Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Luku 1

Aamulla herättyäni vähäisten yöunien jälkeen, hyppäsin silti pirteänä ylös sängystä. Tänään koittaisi suuri päiväni, jota olin odottanut jo pitkään. Tänään saisin oman pokemonin ja aloittaisin pitkän seikkailun kohti pokemonmestarin titteliä.

Vedin tummanharmaat housut jalkaani. Ne olivat melko löyhät, jolloin käytin niiden kanssa henkseleitä. Harva tiesi minun käyttävän henkseleitä, sillä piilottelin niitä paitojen alla. Monen mielestä henkselit olivat jollain tapaa noloja, mutta minun mielestäni ne pitivät housut paremmin ylhäällä ja lisäksi henkselit eivät puristaneet lonkkia.
Puin vielä vaaleanpunaisen paidan ja sen päälle ametistin värisen liivin, jonka jälkeen kiiruhdin kylpyhuoneeseen. Harjasin pikaisesti hampaani ja pitkän, platinanvalkean tukkani. Mietin hetken, pitäisikö minun sitoa se jotenkin kiinni, mutta toisaalta se ylsi vain puoliselkääm, jolloin se ei olisi kovin paljoa tiellä. Eihän minulla ollut edes otsatukkaa juuri siksi, ettei hiukset tulisi kesken kaiken silmilleni tai muuten tielle.
Menin keittiöön, jossa minua odotti aamiaislautanen. Tosin lautasella oli vain paahtoleipä, joka oli boideltu valmiiksi ja lisäksi päällä oli salaatinlehti. Katsoin hetken aikaa leipää, kunnes kylmänväreet alkoivat kulkea selkääni pitkin.
- Äiti! huudahtdin ja käännyttyäni säikähdin, kun huomasin äitini tulleen taakseni.
- Valvoit yöllä aivan liikaa, jolloin turha odottaa parempaa aamiaista, äitini sanoi toruen ja asteli ohitseni. Tiesin aina tehneeni jotain väärää, jos sain epämieluisaa aamiaista. Se oli äitini tapa. - Kävin yöllä pariin otteeseen raottamassa huoneesi ovea. Et tainnut edes huomata, kun sinulla oli niin kova kiire lukea jotain.
- Minä selasin starttereita, puolustauduin ja haukkasin pöydällä olevasta leivästä palan.
- Oletko jo päättänyt, mikä tulee olemaan startterisi? äiti kysyi ja alkoi letittää pitkää tummanruskeaa tukkaansa. Minua oli pienestä pitäen harmittanut, etten ollut perinyt hänen hiuksiansa, sillä niiden väri oli niin kaunis ja eloisa. Silti olin mennyt perimään äidiltäni hänen harmaat silmänsä, vaikka vaaleatukkaisella isälläni olisi ollut kauniin siniset silmät. Olin perinyt heiltä juuri ne asiat, joita en olisi halunnut. Osasin silti olla kaikesta huolimatta tyytyväinen ulkonäkööni.
- En ole vielä saanut tehtyä päätöstä, vastasin huokaisten samalla. - Valinnanvaraa on liikaa, yhteensä 25!
- Aria, sinun kannattaisi opetella ensiksi laskemaan, äiti naurahti huvittuneena. - Eikös generaatioita ole vain viisi ja tyyppejä kolme.
- Anteeksi, tarkoitin siis 15 vaihtoehtoa, korjasin nolona. Kaikenlaisia hölmöjä virheitä tuntui sattuvan minulle jatkuvasti.
- Kannattaisi päättää startteri ennen kuin menet professori Oakin luokse. Hänellä on varmasti kiireitä, jolloin  älä vie hänen aikaansa sillä, että mietit hänen luonaan, minkä pokemonin otat startteriksi.
- Ainakaan viides generaatio ei tule kuuloonkaan, sanoin päättäväisenä. - Kaikkein uusin generaatio on varmasti tällä hetkellä suosittu, jolloin en halua, että näen monella samaa pokemonia.
- Oletko miettinyt edes tyyppiä valmiiksi? äiti uteli ja hänen äänestään paistoi huoli.
- Suoraan sanottuna en, myönsin. - Olen itse omalta elementiltäni vesi, jolloin vesityypin pokemon kävisi minulle. Tai sitten tulityypin, koska se voisi tasapainottaa, mutta toisaalta siinä on vaara, että olisimme pokemonini kanssa liian erilaisia. Maatyypin pokemon kävisi siinä mielessä, että olen luonnonläheinen. Unohdin muuten, että tuli on aina tietyllä tasolla kiehtonut minua, maanvoimat ei sinänsä lainkaan. Vesi on kyllä ehdottomasti parhain elementti! Lugiakin uinuu meressä!
- Mietit asioita aivan liikaa, äiti huokaisi. - Tee vain nopeasti päätös, joka tuntuu oikealta.
- Mutta liian moni vaihtoehto tuntuu oikealta! huudahdin. - Tämä on päätös, jota ei voi tehdä nopeasti. Koko elämäni mullistuu tämän päätöksen myötä! Valitsen itselleni elämänkumppanini.
- Luulin, että elämänkumppaneista puhuttaessa tarkoitetaan poikia, äiti huokaisi jälleen ja otti pöydältä aamiaislautaset pois. Tajusin vasta silloin, että isää ei ollut näkynyt koko aamuna, mutta hän oli selvästi käynyt syömässä aamiaista.
- Onko isä töissä? ihmettelin. - Eikö hänellä kuulunut olla vapaapäivä?
- Töihin tarvittiin kiireesti lisäapua, joten hänen täytyi mennä, äiti vastasi pahoittelevaan sävyyn.
- Hänen on siinä tapauksessa parasta olla silloin kotona, kun palaan professori Oakin luota. Tulen silloin näyttämään teille, minkä pokemonin lopulta valitsin.
Menin eteiseen ja valitsin mustat kengät, joilla tiesin olevan helppoa juosta. Otin vielä tummansinisen lippalakin hattuhyllyltä ja laitoin sen päähäni.
- Etkö ota reppua tai mitään tavaroita mukaasi? äiti ihmetteli, kun olin juuri avaamassa ulko-ovea lähteäkseni.
- Tulen kuitenkin ihan kohta takaisin, muistutin. - Nähdään pian!
Heilautin kättäni ennen kuin syöksyin ulos. Minua jännitti niin kovasti, etten osannut ajatella enää selkeästi.
Lämmin tuuli puhalsi vasten kasvojani, mutta lippikseni pysyi silti päässäni. Valitsin aina käytännöllisiä vaatteita, joiden takia ei suotta tarvinnut huolehtia. En voinut esimerkiksi koskaan kuvitellakaan pukevani hametta. Sellaisen kanssa olisi kamala kulkea, kun pelkäisi tuulen nostavan helmat ilmaan. Avoimet topitkaan eivätkä varsinkaan korkokengät olleet minun juttuni. Olin aikalailla poikatyttö.
Juoksin kevyttä vauhtia pitkin katuja, joilla näki siellä täällä pokemonejakin ihmisten seassa. Aqua town oli rauhallinen kaupunki, vaikka olikin melko laaja, sillä sehän oli koko Cindan keskus. Palmuja kasvoi tällä puolella kaupunkia todella paljon ja kasvisto oli trooppista. Lännessä sijaitsi meri, mutta idässä kohosi suuri vuoristo. Itäisessä kaupungissa kasvisto oli totaalisesti erilaista kuin läntisessä kaupungissa.
Olin asunut Aqua townissa koko ikäni. En ollut koskaan edes poistunut kaupungin ulkopuolelle, vaikka tiesin Cindassa olevan paljon erilaista nähtävää. Juuri siksi olin päättänyt ryhtyä pokemonkouluttajaksi ja lähteä matkustamaan ympäri maailmaa. Halusin elämältä jännitystä ja uusia asioita.
Pienestä pitäen olin lukenut erilaisista myyteistä, mystisistä paikoista ja legendaarisista pokemoneista. Lugia oli mielestäni kaikkein upein pokemon, jonka tiesin. Sitä kutsuttiin meren suojelijaksi ja olin monesti ollut tähyilemässä epätoivoisesti merelle, sillä haaveeni oli vielä jonain päivänä nähdä Lugia omin silmin. Olin jopa pienenä sanonut, että Lugiasta tulisi startterini. Silloin en tosin ollut tiennyt, miten asian laita todella oli.
Tajusin, että minulla ei olisi enää paljoa aikaa miettiä tulevaa startteriani. En ainakaan valitsisi startteriani viidennestä generaatiosta. Ehken myöskään ensimmäisestä, sillä nekin ovat kautta aikojen olleet todella suosittuja. Minulla oli heti kuusi vaihtoehtoa vähemmän. Maanvoimat eivät myöskään ihmeemmin kiehtoneet minua. Chikorita olisi kyllä suloinen ja Treecko viehätti omalla tavallaan. Neljännessä generaatiossakaan ei lopulta ollut niin suurta kiinnostusta herättävää startteria. Jäljellä olevista vesityypin starttereista mikään ei tuntunut minulle sopivalta, vaikka olin toivonut aluksi valitsevani startteriksi vesityypin pokemonin. Hylkäsin mielessäni lopulta maatyypin startteritkin. Olisi enää kaksi vaihtoehtoa: Cyndaquil ja Torchic. Omalla tavallaan halusin Torchicin, sillä suurin osa legendaarisista pokemoneista, kuten Lugiakin, oli lintumainen pokemon. Toisaalta olin luopunut vesityypin starttereistakin, vaikka ne olivat lähempänä Lugiaa. Sitä paitsi Cyndaquilit olivat todella söpöjä. Olin vain kerran aikaisemmin nähnyt sellaisen. Torchic oli puolestaan suosittu varsinkin tyttöjen keskuudessa. Cyndaquil tuntui hetki hetkeltä paremmalta vaihtoehdolta. Olin tehnyt päätökseni.
Saavuin professori Oakin luokse ja astelin koputtamatta sisälle. Tuttu mies odotti minua aulassa.
- Aria, odotinkin sinua! hän henkäisi.
- Anteeksi, jos olen hieman myöhässä, pahoittelin hengästyneenä.
- Et lainkaan, professori korjasi. - Minä vain olen etuajassa.
Seurasin professoria labraan, joka oli todella valoisa. Olin käynyt täällä ennenkin, mutta tällä kertaa kaikki tuntui niin erikoiselta jo tämän tilanteenkin vuoksi.
- Oletko jo päättänyt startterisi? professori kysyi ja pysähtyi keskelle huonetta. Sen viidessä kulmassa oli telineet, joissa oli jokaisessa kolme pokepalloa. Niissä oli jokaisen generaation startterit.
- Haluan startterikseni Cyndaquilin, vastasin ja tunsin täriseväni hieman jännityksestä.
- Oikein hyvä valinta, professori kehui ja siirtyi yhden telineen luokse, jonne seurasin häntä. - Olisin kyllä luullut sinun valitsevan vesityypin startterin.
- Aluksi minun pitikin, mutta lopulta päädyin tulityyppiin.
Olisin halunnut hyppiä riemusta, kun professori Oak otti yhden pokepalloista käsiinsä. Aluksi pokepallo oli minimaalinen, mutta heti käteen ottaessa se kasvoi hieman kokoa, jolloin se oli tennispalloakin isompi. Professori ojensi pokepallon minulle ja otin sen varoen molemmin käsin vastaan. Pallo tuntui kylmältä, vaikka sen sisällä lepäsi tulityypin pokemon.
- Ole hyvä, professori sanoi ja hymyili tavalliseen tapaansa. Jäin tuijottamaan käsissäni olevaa pokepalloa uskomatta tämän kaiken olevan vihdoin totta. - Päästä ihmeessä uusi toverisi vapaaksi, niin pääset tutustumaan häneen.
- Voinko tosiaan vain heittää pallon? kysyin, vaikka olinhan minä tietoinen siitä, kuinka pokepalloja käytettiin. - Eihän se mene vahingossa rikki? Entäs jos se osuu seinään tai johonkin?
- Ei sinun tarvitse sitä heittää, professori naurahti. - Voit vain pitää sitä kädelläsi ja avata sen. Heittäessäkin pokepallo varoo osumasta mihinkään ja se palaa kyllä takaisin käsiisi. Sisällä heittäminen ei ole suositeltavaa.
- Aivan, sanoin nolona ja otin pokepallon paremmin käsiini. Olin hetken taas hiljaa ennen kuin kysyin. - Tarvitseeko minun huutaa jotakin?
- Huutaa? professori toisti.
- "Matkaan Cyndaquil!", "Valitsen sinut!" tai jotain vastaavaa, selitin.
- Se ei ole mikään välttämättömyys, vaikka monet tekevätkin sitä. Tee, miten sinusta parhaalta tuntuu.
- Selvä, mutisin ja ojensin kättäni suoraksi eteenpäin. Uskottelin mielessäni, että vaikean alun jälkeen kaikki alkaisi lopulta sujua. - Tulehan esiin, Cyndaquil!
Pokepallo avautui ja punainen valo syöksyi sieltä lattialle eteeni. Valo otti silmänräpäyksessä pokemonin muodon ja hetkessä tilalla oli pokemonini, jonka näin ensimmäistä kertaa.
- Cyndaquil, pokemon piipitti kimeällä äänellä. Päältä tumman ja alta vaalean, pokemonin nokka oli pitkä, raajat pikkuruiset ja sen selässä oli punaisia pilkkuja. Cyndaquilin ilme näytti tyytyväiseltä.
- Hei! hihkaisin ja polvistuin maahan pokemonin eteen. - Olen sinun kouluttajasi. Nimeni on Aria. Toivon, että meistä tulee hyvät ystävät.
Olin ojentamassa kättäni Cyndaquilia kohti silittääkseni sitä, mutta aloin epäröimään. Pokemon kallisti päätään ja professori Oak kyykistyi vierelleni.
- Ei kai se polta minua? kysyin, vaikken nähnyt missään liekkejä. Olin kuitenkin kuullut, kuinka pokemonit ovat vahingoittaneet kouluttajiaankin.
- Älä huoli. Se polttaa vain, jos kokee sinut uhakseen. Olet kuitenkin sen kouluttaja, jolloin en usko, että se näkee sinua uhkana. Tämä poika on hyvin säyseä tapaus. Energiaa sillä tulee kyllä piisaamaan.
Rohkaistuin hieman ja ojensin käteni Cyndaquilin päälaelle ja silitin sitä. Pokemon hieroi päätänsä tyytyväisenä kättäni vasten. Ennen kuin huomasinkaan, se kiipesi syliini.
- Sinä olet suloinen! hihkaisin ja halasin sylissäni makaavaa pokemonia kevyesti. - Minä kutsun sinua tästä eteenpäin Quicheksi.
- Quiche? professori toisti. - Onpas erikoinen nimi.
- Sille on oma merkityksensä, sanoin hymyillen ja paijasin Quichea. Sen nimi lausuttiin "kisshu", sillä se oli ranskaa.
- Minulla on sinulle pokemonisi lisäksi muutakin hyödyllistä, professori sanoi ja lähti hakemaan jotain. Nousin ylös lattialta Quiche sylissäni ja jäin odottamaan. Kohta professori ojensi minulle laukun, pokedexin ja neljä pientä pokepalloa. - Tulet tarvitsemaan näitä matkallasi.
- Kiitos, sanoi ja jouduin laskemaan Quichen maahan. Pokemon ei kuitenkaan suostunut siihen, vaan kiipesi olkapäälleni.
Otin laukun vastaan ja laitoin pokepallot sen sisään. Pokedexin otin käsiini ja laitoin sen päälle. Hieman särisevä ääni tervehti minua ja kertoi pikaisesti minulle toiminnastaan. Lopulta sain kohdistettua pokedexin Quichea kohti, jolloin se kertoi pokemonini lajin, tyypin ja hieman yleisiä asioita.
- Liekkejä selästä? hämmästyin kuultuani, mitä pokedex sanoi pokemonistani.
- Yleensä Cyndaquilit eivät pidä liekkejään esillä, professori selitti. - Yleensä liekit rävähtävät esiin niiden ollessa vihaisia tai kun ne taistelevat. Cyndaquilisi voisikin vaikka heti näyttää sinulle, vai mitä?
Quiche vinkaisi ymmärtävästi ja hyppäsi olkapäältäni lattialle. Se nosti nokkaansa ensin ylös, mutta laski sitten sen nopeasti, laittaen selkänsä samalla kaarelle. Juuri sillä hetkellä sen selkä syttyi liekkeihin. Otin askelta taaemmas varmuuden vuoksi. Liekit kuitenkin näyttivät pysyvän kurissa. Quichekin näytti aivan tyytyväiseltä ja se vinkaisi kimeällä äänellään minulle. Hetkessä liekit katosivat.
- Se oli hienoa! henkäisin lopulta ja kumarruin ottamaan Quichen taas syliini. Sen selkä tuntui lämpimältä liekkien jälkeen.
- Kannatan varovaisuutta, mutta harjoittelemalla oppii paljon, professori sanoi. - Toivotan sinulle ja Quichelle hyvää matkaa.
- Kiitos. Käymme ensin kotona näyttäytymässä ja lähdemme sitten matkallemme. Kiitos oikein paljon!
Lähdin ripeästi ulos Quiche sylissäni. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään sen vanhemmilleni!
 

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com