Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Talven Rauha


Tämän tarinan kirjoitin varta vasten TheStoriesin kilpailuun, jossa aiheena oli kylmyys/talvi/lumi. Olin intoillut tarinani ansiota, sillä se oli mielestäni niin ihana. En pystynyt niinä päivinä ajattelemaan muuta kuin voittoa, josta olin niin varma.

Tiukassa kilpailussa tulin kuitenkin toiseksi ja masennuin aikalailla... En pystynyt hetkeen kirjoittamaan tai kunnolla ylläpitämään. Kaikki tuntui menevän huonosti. Öisin en saanut unta. Mieleni pyöri tarinoissani, joita ajatellessa kaikki suunnitelmani ja inspiraationi muodostivat vain epäselvän läntin. Itkin itseni uneen ja viimeisenä ajatuksenani niinä öinä hoin mielessäni "Miksi? Mitä tein väärin?".

Mutta nyt olen päässyt suurimmaksi osaksi masennukseni ylitse ja kannustan itseäni ajatuksella "Ensi kilpailun minä sitten voitan!" ;D Kommentoikaa tätä tarinaa varsinkin, sillä haluan tosissani tietää, mitä tein väärin...

Itse tarinaan sitten...


*****************************

http://enkelinsiivet.suntuubi.com/datafiles/gallery/1/1131309774_mal_angel1.jpg

Lukita

http://enkelinsiivet.suntuubi.com/datafiles/gallery/1/anime-wolf-wolves-10983897-499-356.jpg

Tarinassa esiintyvä susi (väärän värinen)

******************************

Päälleni ei tippunut yhtäkään lumihiutaletta, vaikka lunta tuprutti taivaalta pysäyttämättömästi. Lumihiutaleet väistivät minua, sillä ne tanssivat kanssani. En aiemmin ollut tanssinut, tämä oli ensimmäinen kerta. Askeleet ja liikkeet tulivat sydämmestäni, jolloin taitojen puuttuminen ei haitannut. Jos sydän oli puhdas, niin sydämmestä tuleva tanssikin oli.
Talvi... Rakastin sitä vuodenaikaa. Kaikki oli niin kaunista ja puhdasta. Kylmyys ei haitannut minua ollenkaan, vaan päinvastoin, tunsin oloni lämpimäksi. Pystyin tälläkin hetkellä tanssimaan ulkona melkein kymmenen asteen pakkasessa, ylläni vain lapiksensininen mekko, joka ylsi polviini asti ja jonka naruolkaimet kietoutuivat koristeellisesti kaulan ympäriltä. Lapiksensininen oli lempivärini ja silmänikin omasivat tämän värin. Se oli kaunis ja arvoituksellinen väri. Päähäni olin laittanut suuren lapiksensinisen rusetin, joka ei suojannut korviani ollenkaan. Rusetti leikitteli olkapäitäni juuri ja juuri hipovia harmaanmustia hiuksia. Jalassanikin minulla oli asukokonaisuuteen sopivat lapiksensiniset ballerinakengät.
Kuka käyttäisi tällaista asustusta keskellä talvea? Mummi muistutti minua aina siitä, etten ollut mikään normaali lapsi... Että minussa oli sisällä jotakin erikoista, jota kukaan muu ei voinut nähdä tai ymmärtää. En itsekään ollut vielä nähnyt sitä, mutta sisälläni oli tunne, että se näyttäityisi vielä minullekin.
Jokainen talvi, joista tämä oli jo viidestoista, oli elämääni jollakin tavalla merkittävä. Kaikki ne merkittävät asiat eivät olleet hyviä, mutta muistin monta lämmintäkin muistoa. Synnyin talvella. Se oli jo onnellinen ja lämmin muisto. Ilman sitä merkittävää tapahtumaa, en voisi olla nyt tässä. Kuulemma silloin, kun synnyin, oli juuri samanlainen sää kuin nyt; Lunta tuprutti tyynessä säässä valtavasti taivaalta maahan, jossa oli jo valmiina odottamassa korkeat kinokset. Puut olivat ottaneet syksyllä pudottamiensa lehtien tilalle lunta kannateltavaksi. Ja kaikki oli niin tyyntä. Ainoa ääni, minkä ulkona kuuli, oli pieni helinä, kun lumihiutaleet koskettivat ensi kertaa maata ja liittyivät osaksi suurta maata peittävää hankea. Juuri sellaisena päivänä minä synnyin.
Lopetin tanssimisen ja valahdin polvilleni maahan. Lumihiutaleet uskaltautuivat nyt koskea minuun ja ne satoivatkin keveinä päälleni, peittäen minut valkeuteensa.
Tällä lumisella pellolla, jossa olin, olin viettänyt niin monta ja onnellista hetkeä vanhempieni kanssa. Pystyin näkemään harhakuvana edessäni ne hetket; Isäni ja äitini katsovat, kuinka heidän vasta 3-vuotias tyttärensä nappaa kielensä päähän ylhäältä satavia hiutaleita. Tyttö on puettu lämpimästi, jottei hän palelisi. Siihen aikaan tunsinkin oikeasti kylmyyttä ulkona ollessani.
-Lukita! Äiti kutsuu minua nimeltä ja lopetan heti hiutaleiden nappaamisen.
Käännyn ja juoksen vanhempieni luokse. On aika lähteä kotiin. Asetun vanhempieni väliin ja molemmat ottavat minua kädestä kiinni. Yhdessä kävellessämme, isä ja äiti keinuttavat minua edes takaisin käsistäni kuin keinu. Koukistan jalkani, jotteivat ne laahaisi maata. Nauran onnellisena ja olenkin onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan...
Ja silloin viima pyyhkäisi harhakuvan edestäni ja se lensi lumihiutaleiden mukaan. Jäin haikeana katsomaan sen perään.
-Lukita! Ääni kutsuu minua. Se ei ole äitini, vaikka ääni muistuttaakin sitä hyvin paljon.
Nousen sanaakaan sanomatta ylös ja käännän katseeni. Pellon laidalla, muutaman lumipeitteisen puun alla oli pieni talo. Mummini seisoi talon portaikolla ja katsoi minua.
Hymyilin teeskenneltyä hymyä, sillä mieleni oli haikea. Ei tehnyt mieli hymyillä, kun sydän oli sirpaleina.
Hyppelehdin keveillä askelillani mummin luokse. Hän hymyili, mutta toisin kuin minä, aidosti onnellisena. Mummi ei sanonut mitään, vaan asteli takaisin sisälle, jonne seurasin häntä.
Pienessä talossa oli ensiksi kaksi eteistä. Ensimmäiseen jätettiin aina kengät ja toiseen eteiseen takit ja muut ulkovaatteet. Ensimmäisessä eteisessä ollessani, pudistelin kaikki päälleni sataneet lumet pois.
Toisesta eteisestä lähti kolme ovea. Edessä oleva ovi johti keittiöön, jonne mummikin suuntasi. Oikealla pitkän ja kapean käytävän päässä oli makuukammari, joka kuului mummille. Kolmas ovi puolestaan johti ullakolle, jossa minä asustin.
-Kuorinko perunat sinulle, vai haluatko itse yrittää? Mummi kysyi.
-Voin kuoria perunani aivan itse, vastasin ja asetuin istumaan pienen pöydän ääreen.
Mummi toi pöytään perunakattilan ja toisen kattilan, johon hän oli tehnyt kastikkeen. Se ruoka maittoi minulle hyvin, vaikkei minulla nälkä ollutkaan vielä. Söin silti hyvin ja otin lisääkin. Mummini katseli minua vähää väliä onnellisena loppumatonta hymyään jatkaen. Ehkä hän näki minussa äitini piirteitä. Äidillänihän oli ollut samanlaiset lapiksensiniset silmät ja mustanharmaat hiukset. Äidin hiukset olivat tosin paljon pidemmät kuin minulla, enkä ymmärtänyt, mikseivät omat hiukseni kasvaneet koskaan milliäkään pidemmiksi.
-Kiitos ruuasta, kiitin. Pyyhin kämmenselälläni suupieleni. Otin astiani ja vein ne tiskialtaaseen. -Menen omaan huoneeseeni.
Mummi ei vastannut mitään. Puhuimme melko vähän, eikä se kuitenkaan haitannut. Me molemmat rakastimme hiljaisuutta. Sitä ääretöntä tilaa, jossa pystyi näkemään ja kuulemaan niitä asioita, joita ei muulloin pystynyt.
Eteisessä ollessani, avasin mainitsemani kolmannen oven. Näin heti edessäni ullakolle johtavat jyrkät rappuset, joita pitkin lähdin kulkemaan ylöspäin. jokainen porras narisi omalla tavallaan ja siksi kuulin aina helposti, kun mummi asteli niitä pitkin ullakolle. Narinoista pystyin laskemaankin aina, monennellako portaalla hän oli milläkin hetkellä.
Jonkun mielestä saattoi kuulostaa karmivalta, että joku asusti ullakolla, mutta ei se niin kauheaa todellakaan ollut. Portaiden yläpäähän päästyäni, harmaanruskeat seinät ympäröivät minut. Vain kahdesta paikasta työntyi valoa. Ullakon perällä oli vierekkäin kaksi ikkunaa, joista valo pääsi tulviman kaiken sen harmauden keskelle. Silti kaikkien niiden laatikoiden ja vanhojen tavaroiden taakse kätkeytyi paljon pimeyttä. Valoa pääsi myös tulvimaan vasemmalla puolella raollaan olevan oven takaa. Se oli minun huoneeni ovi.
Menin sisälle huoneeseeni. Se oli keittiön kokoinen tilava huone 15-vuotiaalle tytölle. Seinät oli tapetoitu vaalealla, hieman repaleiseksi kuluneella tapetilla, jota peitti vanhat julisteet, jotka äidiltäni oli jäänyt aikoja sitten, kun hän oli vielä asunut tässä samaisessa huoneessa. En ollut raaskinut ottaa julisteita pois, sillä ne saattaisivat pilata huoneen vanhan hengen. Niiden pitäminen seinillä oli kaikenlisäksi kunnianosoitus äidilleni.
Huoneen päädyssä oli ikkuna, josta kaikki tarvitsemani valo tuli. Ikkunan alla oli sänkyni, josta katselin aina haaveilevana yötaivaalle. Ikkunasta ja sängystäni vasemmalla puolella oli vanha valkoinen peilipöytä. Siihen oli jäänyt hiusharjani ja muutama lehtileike levälleen.
Vaikka kartoin peilipöydän kaukaa, erotin yhden lehtileikkeen otsikon "Perheen isä kuoli auto-onnettomuudessa". Lehtileikeen tapahtumat olivat samalta päivältä kuin ulkona näkemässäni harhakuvassa. Sinä talvipäivänä olin ollut hyvin onnellinen, mutta samalla olin kokenut yhden elämäni kauheimmista hetkistä. Lehtileikkeen isä... oli minun isäni.
Menin peilipöydän äärelle. Silmäni selailivat heti lehtileikkeitä tarkemmin. "Perheen 3-vuotias tytär menetti isänsä" oli yhden lehtileikkeleen otsikko. Siihen oli lisätty myös kuva minusta, kun olin vasta 3-vuotias.
Olimme jääneet äidin kanssa sinä päivänä mummilaan, mutta isän oli pitänyt lähteä töiden takia kotiin. Kun isäni oli ajanut mummilaan johtavan tien mutkan taakse, olin nähnyt hänet viimeisen kerran. Seuraavana päivänä äidin kanssa luimme itkien otsikoista, mitä isälle oli tapahtunut. Enhän minä silloin niin pienenä asioita vielä ymmärtänyt kunnolla, mutta äiti oli selittänyt minulle, ettei isä palaisi enää koskaan. Jo sellaisen asian kertominen oli saanut pienen tytön itkemään vuolaasti. Ja me itkimme äidin kanssa iltaisin toistemme olkapäitä vasten. Veimme isän haudalle joka sunnuntai kynttilän ja silloin äiti muistutti minua olemaan onnellinen. Isä olisi halunnut sitä.
Onnellisia hetkiä me olimmekin äidin kanssa kaikesta tapahtuneesta huolimatta eläneet. Kävimme usein mummin luona. Mummi oli meille tukemme ja turvamme, varsinkin äidille. Mummilassa oli sitä paitsi koettu niin paljon niitä onnellisia muistoja, joita tarvitsin kaiken ylitse pääsemiseksi.
Hivelin sormillani lapiksen sinistä nauhaa, joka oli sidottu oikeanpuoleisen käteni keskisormeen kuin sormukseksi. Äitini oli sitonut sen sormeeni, kun olin ollut 5-vuotias. En ollut sitä sen jälkeen irroittanut sormestani. Se oli viimeinen asia, jonka äiti oli jättänyt minulle.
Kaksi vuotta myöhemmin isälle sattuneesta onnettomuudesta, koko elämäni muuttui. Äitini ja minä olimme olleet matkalla mummin luokse. Oli ollut hämärä talvi-ilta ja tiet olivat siksi liukkaita. Äiti ajoi tietä varovasti, sillä liukas jää olisi saattanut luistaa auton ojaan.
Minä puolestaan leikin takapenkillä turvavyöni kanssa. Yllättäen, se raapaisi oikean käteni keskisormeen haavan ja aloin parkumaan siitä äidille. Äiti ajoi heti auton tiensivuun ja tuli takapenkille katsomaan, mikä minulla oli hätänä. Näytettyäni vertavuotavaa haavaa, äiti oli ottanut omista hiuksistaan lapiksensinisen nauhan ja sitonut sen haavani peitoksi.
Palattuaan takaisin kuskin paikalle, äiti oli vielä kurottautunut minuun päin ja varmistanut, että kaikki oli kunnossa. Nyökättyäni ja äidin käännyttyä jälleen eteenpäin... se oli tapahtunut. Vastaan ajava auto oli yllättäen menettänyt hallintansa ja törmäsi lujaa vauhtia meidän autoomme. Äiti ei ollut selvinnyt hengissä, mutta jostakin syystä minä olen selvinnyt täysin naarmutta. En vain muistanut enää, mitä sillä hetkellä oli tapahtunut. Muistin ainoastaan, että olin juossut metsän kautta, suorinta mahdollisinta tietä mummin luokse, vaikka sinne oli ollut onnettomuuspaikalta muutama kilometri, ellei jopa enemmänkin.
-Kuinka 5-vuotias selvisi niin pitkän matkan ja eksymättä? Ihmettelin itsekseni. Ehkä se oli ollut selviytymisvaiston varaista. Ehkä silloin, kun kaikki on menetetty, jokin äänetön vaisto johdattaa meidät turvaan. Mitä lie se olikin ollut, se oli pelastanut henkeni.
Silloin kun olin saapunut yksin ja peloissani mummini ovelle, en ollut enää koskaan poistunut sieltä. Olin jäänyt asumaan mummin luokse, sillä minulla ei ollut enää jäljellä ketään muutakaan. Olinkin asunut mummin luona jo kymmenen vuotta.
Muistin sinä iltana sen, kuinka mummi oli kietonut huolissaan ympärilleni lämmikkeeksi pyyhkeitä ja peittoja. Hän pelkäsi minun olevan ihan jäässä, kun oli pakkasessa kulkenut pitkän matkan vähäpukeisesti. Olin kuitenkin ottanut kaikki peitot ja pyyhkeet harteiltani, sillä... en ollut tuntenut kylmää. En ollut enää koskaan sen kaiken jälkeen. Ja vaikka nykyäänkin kuljin kesäisissä mekoissa ulkona pakkasessa, en tuntenut kylmää, enkä vilustunut. En koskaan ollut saanut sen jälkeen kuumetta.
Kaiken sen jälkeen, nämä viimeiset kymmenen vuotta... en ollut enää oma itseni, kokonaan. Olin kuin minulle olisi tapahtunut jotain, mitä ei kukaan pysty selittämään. Muistin, etten ollut enää itkenytkään, ollenkaan. Mikä ihminen ei tunne kylmää, eikä itke koskaan, edes kaikkein surullisimmalla hetkellä?
Kaaduin selälleni sängylleni ja mietin kaikkein surullisimpia muistojani. Silmät kiinni kuvittelin poskillani vierivät kyyneleet, joita ei enää koskaan tullut silmistäni.

Illalla katselin televisiota mummin kanssa olohuoneessa, jonne pääsi keittiön kautta. Mummi istui keinutuolissa ja minä puolestaan vierasvuoteella. Ohjelma ei ollut minulle mitenkään mielenkiintoinen. Se oli joku vanhempi kotimainen sarja, jota mummi seurasi.
Minulla oli byjamani jo päällä. Se oli vain sininen, olkaimeton ja lyhyt toppi sekä siniset aivan lyhyet mikroshortsit. Ne kävivät hyvin byjamaksi sellaiselle, joka ei tuntenut ollenkaan kylmää. Ja tykkäsin nukkua vähäpukeisesti, sillä silloin vaatteet eivät liikaa hiertäneet minua nukkuessani. Nukuin yleensä todella levottomasti, jolloin vaatteet hiersivät.
Haukottelin väsyneenä ja venyttelin hieman.
-Taidan mennä jo nukkumaan, sanoin noustessani vierasvuoteelta. -Hyvää yötä mummi.
-Hyvää yötä Lukita, mummi sanoi ja ohitse kulkiessani hän otti minua vielä hellästi kädestä ja silitti sitä.
Mummin käsi oli niin lämmin ja pehmeä. Oma kalpea käteni tuntui varmasti kylmältä mummin lämmintä kättä vasten.
Kiivettyäni tutut narisevat portaat ullakolle ja päästyä omaan huoneeseeni, käperryin mukavasti peiton alle. En oikeastaan edes olisi tarvinnut peittoa, mutta se toi minulle turvan tunnetta.
Kun en saanut nukuttua, kuuntelin kuinka mummi käveli narisevassa alakerrassa. Hän kävi sammuttamassa kaikkialta valot ja meni sen jälkeen omaan makuukammariinsa. Mummin sänkykin natisi, kun hän asettui siihen makaamaan. Kuulin sen ullakolle asti hyvin selvästi.
Olin jo saamassa melkein unen päästä kiinni, kun kuulin alakerrasta narinaa. Kuulin, kuinka ullakon portaikkoon johtava ovi aukesi ja joku alkoi nousta narisevia rappusia ylös.
Tiesin, että se oli vain mummi. Eihän täällä kukaan muukaan voisi olla. Mummi tulisi varmaan vain tarkistamaan, olinko saanut jo unta.
Laskin tuttuun tapaan narinoista, monennellako rappusella mummi oli. Kohta kuulinkin, kuinka hän astui persoonallisesti narahtavalle ullakkotasanteelle. Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja vilkaisin raollaan odottavalleni ovelle, koska mummi astuisi sisään. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan narina yllättäen jatkui. Aivan kuin mummi olisi astellut portaita pitkin vielä ylemmäs, vaikka ne loppuivat tasanteelle. Oudot, vieraat narinat jatkuivat yhä ylemmäs ja ylemmäs, eivätkä piitanneet, vaikka katto tuli vastaan. Sitä oli vaikea selittää, mutta se oli jotain hyvin pelottavaa.
Nousin istumaan sängylleni ja vedin peittoa hieman kasvojeni eteen, koska pelkäsin niin paljon.
-Mummi, kuiskasin. -Mummi.
Silloin nariseminen lakkasi. Odotin sydän kurkussa pahinta. Enää ei kuulunut mitään. Oli jälleen aivan hiljaista.
Takaani tulevasta ikkunasta tulvi kuun valoa. Se teki huoneesta yllättäen hyvin pelottavan, kuin siellä olisi voinut olla jotakin pahaa.
Yhtäkkiä takanani vilahti jotakin. Huomasin sen siitä, että jokin varjo vilahti kuun loistamassa valossa. Käännyin salamannopeasti ympäri, mutten tietenkään ehtinyt huomata, mikä ikkunani edestä vilahti.
Katsoin ikkunastani ulos ja yritin nähdä jotakin. Täysi kuu valaisi pihaa ja peltoja, jolloin näin helposti. Metsän laidalla, peltojen takana näkyi jotakin vaaleansinistä, joka kimmelsi täyden kuun valossa. Kaukaa en pysynyt näkemään, mikä se oli, mutta siitä oli otettava selvää, ennen kuin se katoaisi.
Nousin sängystäni ja vedin lapiksensinisen mekkoni päälleni. Laitoin rusetinkin päähäni pikaisesti. Tarkistin vielä ikkunasta, oliko vaaleansininen juttu pysynyt metsän laidalla, etten turhaa lähtisi sitä etsimään. Siellä se kuitenkin odotti ja vaikutti suorastaan kutsuvan minua luokseen.
Lähdin hiipimään narisevia portaita alas. Vilkuilin säikkynä joka puolelle, sillä oudot narinat riivasivat yhä mieltäni. Ullakkoportaiden ovi oli auki. Olin sulkenut sen perässäni, kun olin mennyt nukkumaan.
Vilkaisin oikeanpuoleisen käytävän päähän, jossa huomasin mummin makuukammarin oven raollaan. Minun oli pakko tarkistaa, oliko mummi siellä, vai oliko hän niiden outojen narinoiden takana ja siksi poissa huoneestaan.
Hiivin makuukammarin ovelle ja kurkistin varoen sisälle. Makuukammari oli samankokoinen kuin oma huoneeni ullakolla. Makuukammarista teki vain pienen näköisen se, että se oltiin sisustettu vanhoilla ja raskaan näköisillä huonekaluilla. Keskellä huonetta oli mummin parisänky. Parisänky oli jäänyt niiltä ajoilta, kun ukki oli ollut elossa. En ollut koskaan tavannut ukkiani, paitsi joskus aivan pienenä, mutten muistanut siitä enää mitään.
Mummi makasi sängyssä peiton alla levollisena. Hän ei siis ollut lähtenyt sängystään mihinkään, eikä siis ollut outojen narinoiden aiheuttaja. Se oli helpotus minulle.
Suljin oven varoen kiinni ja hiivin käytävän toiseen päähän ikkunalle. Varmistin jälleen, oliko se vaaleansinisenä hohtava juttu yhä metsän laidassa ja siellä se olikin.
Menin toiseen eteiseen ja laitoin ballerinakenkäni jalkoihini. Avasin ulko-oven mahdollisimman varoen ja suljin sen perässäni, yrittäen olla aiheuttamatta pienentäkään narahdusta.
Lähdin kävelemään pellolle, jolle satanut lumi oli aivan puhdasta, ilman pienentäkään jälkeä. Kukaan ei ollut astunut sille vielä ennen minua. Lumi ei narskunut askelteni alla, vaan helisi hennosti. Pienet lumikiteet olivat kuin helmiä, jotka helisivät osuessaan toisiinsa. Kevyt helinä saattoi minua kohti edessäpäin näkyvää, vaaleansinisenä hohtavaa asiaa.
Pääsin jo toiselle pellolle ja olin siksi jo melko lähellä. Aloin pikkuhiljaa erottamaan, mikä edessäni minua odotti.
Se oli susi. Vaaleansininen susi, joka hohti kuunvalossa. Susi oli kauttaaltaan kapea. Sen silmät olivat keltaiset ja elottoman näköiset. Susi seisoi ryhdikkäästi katse maahan luotuna aivan paikoillaan. Se ei liikkunut yhtään.
-Taitaa olla täytetty tai jotain, tuumin, mutta kuljin silti yhä lähemmäs.
Juuri silloin susi nosti katseensa minua kohti. Välittömästi minut valtasi outo tunne. Olin nähnyt tuon saman suden aiemminkin.
Mieleni, ajatukseni ja tajuntani valtasi heti menneisyyden näky, jota jotkut kutsuivat "flashbackiksi". Näin kaiken tapahtuneen selvästi, kuin olisin elänyt sitä hetkeä juuri nyt.
<<Äitini kääntyy jälleen eteenpäin ja hänen on liian myöhäistä yrittää väistää autoa, joka juuri menetti hallintansa ja törmää meihin. Ehdin sulkea silmäni, ennen kuin näen mitä kauheaa tapahtuu.
Avaan pian silmäni ja huomaan makaavani hangella. Vierelläni seisoo vaaleansininen susi, joka hohtaa kuunvalossa. Susi katsoo minua ilmeettömillä silmillään ja nousen pelokkaana äkkiä maasta ylös. Katson viereiselle tielle ja näen kaksi autoa ruttautuneina nokkapellit vastakkain. Toinen on äitini auto!
-Äiti! Huudan ja olen juuri ottamassa askeleen palavaa autoa kohti, mutta susi estää aikeeni. Se hyppää yllättäen eteeni, tukkien tieni.
-Et voi enää mitään tapahtuneelle, susi puhuu yllättäen naisen äänellä. Silti sen suu ei värähdäkään. En oikeastaan edes näe sen suuta.
-Mutta äiti... Sanon hiljaisella lapsen äänellä.
-Meidän on mentävä, susi sanoo.
Olen hetken aivan hiljaa. En tiedä, mitä tehdä. Susi puhuu minulle, eikä se ole normaalia.
-Minä haluan mummin luokse! Huudan ja lähden juoksemaan metsään.
Susi ei lähde perääni. Tiedän sen, koska en kuule takanani juoksuaskelia.
Vaikka ylläni on vain lyhythihainen paita ja pitkät housut, en tunne kylmää. Vaikka äitini on mitä varmimmin juuri kuollut, en pysty itkemään.
Haluaisin molempia; Tuntea kylmää ja itkeä, mutten kykene kumpaankaan.<<
Näky katkesi ja olin jälleen vaaleansinisenä hohtavan suden edessä. Susi katsoi minua ilmeettömillä keltaisilla silmillään.
-Pelastitko sinä minut silloin siitä autosta? Kysyin. -Sinunko ansiota selvisin naarmutta?
Susi ei sanonut mitään, vaan kääntyi ympäri ja lähti kävelemään metsään.
Jäin paikoilleni ensin, sillä en tiennyt, mitä tehdä. Lopulta minulla oli tunne, että susi halusi minun seuraavan sitä. Lähdin kulkemaan hitaasti sen perässä ja pidin koko ajan tasaista väliä tuohon mystiseen otukseen. Eihän sitä tiennyt, mitä tuollainen saattoi tehdä minulle, vaikka olisikin kerran pelastanut henkeni.
Minua alkoi kävellessä tuntumaan siltä, että meitä oltaisiin tarkkailta joka puolelta taukoamatta. Silti minulla oli turvallinen tunne, ehkä se johtui sudesta. Ehkä se oli jonkinlainen suojeluseläimeni, joka pelasti minut pinteesta ja suojeli pahalta.
Huomasin sivusilmällä vierelläni jotain valkoista. Käänsin pääni nopeasti ja näin puhtaanvalkoisen leveän nauhan, joka havitteli käsivarttani. Vein käteni heti kauemmaksi nauhasta ja yritin nähdä, mistä nauha oli lähtöisin. Se näytti tulevan ylhäältäpäin, jostain puiden oksistojen ja niiden kannatelemien lumikuormien suojaamasta pimennosta. Nauhoja oli enemmänkin. Jokainen niistä tuntui havittelevan minua itselleen. Ne liikkuivat hitaasti kuin tyynien tuulen henkäysten tahdissa.
Nopeutin askeliani ja yritin päästä nauhojen ulottumattomista. Ne kuitenkin vaikuttivat seuraavan minua, vaikka kuinka yritin pakoon. Pidin katseeni koko ajan takanani, missä nauhat seurasivat minua janoiten.
Metsä loppui kuitenkin silloin ja nauhat tuntuivat jäävän metsän suojiin. Pystyin huokaisemaan helpotuksesta ja kääntämään katseeni jälleen eteenpäin.
Olimme niityllä, joka talvesta johtuen oli nyt tasainen lumiaukea. Täysi kuu loisti metsän yläpuolella ja sai lumen kimmeltämään kirkkaasti. Aivan kuin se olisi ollut järvi, jonka vesi kimmelsi, kun valo leikitteli sen kanssa kilpaa.
Menin yllättäen kompastumaan johonkin, vaikka alue oli aivan tasainen, ilman mitään, mihin voisi kompastua. Kaaduin polvilleni maahan ja huomasin suden kääntyneen minua kohti. Susi näytti nyt paljon suuremmalta. Tietysti, koska minä olin maassa polvillani ja se sai seistä ylväässä asennossaan.
Susi alkoi yllättäen hyppelehtimään pitkin poikin. Se oli kuin leikkisä pentu, joka kaipasi minusta leikkiseuraa. Suri hyppelehti takaani, edestä ja sivuilta, aivan ympäriinsä kuin ilman minkäänlaista tarkoitusta.
Sitten se hyppäsi aivan selkäni takaa, jolloin susi hipoi minua. Hypätessään selkäni takaa, se heilautti häntäänsä yläselkäni kohdalla veikeästi. Samalla selkääni ilmestyi yllättäen valkoiset, melko pienet, puhtaanvalkoiset enkelin siivet. Katsoin niitä hyvin hämilläni.
Oliko tämä vain unta? Siltä se vaikutti. Ei kellekään ilmestyisi enkelin siipiä selkään kun jokin vaaleansinisenä hohtava susi heilautti häntäänsä. Minun oli päästävä nopeasti unen loppuun ja herättävä.
Susi istahti rennosti eteeni. Se näytti yhä leikkisältä ja heilautti häntäänsä oman selkänsä kohdalta. Silloin sillekin ilmestyi samanlaiset enkelin siivet.
-Tule mukaani, susi puhui liikuttamatta olematonta suutaan.
-Minne? Kysyin.
-Rauhan Valtakuntaan, susi kertoi ja kääntyi valmiina lähtemään lentoon.
Ymmärsin heti, että susi tarkoitti... että se aikoi viedä sieluni sinne, minne kaikkien kuolleiden sielut joutuivat.
Ehkä tämä ei ollutkaan unta, vaan olin kuolamassa. Ei! En halunnut kuolla.
-En minä voi lähteä, kieltäydyin ja nousin ylös.
Susi kääntyi minua kohti ja se tuntui elekielellään kysyvän minulta "Miksi?".
-En voi lähteä, toistin. -Mummi jäisi yksin. Olen ainoa, joka hänellä on jäljellä.
Susi katsoi minua ymmärtävästi ja tuli lähemmäs minua.
-Minun kuului hakea sinut jo kymmenen vuotta sitten, susi kertoi. -Muistatko sen? Auto-onnettomuus, jossa olit äitisi kanssa. Silloin päästin sinut vielä menemään, mutta nyt sinun kuuluisi jo saada rauha, ikuinen rauha.
-Mutta mummi on yhä elossa, selitin. -Hän odottaa minua kotona.
-Vai odottaako sittenkään? Susi sanoi vihjaavasti.
Sydämmeni takoi vimmatusti. Ymmärsin, mitä susi vihjasi.
-Mummi! Huusin ja lähdin juoksemaan äkkiä takaisinpäin. Taaskaan susi ei lähtenyt perääni.
Juoksin metsään, jossa vasta vähän aikaa sitten puhtaanvalkoiset nauhat olivat vaanineet minua. Vaikka pelkoni niitä kohtaan oli suuri, en antanut sen pelon pysäyttää minua. Mummi saattoi olla vaarassa! Nyt tärkeintä oli pelastaa hänet.
Nauhat tuntuivat odottaneen minua, sillä ne olivat valmiina nappaamaan minut, kunhan vain tulisin tarpeeksi lähelle. Minun oli mahdotonta väistää niitä, sillä nauhat täyttivät koko tien. Ne kietoutuivat välittömästi käsieni ja jalkojeni ympärille, mutteivat kovin tiukasti. Pystyin helposti riuhtaisemaan raajani niiden otteesta.
Metsän laita ilmestyi eteeni ja juoksin hädissäni peltojen poikki kohti mummin kotia. Tunsin, ettei kaikki ollut kohdallaan. En antaisi sitä anteeksi, jos mummille olisi sattunut jotain. En varsinkaan itselleni.
En välittänyt ovelle päästyä enää siitä, aiheuttaisinko turhaa meteliä. Riuhtaisin oven mahdollisimman nopeasti auki ja ryntäsin sisään. Missään kiireessä en tietenkään riisunut kenkiänikään eteiseen. Suunnistin välittömästi mummin makuukammariin ja sen ovi lensi selälleen, kun työnsin sen ripeästi auki.
Pysähdyin paikoilleni. Mummi makasi nimittäin sängyssään peiton alla. Hän oli siinä tismalleen yhtä levollisena kuin aiemmin, kun olin tarkistanut, oliko hän siinä.
Hymyilin helpottuneena. Mummi oli turvassa.
Silloin päähäni pilkahti miete, miksei mummi herännyt, vaikka tulin metelöiden huoneeseen.
-Mummi, sanoin hiljaa ja menin lähemmäksi.
Mummi ei tehnyt elettäkään. Polvistuin sängyn vierelle ja koetin varoen mummin kaulaa. En tuntenut mitään, jolloin kokeilin mummin kasvojen edestä, hengittikö hän. En taaskaan tuntenut mitään. Mummi oli kuollut.
-Eikä, sanoin surullisena ja pettyneenä. Jos olisin voinut itkeä, olisin itkenyt.
Nousin mummini ruumiin viereltä ja menin oven vierelle. Painoin kasvoni käsiini ja nojasin selälläni seinää. Selässäni olevat siivet painoivat selkääni, kun ne lyttääntyivät seinää vasten. En välittänyt, vaikka se sattui.
-Mummisi lähti vasta vähän aikaa sitten, kuulin naisen äänen ja huomasin sen saman suden mummin sängyn vierellä. En ymmärtänyt, mistä se oli yhtäkkiä ilmestynyt.
-Sinäkö teit tämän? Kysyin vihaisena.
-En, susi vastasi. -Mummisi lähti aivan itse. Hän toivoisi varmasti sinunkin tulevan Rauhan Valtakuntaan.
-En halua lähteä, sanoin katkerana.
-Olet kaivannut rauhaa jo kymmenen vuoden ajan, susi sanoi. -On viimein aika saada se, mitä olet odottanut.
-En, kieltäydyin tarmokkaasti. -Minä haluan elää!
Susi oli aivan hiljaa, ainakin hetken aikaa.
-Mutta täällä olet yksin, susi huomautti. -Sinun alkuperäinen määränpääsi oli pysyä täällä mummisi seurana. Nyt mummisi odottaa sinua seurakseen Rauhan Valtakuntaan.
Olin aivan hiljaa. En halunnut taipua tuon suden tahtoon.
-Et itse tiennyt sitä... susi sanoi hieman ihmeissään. -Sinä et tosiaan tiennyt.
-Mitä muka? Ihmettelin.
Susi tuli lähemmäs minua ja katsoi minua suoraan silmiini, omilla elottomilla keltaisilla silmillään. pelkäsin sen yrittävän jonkinlaista hypnoosia, jolloin käänsin katseeni pois.
-Mietitkö koskaan, miksei mummisi koskaan ottanut sinua mukaan kaupungille, kun hän kävi kaupassa? Susi yllättäen kysyi.
-Mummi ei halunnut minun näkevän kaupungilla mitään, mikä muistuttaisi minua kaikesta kokemastani, kerroin.
-Miksei teillä käynyt koskaan vieraita? Susi jatkoi.
-Mummilla ei ollut muita läheisiä jäljellä kuin minä, vastasin. -Hänellä ei ollut edes ystäviä.
-Entä miksi et saanut koskaan poistua tältä alueelta? Susi uteli. -Mikset saanut koskaan käydä edes tien päässä hakemassa postia?
-Samasta syystä kuin miksen saanut mennä mummin mukaan kaupungille, selitin. -Hän ei halunnut minkään muistuttavan minua tapahtuneista asioista. Hän halusi vain parantaa sisäiset haavani. Mikä vain, mitä olisin nähnyt jossakin muualla, olisi voinut repiä ne haavat auki.
-Mummisi valehteli sinulle, susi sanoi. -Valehteli kaikesta tuosta.
Katsoin sutta ymmälläni. Tunsin sisälläni kytevän pinen vihan liekin.
-Miten kehtaat sanoa noin mummista? Tiuskaisin. -Mummi ei koskaan valehdellut minulle.
-Et ehkä halua uskoa sitä, susi sanoi pahoittelevasti. -Mutta totta se on. Hän ei halunnut päästää sinua kaupungille tai minnekään muualle, ei siksi että hän halusi suojella sinua muistoiltasi, vaan koska hän häpesi sinua.
-Häpesi... Sanoin haikealla äänellä. -Mummi rakasti minua! Miksi hän olisi hävennyt minua?
-Kyllä hän sinua rakastikin, susi kertoi. -Mutta hän ei halunnut kenenkään saavan tietää sinusta, koska häpesi sinua. Mummisi oli ainoa joka sai ja pystyi näkemään sinut.
-Mitä tarkoitat? Ihmettelin. En pystynyt ollenkaan käsittämään, mitä susi tarkoitti.
-Ehkäpä tuo kertoo sinulle sen, susi sanoi ja käänsi katseensa suuren antiikkilipaston päälle. -Mummisi piilotti nuo sinulta, jottet saisi tietää.
Menin lähemmäs lipastoa, varovaisin askelin. Sen päällä oli papereita, joita en pimeässä meinannut erottaa. En edes kyennyt pimeässä näkemään, mitä niissä luki.
Susi hyppäsi lipaston päälle kevyesti. Sen vaaleansininen hohto valaisi tarpeeksi, jotta pystyin näkemään paperit paremmin.
Ne olivat lehtiartikkeleita. Aivan kuten omalla peilipöydälläni ullakolla, mummikin säilytti merkittäviä lehtileikkeitä. Näitä en ollut koskaan ennen nähnyt.
Päivämääristä huomasin, että ne olivat kymmenen vuoden takaisia. Ne kertoivat auto-onnettomuudesta. Pystyin arvaamaan, että se oli äitini ja minun onnettomuus. Tunnistinkin äidin auton kuvasta, jossa molemmat autot olivat nokat ryttääntyneinä vastakkain romuna.
Lehtien otsikot kertoivat sitä tarinaa, jota olin kokenut "Liukkaat tiet tappoivat kolme", "Auto menetti hallintansa ja törmäsi tien sivuun ajaneeseen".
-Mitä uutta näiden pitäisi kertoa? Kysyin. -Kyllä minä tämän tarinan tiedän. Olin itse siinä autossa tapahtumahetkellä.
-Miksi mummisi ei koskaan sitten antanut sinun nähdä näitä? Susi arvuutteli.
-Ehkä hän ei halunnut minun muistavan, veikkasin.
-Lue tarkemmin, susi neuvoi.
Huokaisin hiljaa ja aloin lukea. Se tuntui turhalta, sillä lehtileikkeistä ei ilmennyt minulle mitään uutta.
Yhtäkkiä silmiini pisti kuva, jossa minä olin äitini kanssa. Kuvan alapuolella oli kuvateksti "Äiti ja 5-vuotias tytär menehtyivät molemmat". Selasin lehtileikkeitä hämmentyneenä. Näin toisenkin kuvan itsestäni. Siinä makasin kuolleena sairaalapedillä. Yhden lehtileikkeen mukana olikin liite, jossa oli sekä minun että äidin nimet ja kuolinpäivämme. Kuolinpäiväni oli sen mukaan kymmenen vuotta sitten.
-Sinä olet jo kuollut, susi ilmoitti. -Olet ollut kuollut jo kymmenen vuotta.
-En voi, pudistelin päätäni. -Ehkä minun vain luultiin kuolleen, koska olin täällä, eikä kukaan nähnyt minua sen jälkeen.
-Miten selität ruumiisi sairaalassa? Susi ihmetteli. -Kuinka selität ruumiisi, joka haudattiin kymmenen vuotta sitten äitisi ja isäsi väliin?
Pudistin päätäni. En voinut uskoa sitä.
-Minä en pelastanut sinua siitä autosta, vaan sielusi lennähti ulos kehostaan ja siksi päädyit hangelle, susi selitti. -Minä olisin halunnut viedä sielusi jo silloin sinne, minne se kuuluukin eli Rauhan Valtakuntaan. Mutta sielusi oli vielä levoton, jolloin et ollut valmis lähtemään. Siksi päästin sinut menemään. Menit mummisi luokse, joka ei vielä silloin tajunnut mitään. Myöhemmin sairaalalla käytyään hän kuitenkin näki ruumiisi ja luki lehtiartikkelit. Hän ymmärsi silloin, että olit vain sielu, joka oli saapunut hänen luokseen rauhan toivossa. Siksi et tuntenut enää kylmää, etkä voinut itkeä. Mummisi oli kaikenlisäksi ainoa, joka näki sinut! Siksi hän ei päästänyt sinua minnekään muualle! Hän häpesi, että jos joku saisi kuulla, että hän hourailisi jostakin lapsenlapsensa sielusta ja häntä pidettäisiin siksi hulluna.
-Ei, ei, ei! Huusin ja pitelin korviani, jotten kuulisi Suljin silmänikin, jotten näkisi noita kirottuja lehtileikkeitä. -En ole kuollut! Minä elän yhä! Elänhän...?
-Sinun olikin jo korkea aika saada tietää tästä, mummin ääni sanoi.
Silloin huomasin mummin ruumiinsa vierellä. Mummin selässä oli enkelin siivet ja hän hymyili tavalliseen tapaansa onnellisesti. Susi oli kadonnut lipaston päältä.
-Se pitää paikkansa, mummi sanoi. -Sinä kuolit kymmenen vuotta sitten ja minä tiesin kaikki nämä vuodet.
-Sinä tiesit... Sanoin hiljaa. -Muttet koskaan kertonut minulle!
-En halunnut järkyttää sinua, mummi selitti. -Halusin sitä paitsi sinun pysyvän luonani. Tiesin sinun sitäpaitsi olevan onnellinen, jos kuvittelisit olevasi yhä elossa. Et olisi ollut onnellinen, jos olisit tiennyt kuolleesi ja olevasi vain levoton sielu vailla rauhaa.
Mummin sanat pitivät paikkansa. Kuka olisikaan onnellinen, jos tietäisi olevansa kuollut, eikä oikeasti elävä?
Susi oli jälleen ilmestynyt huoneeseen ja istui mummin sängyllä tämän ruumiin vierellä. Näin, kuinka katon ja seinien läpi ilmestyi puhtaanvalkoisia nauhoja. Ne kietoutuivat hellästi mummin sielun ympärille. En estänyt niitä, vaikka ne alkoivat kietoutua omienkin käsivarsieni ympärille.
-Lähde Lukita mukaani, mummi pyysi ja ojensi kättään minua kohti. -Olin aikeissa muutenkin tulla hakemaan sinua mukaani Rauhan Valtakuntaa, kun päätin itse lähteä. Tulinkin jo ullakolle, mutta tämä susi kertoi noutavansa sinut.
-Sinä siis tulit portaita pitkin ylös, sanoin tajutessani sen. -Ja sen jälkeen jatkoit matkaasi korkeuksiin olemattomia rappusia pitkin.
Mummi nyökkäsi ja hymyili.
-Ojenna kätesi Lukita, mummi pyysi. -Lähdetään sinne, minne kuulumme. Sinunkin sielusi on aika saada kaipaamansa rauha.
Ja sitä minä todella kaipasinkin. Otin muutaman hitaan askeleen eteenpäin ja ojensin käteni. Mummi tarttui siihen hellästi ja puhtaanvalkeat nauhat kietoutuivat hitaasti käsiemme ympärille, kuin sitoen ne yhteen.
Mummi alkoi räpyttämään omia enkelin siipiään ja tein perässä samoin. Siipemme eivät olisi millään jaksaneet yksin nostaa meitä ilmaan, mutta siksi puhtaanvalkoiset nauhat nostivatkin meitä kevyesti korkeammalle, kohti päämääräämme Rauhan Valtakuntaa.
Yhdessä lensimme nauhojen kannattelemina korkeammalle ja korkeammalle. Näin jo yläpuolellamme pilvenreunan, jonka reunalta kurkisti kaksi tuttua hahmoa.
-Isä ja äiti, kuiskasin onnellisena hymyillen.
Ja Rauhan Valtakunnan nähdessäni ilon kyynel vierhäti poskeltani ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Ja Rauhan Valtakunnassa... Siellä vallitsi ainainen talvi. Ainainen puhtaus ja kauneus. Lunta satoi jälleen taukoamatta ja suurina hiutaleina. Siellä minä tanssin uudelleen tanssia, joka tuli suoraa sydämmestäni. Olin viimein saanut rauhan.

*************************************

Kiitos kun luit! Joku muuten kommentoi TheStoriesin vieraskirjaan, että minä päätin kärkikaksikosta tarinani paremmin ;)

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com