaan kotona ja Norma edusti vampyyrejä Valkoisessa talossa, joten hän asui melkein koko vuoden Washingtonissa. Norma oli oikeastaan vasta kaksikymmentäkuusi, mutta hän oli ihmisten iässä kaksisataakaksikymmentäseitsemän. Lily ja Maya taas olivat jo lentäneet pesästä. 
”Ei sitä lasketa…” aloitti Jack, mutta hänen puheensa keskeytyi, kun ulkoa kuului auton moottorin ääni. 
”John tuli!” sanoi Sam ja laittoi huulipunansa pöydälle. Hän oli levittänyt sen hiukan liian vasemmalle. Sam pyörähti ja muuttui lepakoksi. Hän lensi aukinaisesta ikkunasta ulos. Jos lepakot voivat näyttää kieltään, Jack oli varma, että Sam näytti. Jack paiskasi ikkunan kiinni siskonsa jäljessä.

”Missä Sam on?” ihmettelivät Jade ja Opal, Jackin pikkusiskokaksoset. 
”Varmaankin auton takapenkillä Johnin kanssa” sanoi Jack ja häntä puistatti. 
”Mitä hän siellä tekee?” kysyi Peter. Peter oli Jackin seitsemänvuotias pikkuveli.
”Parempi etten kerro.” sanoi Jack. Pikkusisaret vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä. Marco kumartui kuiskaamaan jotakin veljelleen Peterille ja he katsoivat toisiinsa järkyttyneinä.
Jack keskeytti poikien puheet nopsasti: ”Mitä jos tehdään jotain?”
”Leikitään verikutsuja” sanoivat Opal ja Jade yhteen ääneen. Pojat mutisivat jotakin vastaan.
”Mitä jos jotain muuta” sanoi Jack sovittelevasti ja istui lattialle ollakseen samalla tasolla sisarustensa kanssa.
”Leikitään nallella” sanoi nuorin sisko Alexandra, jota muut kutsuivat Alexiksi. Hän heilutti kädessään suurta nallea, jolle Sam oli tehnyt huovasta torahampaat. 
”Öööh, voithan sinä leikkiä nallella yksinkin” huomautti Jack. Pikkusisaret olivat mahdottomia.
”Kerrotaan kauhutarinoita” ehdotti Marco. Peter taputti käsiään innostuneena ja kaksoset hyppivät tasajalkaa. 
”Okei” sanoi Jack. Hänkin piti kauhutarinoista, joita äiti ja isä olivat kertoneet lapsille iltasaduiksi pienempänä. Jack oli aika haka kertomaan tarinoita. Hän osasi niitä ulkoakin, mutta hänestä itse keksityt tarinat olivat hauskimpia. 
”No, kerrotaan sitten. Onko toiveita?”
”Kerro se, missä haamutyttö liftaa niiden ihmisten kyytiin” huusi Opal.
”Äh, se on tylsä. Kerro ’Mustassa talossa’.” sanoi Marco.
”Ei vaan, kerro se purukumi-silmä-juttu” sanoi Peter.
Jack hymyili sisaruksilleen ja sanoi: ”Ne ovat kaikki hyviä, mutta nyt taidankin kertoa jotakin á la Jack.” Sisarukset katsoivat jännittyneenä Jackia. Hän otti pelottavan ilmeen, joka vampyyrinä ei ollut hankalaa. Sitten Jack aloitti tarinansa:
”Olipa kerran täällä New Yorkissa vaarallinen rikollinen. Hänen nimensä oli – Jack mietti hetken – Reyda McCastle.” Reyda oli Jackin kanssa samassa koulussa käyvä vampyyrityttö. ”Tämä rikollinen oli tehnyt paljon rikoksia. Hän oli ryöstänyt ihmisiltä rahaa ja tappanut heitä ruosteisella veitsellään.” Jack piti tauon. Sisaret tuijottivat Jackia haltioissaan. Jack jatkoi: ”Lopulta rikollinen kuitenkin saatiin kiinni ja ajanmukaisella tavalla hirtettiin. Mutta rikollinen palasi kuolleista ja raahusti mätänevin jaloin pitkin New Yorkin katuja. Jotkut ihmiset kuulivat sen ulvonnan yössä. Se sanoi vain yhden sanan: rubiini. Rikollinen, siis Reyda, oli kuuleman mukaan piilottanut suurimman aarteensa, jättimäisen rubiinin, jonkun Nykissä olevan talon alle, salaluolaansa. Reydan henki luultavasti vartioi aarretta yhä ja polttaa tuhkaksi kaikki, jotka yrittävät ryöstää sen.” lopetti Jack tarinansa. Hetken aikaa sisarukset olivat hiljaa. Sitten Marco sanoi: ”Mikä talo se on?” Jack virnisti ja vilkaisi lattiaan.
”Tietenkin… TÄMÄ!” hän huusi viimeisen sanan niin kovaa kuin jaksoi ja sisarukset hätkähtivät. Alex pillahti itkuun. 
”No, älä nyt itke” sanoi Jack ja nosti Alexin syliinsä. ”Se oli vain tarina” sanoi hän ja kantoi Alexin keittiöön. Hänen olisi pitänyt kertoa sama myös muille sisaruksille, koska he rupesivat heti supisemaan asiasta. 

”Luuletteko, että aarre on yhä täällä?” supisi Marco muille sisaruksille.
”Jos haamu yhä suojelee sitä, täytyyhän sen olla” sanoi Peter. Hän oli innoissaan.
”Ajatelkaa, miten paljon hienoja koruja siitä rubiinista saisi” kuiskasi Jade. Opal nyökkäsi.
”Vähät minä jostain helyistä, mutta siitä rubiinista saisi isot rahat” huomautti Marco. Peter, Opal ja Jade näyttivät innostuneilta. He miettivät jo, mitä rahoilla voisi ostaa. 
”Siitä saisi ainakin kymmenen dollaria” sanoi Peter silmät kiiluen. 
”Niin, kymmenenmiljoonaa dollaria” sanoi Marco. ”Ajatelkaa, kuinka monta pleikkapeliä sillä saisi.”
”Meidän täytyy löytää se rubiini” huudahti Opal. Jade hyssytti häntä, ettei Jack kuulisi. 
”Mutta mistä me etsitään?” ihmetteli Jade.
”Eikö se ole aika selvää?” sanoi Marco, muut katsoivat häntä hämmästyneinä. Marco pyöräytti silmiään ja sanoi: ”Kellarista, tietenkin.”
Nuoret vampyyrit eivät tienneet, että aivan lähellä, varjoissa, heitä kuunteli jokin. Jokin, joka ei halunnut vampyyreille mitään hyvää. 

Marco avasi kellarin oven. Alas johtivat rautaiset portaat. Alhaalla oli pimeää. 
”Okei, kuka menee ensin” kysyi Marco. Muut vilkuilivat toisiaan. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen. 
”No, hyvä on” älähti Marco lopulta ja lähti kapuamaan tikkaita pimeään kellariin. Jade ja Opal vilkaisivat toisiinsa ja lähtivät perään. 
”Minä odotan täällä” huikkasi Peter. 
”Hyvä on, mutta kerro jos näet Reydan haamua” sanoi Jade. Peter vilkuili ympärilleen ja lähti sitten muiden perään. 

Kellarissa oli pilkkopimeää. Vampyyrit pitivät toisiaan käsistä, jotteivät eksyisi. 
”Miten me edes nähdään se rubiini täällä?” kuului Jaden ääni jostakin pimeydestä. ”En näe edes Opalia.”
”Kyllä se jossain on” vastasi Marco jostakin edempää. 
”Ehkä tähän tarvitaan joku avainsana. Niin kuin Sesam Aukene, tai jotain sen tapaista” sanoi Peter.
”Okei” sanoi Marco ja pysähtyi niin äkisti, että Jade törmäsi hänen selkäänsä. Marco mietti hetken sopivaa salasanaa ja huusi sitten: ”Rubiini!”
Silloin tapahtui jotakin outoa. Kellarin perimmäisessä nurkassa syttyi valo. Se oli punainen ja aavemainen. Se oli rubiini. Melkein Marcon pään kokoinen sellainen ja se loisti kuin punainen tähti. Peter huudahti pelästyksestä ja ihastuksesta samaan aikaan. Jade ja Opal peittivät silmänsä, koska rubiini oli niin kirkas. Marco vain seisoi ja tuijotti rubiinia hämmästyneenä. Sitten hän perääntyi pari askelta.
”Mennään hakemaan Jack. Hän tietää, mitä tehdä” sanoi Marco hiljaa ja astui portaisiin.

Jack oli juuri antamassa Alexille iltaverta (se oli kanaa), kun sisaret ryntäsivät keittiöön.
”Jack! Me nähtiin se rubiini! Tuolla kellarissa!” huusi Marco. Jack katsoi hämmentyneenä lapsia. 
”Mutta ei rubiinia ole. Se oli vain satu” sanoi Jack.
”Tuolla kellarissa oli oikeasti rubiini! Se loisti!” kajotti Peter ja kaksoset nyökkivät. Jack katsoi sisaruksiaan hämmentyneinä.
”Tule nyt katsomaan, Jack” sanoi Jade ja veti Jackia kädestä. Jack kohautti olkiaan. ”Tuskin se mitään on. Ovat vain nähneet unta” ajatteli hän, mutta seurasi kuitenkin sisaruksiaan kellariin.

Rubiini loisti yhä. Se leimusi kuin kokko ja kellari kylpi sen oudossa valossa. 
”Olitte oikeassa” hämmästeli Jack ja tuijotti rubiinia ihmeissään. 
”Me ei uskalleta ottaa sitä, Jack. Voitko sinä?” kysyi Jade. Jack lähestyi rubiinia. Se oli oudon houkutteleva. Jack siirtyi huomaamattaan aivan rubiinin eteen. Se näytti läheltä vielä oudommalta kuin kaukaa.
”Mikä tämä on?” mutisi Jack. Hän ojensi toisen kätensä kohti rubiinia. Kun Jack kosketti rubiinia, sen hohto sammui yhtäkkiä ja Jack tiesi astuneensa ansaan. 
Rubiini katosi ja siitä, missä se oli ollut, ilmestyi musta käsi, joka tarttui Jackia kädestä. Se kiertyi koko käsivarren ympäri.
”Hitto” mutisi Jack ja yritti vetää kätensä irti, mutta ote oli tiukka. 
”Minä syön sinut, vampyyripoika” kuului hyytävä ääni. Se tuntui kaikuvan vähän joka suunnasta. Jackin eteen ilmestyi kaksi kirkkaan punaista silmää, jotka tuntuivat leijuvan ilmassa. 
”Mörkö!” älähti Jack ja yritti riuhtaista kätensä irti, mutta mörkö piti tiukasti kiinni.
”Mörötär” ärähti mörkö. Jack yritti vielä kerran vetää kätensä irti, mutta se ei vain suostunut lähtemään. Sisarukset seisoivat vain, eivätkä osanneet tehdä oikein mitään. 
”Meidän pitää auttaa Jackia” sanoi Jade hiljaa ennemminkin itselleen kuin muille. 
”Tämä koko sotku on minun syytäni” sanoi Marco. Sitten hän teki jotakin, mitä ei oikein itsekään käsittänyt. Hän syöksyi mörön luo ja upotti kulmahampaansa sen käteen (tai johonkin). Mörkö parkaisi kivusta ja irrotti Jackista. Se katosi sulautumalla varjoihin ja käyttämällä sellaista kieltä, etten viitsi sitä tähän nyt kirjoittaa… 
Jack vain seisoi hölmistyneenä ja tuijotti Marcoa. Marco tuijotti takaisin ja köhi hiukan. Mörön käsi ei ollut mitenkään hirveän hyvän makuinen.
”Hei, mitä missasin” kuului kellarin ovelta erittäin tuttu ääni. Sitten kuului pahankuuloista kolinaa ja ”auh” huutoja. 
”Huomenta, Susan” sanoi Jack. Hänen ei tarvinnut edes kääntyä.

Kun Kirk ja Lauren tulivat kotiin, lapsilla oli heille paljon kerrottavaa. Erityisesti Samilla, joka oli ilmeisesti jättänyt Johnin taas. 
”En jaksa aina deittailla ihmisiä, seuraavaksi joku puoli-ihminen” hän sanoi.
Jack, Marco, Peter, Jade, Opal ja Susan kertoivat koko tarinan möröstä ja rubiinista. Tai siis MacDonaldit kertoivat. Susan höpisi jotain serkkunsa Lucyn kesätodistuksesta, Edin uudesta kampauksesta ja oikean Reydan ja tämän ystävän Stefanin seikkailuista. 

 

-

Kirjoittanut: Emiliana

Ametisti

Tyttö nimeltä Freya istahti riippumatolle. Se oli se sama haalean oranssin sävyinen, jonka isoäiti Minhrës oli tuonut kerran ulkomaan matkaltaan Australiasta.
Keinu toi mieleen muistoja. Freya muisti, kuinka isoäiti oli istunut hänen kanssaan tuossa samaisessa keinussa ja kertonut jotain tosi mukavaa ja hauskaa. Isoäiti tapasi aina keksiä tarinoita, ja kertoa niitä Freyalle, kun hän oli pieni, sellainen kuuden ikäinen. Silloin ne olivat olleet Freyalle suurta herkkua.
Nyt Freya ei edes jaksanut muistaa niitä tarnoita - hänellä oli liikaa muuta mietittävää.
"Ota tämä pussi, kultaseni, mutta avaa se vasta, kun aikani on tullut", isoäiti oli sanonut.
"Kiitos. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Älä sinä sitä murehdi, tyttökulta. Ne ovat aikuisten asioita, mutta jokatapauksessa, älä avaa pussia ennenkuin olen poissa."
Freya oli silloin vain nyökännyt hämillään. Tämä keskustelu oli käyty muutama vuosi sitten, kun Freya oli ollut kymmenen ikäinen. Nyt vasta isoäidin kuoltua hän ymmärsi isoäidin "pois" -sanan tarkoituksen. 
Isoäidin kuolema oli outo, kerrassaan kummallinen tapaus. Hänet oli löydetty vain eräänä aamuna, kuin tajuttomana, vanhainkodin lattialta. Mitään syytä kuolemaan ei oltu vielä tämän yhden vuoden aikana löydetty.
Freya huokaisi. Hänen puhelimensa alkoi piipata - soittaja oli hänen paras ystävänsä Daniel. Daniel oli tosiaankin vain ystävä, mutta todella tärkeä sellainen.
"Daniel, mitä asiaa?"
"Freya, Freya, oletko kunnossa?" Daniel kuulosti hätääntyneeltä.
Freya kummoksui Danielin hätäännystä. "Totta kai olen, miten niin?"
"No, koko päiväm minusta on tuntunut oudolta... kuin minua seurattaisiin. Sitten näin yhden miehen, joka tuli kysymään osoitettaisi. Hän näytti pelottavalta, jotenkin... kuin suoraan jostain Painajainen Elmstreetillä -elokuvasta, kuin se Freddy Krueger."
"Mitä? Painajainen Elmstreetillä?"
"Kyllä! Mies näytti juuri häneltä.. tosin hän ei ollut yhtä palanut ja ruhjeilla..."
"Hei, Daniel, rauhoitu ja tule vaikka tänne tunnin kuluttua." Freya sulki puhelimen. Olipa Daniel outo tänään. Tyttö pudisti päätään.
Mitähän isoäidin antamassa pussissa oikein oli? Freyaa pelotti hieman, kun hän käveli huoneeseensa ja avasi kaikista huolellisemmin lukitun kaappinsa. Hän nosti sieltä aika pölyisen pussin. Pöly ei tosin ollut mikään ihme, olihan pussi levännyt kaapissa noin viisi vuotta täysin paikoillaan.
Freya kantoi pussin kirjoituspöytänsä äärelle ja avasi sitä ympäröivän narun. Nyt hän päätti sulkea silmänsä ja avata pussin. Sitten hän avaisi silmänsä ja katsoisi mitä pussi sisältäisi. Painava se ainakin oli.
Juuri näin Freya tekikin. Jännittyneenä tyttö avasi silmänsä, ja samantien jo huokaisikin ihastuksen ja pelon sekaisin tuntein. Hän tiputti pussin sisällön pöydälleen.
Pöydällä makasi nyt suuri ja kaunis ametisti. Se oli hailakan violetti. Se oli niin kaunis, että Freyaa melkein pyörrytti katsoa. Samalla kivessä oli jotain hyvin, hyvin pelottavaa. Se kuulsi jotenkin hyvin karmivasti violettina, kun pienikin auringonsäde pilkotti sälekaihtimien raosta. Ja aivan kuin, kuin kiven sisällä olisi ollut jotain savua...
Freya ei tiennyt, kuinka kauan oli oikein tuijottanut ametistia, kun hän säikähti koputusta ovella. Hän juoksi ovelle ja päästi Danielin sisälle. Daniel ryntäsi pihalta melkein tönien Freyan kumoon. Sitten poika pälyili pihalle taakseen ja paiskasi oven äkkiä kiinni.
"Jos rikot tuon oven, saat kyllä hommata tilalle uuden." Freya nousi ylös ja silitti hameensa helman takaisin suoraksi. "Ja mikä mieli on töniä minut omaan talooni sisälle?"
"Ai, olen tosi pahoillani - mutta minua pelottaa ihan kauheasti! Jotain outoa tapahtuu, tapasin taas sen saman osoitteenkyselijän. Hän-"
"Hei, ethän silloin vain sanonut sille osoitettani?"
"No en! En minä nyt niin tyhmä ole. Kuten olin sanomassa, mies kysyi tällä kertaa, olenko nähnyt jotain ametistia... Eikö olekin outoa?"
Freya valahti hieman kalpeaksi. Hän ryntäsi lukitsemaan kaikki ikkunat ja ovet. Daniel vain käveli hänen perässään ihmeissään.
"Hei! Mitä sinä oikein äsken tajusit?"
"Tule katsomaan." Freya johdatti pojan ametistinsa luo. Daniel voihkaisi aivan kauhuissaan ja lysähti Freyan sängylle.
"Voi ei. Voi, voi ei! Tämä on vain joku painajainen... Voi ei!! Pian meille käy niinkuin niille tyypeille Elmstreetissä!"
"No ei käy, idiootti! Ensiksikin, se elokuva on vain satua tai jotain, ja toiseksi, noin siinä käy kun katsoo liikaa kauhuleffoja!"
Daniel katsoi hieman nolona Freyan tuolia.
"Mutta... mikä tämä ametisti oikein on? Mistä sait sen?"
"Isoäitini antoi sen pussissa minulle viisi vuotta sitten ja pyysi avaamaan vasta, kun hän olisi kuollut." Freya ei itsekään nähnyt tässä mitään järkeä.
Kuului jonkinlainen ääni. Freya ei voinut uskoa silmiään, kun huomasi Danielin jalkojen tutisevan. Danielia pelotti kaikki tämä siis paljon häntä enemmän.
"Hmm... mitähän outo mies haluaa isoäidin ametistista?"
Daniel katsoi täysin ymmätämättömänä Freyaa. Freya huokaisi.
Ovelta kuului kolkutus. Freya juoksi katsomaan, kuka siellä oli.
"Isoisä!" Freya huudahti ja avasi oven. Hän halasi isoisää.
"Daniel! Se oli vain isoisäni!"
Daniel käveli helpottuneena eteiseen, mutta meni sitten heti lukkoon.
"Tu-tu-tuo on se-se o-o-o-osoitetyy-tyyppi!"
Sitten Daniel pökertyi. Freya raahasi hänet olohuoneen nojatuoliin istumaan. Poika painoi yllättävän vähän.
"Freya, tyttörakas, mitä tuo oli olevinaan?" isoisä kysyi aivan ihmeissään. Freya vain naurahti.
"Hän on ystäväni Daniel, joka katsoo liikaa kauhuelokuvia. Mutta sanopa, miksi sinulla on tuollaiset vaatteet päällä?"
Isoisä katseli vaatteitaan ja nauroi. Ne olivat tosiaan kuin Freddy Kruegerilla elokuvassa.
"Katsos, kulta, meillä on naamiaiset golfklubin kanssa, ja tulin vain käväisemään täällä. Tulin hakemaan isoäitisi ametistin, hän sanoi että antaisi sen sinulle säilytettäväksi."
Freya oli ihmeissään. Hän kuitenkin nyökkäsi ja johdatti isoisän huoneeseensa. Hän kaivoin pussista ametistin, ja samalla hänen käteensä tarttui lappu.
'Freya, jos ja kun ukki tulee hakemaan tätä, niin anna se vain hänelle. Vaikka olemme eronneet, lupasin sen ukille. Anteeksi, ettet saanut katsoa pussiin ennen menoani. Pelkäsin vain, että rikot ametistin.
Rakkaudella, isoäiti.'
Freya luki lapun nopeasti ja hymyili. Hän oli ollut siis aivan turhaan peloissaan.
"Tässä on ametistisi! Ole hyvä!" Freya hymyili ja ojensi pussin ametisteineen isoisälle.
"Voi kiitos tyttöseni!" Isoisä halasi häntä. "Mutta minun täytyykin tästä jo lähteä. Näkemiin, toivottavasti nähdään taas pian!" 
Puoli tuntia isoisän lähdettyä Daniel heräsi, ja Freya selitti hänelle tilanteen. Daniel näytti silti epäilevältä.
"Hyvä juttu, mutta huomasinkin juuri, kun kelasin ajatuksiani, että isoisälläsi ja osoite-tyypillä oli eriväriset silmät.."
Freya horjahti taaksepäin, sillä ovikello soi yhtäkkiä. Ja ovelta kuului karmivaa ja kovaäänistä köhinää...

-

 

8. Tähden Sydän

Piirtänyt: Merette

 

Tämä työ tappeli ehdottomasti voittajatyön kanssa. Huomaa välittömästi, että tähän on nähty vaivaa! Värit ovat voimakkaat ja koristukset upeita. Silmien kuului kuitenkin olla valkoiset, eikä otsapanta ole kovin koristeellinen (tai edes otsan kohdalla). Varjostukset ja kaikki, tuo jalassa oleva tähtikin on hienosti onnistunut! :3


Piirtänyt: Luca

 

Kaunis ja eeppinen kuva! Tunnelma on mystinen, värit ihanat ja kritiikkejä toteltu. Nämä muistuttavat tarinani hahmoja (Spica, "Erwo" & Sirius [vasemmalta oikealle])! ;) Toisistaan poikkeavat asusteet ovat plussaa ja plussaa tulee myös keskimmäisen kaavussa levista pienistä tähdistä!


Piirtänyt: Zaazza

 

Veikeä ja muista poikkeava hahmo. Tähden sydänhän pystyi olemaan myös pahis, kuten ihmiset ja ilkikurinen hahmo on siksi rakastettava. Ihana ilme! :D Kaapu on ihana ja mekko. Pidän jalkaan kietoutuvasta helmasta ja nuo kengät ovat myös näyttävät. Hohtavasta vaikutelmasta plussaa.
 

Piirtänyt: Ida

En ole varma, mutta piirrettiinköhän tämä kiireellä. Otsapanta on hieno ja sellainen, miksi itsekin olen ne kuvitellut. Alla olevassa mekossa oleva sininen raita on myös samanlainen yksityiskohta kuin omissa piirtämissäni kuvissa! Silmät ovat kivat samoin kuin kampaus ^^


Piirtänyt: Emiliana

 

Tämä oli ainakin alussa suosikeissani! :) Tunnelma on ihana, hahmo on hyvin piirretty ja kaikkia kritiikkejä on toteltu. Hahmon hohto on plussaa! Pidän paljon myös tuosta kaavusta ja etenkin sen hihoista. Väritys on onnistunut hyvin.

 

 

10. Lumihiutale

Kirjoittanut: Megi

Orpotyttö


Istui orpotyttö pienoinen, 
kuistilla talon herttaisen,
katsoi hän ihmisvilinää,
kuului jopa jostain kulkusten kilinää.
Seuraili hän katseellaan maailman menoa,
ihmisjoukkoa ja lumihiutaletta hienoa.
Tyttö herttaisesti hymyili,
surumielisen katseensa takaa pälyili.
Paljain jaloin lähti astelemaan,
suurta joulukuusta katselemaan.
Kuusi suuri aina tuo,
joulutunnelman ihmisten luo.
Seuraavana aamuna kerrottiin,
pieni tyttö löydettiin,
käpertyneenä kuusen alle,
ikuinen hymy jäätynyt kasvoille.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com