Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kipu on ystäväni


– Minkä takia en saisi mennä ulos? kysyin epätoivoisena. – Ette voi pitää minua suljettuna sisätiloihin! Haluan ulos!
– Voit päästä ulos vain hoitajan kanssa, nainen selitti valkoisessa hoitajantakissaan ja ojensi kättänsä minua kohti. – Tuletko?
– En halua tulla kanssasi, vastasin itsepäisesti. – En voisi muuten olla rauhassa ystävieni kanssa.
Hoitajan suupieli nytkähti kuin olisin sanonut jotain väärää. Kohta hän kääntyikin minua kohti ja laski kätensä molemmille olkapäilleni. Meinasin riuhtaista ne irti, mutta päätin antaa niiden olla, kun ne eivät tehneet mitään pahaa minulle.
– Siellä ei ole ketään, hän sanoi katsoen suoraan silmiini. – Laitoksen pihalle ei pääse kuin henkilökunta ja potilaamme. Ystäväsi eivät ole siellä.
– Te ette vain tiedä sitä, tiuskaisin ja huitaisin hoitajan kädet irti minusta. Marssin kolkkoa käytävää pitkin kulman taakse ja sieltä tuttuun huoneeseen, jonka oven pystyi ulkopuolelta sulkemaan raskaalla haalla.
Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pelkistetty sänky, työpöytä ja muutama tuoli työpöydälle sekä vieraita varten. Omia harvoja tavaroitani oli vain siellä täällä.
– Taasko he ovat vaikeita, Alissa? tytön ääni hätkäytti minut, kun olin juuri istumassa sängylleni. Oven takana olevalla tuolilla istui kieltämättä kaunis tyttö, jolla kasvoi melkein samanlaiset puoliselkään yltävät hiukset kuin minulla. Hänen hiuksensa olivat vain punertavanruskeat ja minun vaaleanruskeat. Meillä oli molemmilla myös samanlaiset siniset silmät. Kutsuin ystävääni yhtäläisyyksien takia kadonneeksi kaksoissiskokseni.
– Lolyne, mainitsin hieman yllättyneenä ystäväni nimen. Hänen nimensä oli mielestäni niin kaunis ja kadehdin sitä. – He eivät anna minun mennä ulos yksin. En voi siis tavata teitä.
– Me tulemme siinä tapauksessa katsomaan sinua aina tänne, Lolyne sanoi rauhoittelevaan äänensävyyn ja tuli luokseni. Hän istui sängylleni viereeni ja laski kätensä polvelleni. – Sinä et jää tänne koskaan yksin ja me pidämme siitä aina huolen. Emme hylkää sinua ikinä.
– Te jos ketkä olette todellisia ystäviä, sanoi kyynel silmäkulmassa ja halasin tyttöä pitkään. Hänen lämmin vartalonsa tuoksui niin tutulle ja varmalle. – Teidän pitää vain jatkuvasti piilotella, etteivät hoitajat näe teitä. He suuttuvat muuten. Olette täällä vierasajan ulkopuolisinakin aikoina.
– Siitä ei ole huolta, Lolyne sanoi ja juuri silloin käytävältä kuului tuttua kopinaa ja avainten kilinää. Lääkäri oli tulossa. – Anteeksi, on minun aikani poistua. Tulen illalla katsomaan sinua muiden kanssa!
– Lupaatko? kysyin ja halasin niin kutsuttua siskoani vielä toisen kerran.
– Lupaan, Lolyne lupasi ja juoksi sen jälkeen äkkiä pois huoneesta.
Hetken päästä nuorehko mieslääkäri asteli papereineen huoneeseeni. Hän ei päästänyt katsettaan papereista kuin vasta silloin, kun hän vilkaisi pikaisesti minua.
– Hei Alissa, millainen on vointisi tänään? hän kysyi kuten joka ikinen päivä tänne joutumiseni jälkeen.
– Miksen saisi mennä ulkoalueelle yksin? kysyin ja koukistin polveni sängylleni. Kiedoin käteni niiden ympärille ja esitin murjottavaa. – En tekisi mitään pahaa. Haluan vain olla ulkona rauhassa ja yksin.
– Mutta ethän sinä siellä ole yksin, lääkäri muistutti ja vilkaisin häntä kulmieni alta. Hänellä oli uusi nimikyltti, jossa luki ”Dr. Brian Coddon”. – Sinähän olet monesti kertonut, ettet koskaan ole yksin.
– En olekaan, myönsin. – Ystäväni käyvät katsomassa minua aina kuin on mahdollisuus. He eivät anna minun olla yksin.
– Keitä he olivatkaan? Brian kysyi ja istui sänkyni laidalle. – Olet kyllä kertonut heistä ennenkin minulle.
– En halua puhua, ellen saa olla ulkoilualueella yksin, sanoin ja käänsin katseeni pois.
– Hyvä on, voin antaa tänään sinulle erikoisluvan, lääkärini myöntyi. – Mutta vain hetken.
– Sopii hyvin, vastasin. – Mitä halusit tietää?
– Keitä täällä käy katsomassa sinua ja montako heitä on?
– Heitä on neljä, vastasin. – He ovat Lolyne, Sanssed, Sarte ja Anip. Lolyne on minulle kuin sisko ja muistutamme toisiamme ulkonäöstä aina luonteeseen asti. Sanssed ja Sarte ovat siskoksia. Sarte on joukkomme nuorin ja meitä muita kaksi vuotta nuorempi. Anip ei koskaan esiinny muiden kanssa samaan aikaan. Hän ei edes tunne muita kuin minulta kuulemansa perusteella. Anip on myös kaikkein etäisin kanssani, mutta pitkäaikaisin ystävistäni.
– Mielenkiintoista... Brian sanoi tuumaillen. – Listojen mukaan kukaan ei ole käynyt luonasi vierailulla pariin viikkoon. Toisin sanoen milloinkaan tänne päädyttyäsi. Lisäksi kukaan ei ole nähnyt sinua kenenkään ulkopuolisen kanssa.
– He tulevatkin tänne salaa teiltä, ilmoittautumatta vierasaikaan hoitajalle.
– Mikseivät he tule ilmoittautuen tai näyttäydy kellekään muulle?
– Koska te ette antaisi heidän tulla, vastasin ja purin hampaitani vihaisena yhteen. – Heidänhän takiaan te minua tässä laitoksessa pidätte. Ette haluaisi minun tapaavan heitä.
Brian huokaisi. Hän hieroi ohimoaan ja näytti miettivän jotain.
– Tiedätkö, mikä laitos tämä on? hän kysyi viimein ja jouduin miettimään hetken hiljaa mielessäni vastausta. En kuitenkaan keksinyt sitä ja pudistin päätäni hiljaa. Muistini oli jostain syystä hatara.
– Tämä on mielisairaala, Brian selvensi. – Tiedätkö, miksi olet täällä?
– Koska yritin itsemurhaa... vastasin hiljaa ja pitkähihaisenkin paidan alta pilkotti ranteeni ja siinä yhä punaisena näkyvät jäljet. – Ja te uskotte sen johtuvan ystävistäni.
– Minkä takia sitten olit yrittänyt riistää hengen itseltäsi?
– Koska edes ystäväni eivät voineet pelastaa minua kiusaajiltani, kerroin ja arka aihe sai kyyneleet nousemaan silmiini. – He kävivät eri koulua, jolloin koulussa olin yksin, kiusaajieni armoilla.
– Minkä takia sinua sitten kiusattiin? Brian uteli ja jouduin nielemään kyyneliäni, ennen kuin kykenin vastaamaan.
– Koska olen niin ruma...
– Et sinä ruma ole, mies lohdutti ja kietoi kätensä ympärilleen. – Sellaiset ihmiset, jotka sanovat niin, ovat vain kateellisia.
Itkin polviani vasten. Kaikki pahat muistot valtasivat mieleni. Kaikki kuulemani solvaukset rumuudestani ja siitä, kuinka ällöttävänä minua pidettiin. En saanut niiltä rauhaa. Halusin paeta ajatuksiani. Halusin päästä tästä henkisestä tuskasta lopullisesti eroon. Se oli aito syy sille, miksi eräänä koulupäivänä olin ottanut kynäpenaalistani tutun partaveitsen terän ja antanut sen tanssia ranteellani punaisessa sateessa. Kipu karkotti pahat muistot ajatuksistani, jolloin sain rauhan. Kipu oli ystäväni ja siksi nautin siitä.
– Olet ollut ulkoilualueella piilossa katseilta, jolloin pelkäämme sinun tekevän taas jotain itsellesi, mies huomautti. – Mutta jos haluat vain olla rauhassa ystäviesi kanssa, se on okei. Lupaat vain, etten löydä sinusta yhtäkään ruhjetta tai et ole yrittänyt kaivautua muurin alitse pakoon.
– Lupaan, myönnyin. – Haluan vain ystävieni luokse, jos se vain teille sopisi.
– Minun on kuitenkin nyt jatkettava matkaani, Brian sanoi irrottautuessaan minusta ja kirjoitti tyhjälle paperilleen jotain. Hän ojensi lapun sen jälkeen minulle. – Tämän avulla saat tänään mennä vartiksi ulos ilman hoitajaa.
Pyyhin nopeasti kyyneleeni ja nappasin lapun.
– Kiitos!
Enempää sanomatta juoksin kohta käytäviä pitkin ulkoilualueen oville, jossa vartija tarkkaili, ettei kukaan väärä henkilö päässyt alueelle. Ojensin lappuani hänelle ja hän nyökkäsi hyväksyvästi. Työnsin ovet auki ja tunsin viileän kevätilman kasvoillani.
Ulkoilualue oli korkein muurein aidattu nurmikkoalue, jolla kasvoi puita ja pensaita. Pihapenkillä istui vanhempi nainen hoitajansa kanssa juttelemassa, mutta muuten ulkona ei ollut ketään muita.
Peräpihalla puun ja pensaiden takana oli kätketty paikka, jonne ei nähnyt kuin tietyltä suunnalta, oli lempiajanviettopaikkani. Siellä sain olla rauhassa.
Paikalle päästyäni sain kuitenkin yllättyä kolmea tyttöä, jotka odottivat minua. Lolynen lisäksi piilossani istui Sanssed ja Sarte. Molemmilla kuului luonnollisesti olla tumma tukka, mutta siskokset olivat värjänneet hiuksensa. Sarten hiukset olivat haaleansiniset, kun taas Sanssed oli vain blondannut omansa ja laittanut violetteja raitoja.
– Pääsit sittenkin tulemaan, Sarte sanoi onnellisena ja halasi minua. Oli ihanaa nähdä rakkaat ystäväni yhdessä. Tämä oli melko harvinaista, sillä yleensä tänne pääsi hiippailemaan vain yksi tai kaksi heistä. Paikkaa vartioitiin niin tarkkaan.
– Brian on mukava lääkäri, selitin ja näytin miehen minulle kirjoittamaa lappua. – Hän antoi lupalapun tulla yksin.
– Mahtavaa, Sanssed sanoi leveästi hymyillen kuten normaalisti. Hän oli kaikkien kaveri tyyppiä ja siksi hän oli minunkin kaltaisen hyljeksityn ystävä. – Kuinka olet viihtynyt täällä?
– Yllättävän hyvin, vastasin. – Kukaan ei kiusaa minua täällä...
– Paitsi hoitajat! Lolyne keskeytti lisätäkseen. Hymähdin hieman tytön sanomalle.
– Totta, myönsin. – Mutta se ei ole enää samanlaista kuin koulussa. Kukaan ei katso minua paheksuen tai huutele perääni, kuinka ruma olen.
– Sinä olet kaunis tyttö, Sanssed kehui. – Ei kannattaisi välittää sellaisista huuteluista. Sellaisilla tyypeillä on vain huono itsetunto ja haukkumalla muita, he yrittävät pönkittää omaa itsetuntoaan taivaisiin.
Sanssed oli aina halunnut psykologiksi. Siksi hän oli tutustunut aiheeseen perin pohjin jo nyt, vaikka olimmekin kaikki vielä yläasteella. Tyttö oli kyllä hakenut jatko-opiskelupaikkaa ulkomailta. Minua suretti, että kesäloman jälkeen hän saattaisi lähteä luotani.
– Tiedätkö lainkaan, milloin pääset pois? Sarte kysyi hieman huolissaan. – Tämä piilottelu on rankkaa, vaikka kieltämättä jännittävää onkin.
– En ole lainkaan varma, vastasin ja kiedoin käteni polvieni ympärille. – En toisaalta haluaisi lähteä. En halua palata enää kouluuni, jossa joudun kokemaan kaiken uudelleen. Lisäksi kaikki haukkuisivat minua varmasti hulluksi, kun tietävät minun olleen täällä.
– Pyydä vanhempiasi vaihtamaan kouluasi, Lolyne ehdotti. – Voisit tulla meidän kouluumme.
– Me emme antaisi kenenkään kiusata sinua, Sanssed vahvisti. – Minä kuulun kaikenlisäksi tukioppilasryhmään ja pidän huolta juuri siitä asiasta.
– Ja siskoni on yksi koulumme suosituimmista oppilaista, Sarte vahvisti. – Kenestäkään hänen lähettyvillään olevasta ei puhuta pahaa.
– Se olisi enemmän kuin unelmaa, sanoin yllättyneenä ja kyynelehdin onnesta. – Toivon todella, että niin voi käydä. Pääsen täältä mahdollisimman nopeasti ja siirryn teidän kouluunne.
Lolyne alkoi heti suunnitella, että voisin muuttaa hänen perheensä hoiviin. Voisimme väittää kaikille uudessa koulussani, että todella olisimme kadonneet kaksoset ja kuinka helposti se menisikään läpi. Keskustelumme kuitenkin keskeytyi melko nopeaan.
– Joku tulee! Sarte vinkaisi ja nousi äkkiä ylös. – Meidän on pakko mennä ja sinun myös.
Ystäväni halasivat minua pikaisesti, ennen kuin he katosivat pusikkoihin. Itsekin hyppelehdin äkkiä piilostani pois ja kirjaimellisesti törmäsin vartijaan.
– Sinun varttisi on mennyt, vartija sanoi ja viittoi minua menemään takaisin sisälle. Menin kiltisti, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut, että hän olisi väkisin raahannut minut.
Suuntasin huoneeseeni, jossa hoitajani Claara odotti tutun tarjottimen kanssa. Siinä oli ruokaa, lasi maitoa ja pieni lääkekippo, jossa oli päivittäinen lääkeannokseni. Claaran tehtävänä oli seurata, että söisin lääkkeeni ja saisin vatsani kylläiseksi. Olin ennen tänne pääsyä kärsinyt myös anoreksiasta. En ollut syönyt melkein mitään, sillä olin ajatellut rumuuteni johtuneen lihavuudesta. Nykyään peiliin katsoessa ymmärsin, etten ollut lihava laisinkaan.
Otin lääkekipon ensimmäisenä, sillä saisin ruualla peitettyä niistä koituvan jälkimaun. Kahden vaalean pillerin sijasta kipossa oli epätavallinen punertava tabletti.
– Tämä ei kuulu annostukseeni, sanoin ja osoitin punertavaa tablettia.
– Lääkeannostustasi on hieman muutettu, Claara selitti. – Tohtori Coddonin mielestä se on tarpeen.
– Mitä tämä tabletti sitten tekee? utelin, sillä tiesin minulla normaalisti olleen kahden vaalean rauhoittavan minua ja lievittävän stressiä.
– Se tuota... hoitaja änkytti ja mietti hetken. – Tohtori Coddon saa kertoa omin sanoin. Minulla ei ole velvoitetta sitä tekemään, enkä saisikaan.
– Siinä tapauksessa hän saa välittömästi kertoa, sanoin ja pistin kädet puuskaan. – En syö mitään lääkkeitä, joiden vaikutuksista en tiedä.
– Tohtori Coddon on kiireinen, Claara huomautti. – Ehdit kyllä kysyä häneltä myöhemmin.
– Pysyn päätöksessäni, sanoin jääräpäisesti. – Menen heti etsimään Brianin.
Ennen kuin hoitajani ehti tehdä mitään, pinkaisin äkkiä ulos huoneestani käytäville. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin menossa katsomaan lääkäriäni. Minulla oli hänelle aina välillä jotakin asiaa milloin mistäkin.
Brianin huoneen ovi oli raollaan. Koputin sitä ja vilkaisin sisälle. Lääkäriä ei näkynyt, eikä käytävälläkään ollut ketään. Pujahdin äkkiä sisälle huoneeseen. Voisin odottaa lääkäriä täällä, sillä mies tulisi varmasti joka välissä käymään työhuoneellaan.
Olin aikeissa istua hyllyjen luona odottavalle tuolille, mutta silloin huomasinkin työpöydällä olevan avoinna olevan kansion. Siinä oli minun nimeni. Tarkemmin katseltuna ne olivat potilastietoni.
Oli liian suuri kiusaus olla katsomatta niitä, jolloin käänsin kansion itseeni päin. Kansiossa luki minullekin jo selviä asioita, kuten miksi minut oli tuotu tänne, kuinka edistyvästi olin parantunut ja kuinka minua hoidettiin.
Kansiossa oli tälle päivälle tehty merkintä, joka oli vastaus siihen, mitä olin tullut kysymäänkin: ”Lääkäri katsoo parhaaksi muuttaa potilaan lääkitystä. Potilaalla on todettu vakavia harhoja, joita hän ei itse tunnista epätodeksi. Tästä syystä rauhoittavat ja stressiä lievittävä lääkitys kumotaan ja tilalle tulee harhoihin auttava lääke. Lääkitys aloitetaan yhdellä tabletilla päivässä. Annostusta lisätään tarvittaessa.”
Katsoin tekstiä uskomatta silmiäni. Harhoja? En minä sellaisia ole koskaan nähnyt.
– Löysitkö jotain mielenkiintoista? miehen ääni kysyi takaani ja käännyin pelästyen ympäri. Brian katsoi minua toruvasti ja pudisti päätään astellessaan luokseni. – Ne ovat salaisia potilastietoja.
– Ne kuuluvat minunkin tietooni, koska ne käsittelevät minua, huomautin. – Ja mitä tuo uusi lääkitys meinaa? Ja mitä tarkoitat sillä, että minä muka näkisin jotain harhoja? Yritättekö vain valhein viivyttää täällä pysymistäni, jotten pääsisi ystävieni luokse? He ovatkin sanoneet, että te haluatte erottaa meidät! Teistä he ovat huonoa seuraa minulle ja siksi tapaankin heitä salaa.
– Sinä todella näet harhoja, Brian sanoi ja katsoi minua vakavissaan. – Oletko varma, että ystäväsi ovat edes todellisia?
– Miten kehtaat väittää jotain tuollaista?! huusin ja olin läimäistä miestä, mutta hän tarttui ranteeseeni tiukasti, etten kyennyt tekemään mitään.
– Tämä on mielisairaala, joten täällä on hyvin tarkka vartiointi, lääkäri selitti. – Kukaan ystäväsi ei voisi päästä tänne tai täältä pois huomaamattamme. Lisäksi heillä on täysin tuntemattomat nimet. Soitin myös vanhemmillesi, onko sinulla sen nimisiä ystäviä tai oletko tavannut ketään sen nimisiä. Heidän mukaansa olet jokainen koulupäivä tullut suoraan kotiin paria poikkeusta lukuun ottamatta, etkä silloinkaan ole ollut kyseisten henkilöiden luona. Vanhempiesi mukaan sinulla ei tainnut olla yhtäkään ystävää.
– Se ei pidä paikkaansa! huusin ja yritin riuhtaista ranteeni irti lääkärin otteesta. Hän ei kuitenkaan päästänyt irti, jolloin yritin lyödä häntä toisella kädelläni. Mies oli kuitenkin hetkessä molemmissa ranteissani kiinni ja yritin kaikin voimin riuhtoa häntä irti minusta.
Kamppailu lääkäriä vastaan oli turha, sillä 15-vuotiaana tyttönä en millään pärjännyt arvioltani kolmekymppiselle miehelle. Brian selätti minut maahan ja työnsi toisen kätensä takkinsa sisään. Toisella kädellään hän piteli molempia ranteitani pääni yläpuolella ja omalla polvellaan hän painoi minua lattiaa vasten. Lääkäri otti takkinsa sisältä pitkäpiikkisen ruiskun ja tiesin sanomattakin sen olevan rauhoittavaa. Yritin turhaan rimpuilla, enkä voinut estää piikin työntymistä kyynärvarteeni ja huumaavan aineen työntymistä ruiskusta verenkiertooni.
Tunsin oloni heti voimattomaksi ja veltoksi. En pistänyt enää vastaan, en kyennyt.
Brian nousi ylös ja nosti minut velttona syliinsä. Lääkäri lähti kantamaan minut takaisin omaan huoneeseeni. Kaikki seuraavat tapahtumat olivat minulla hämärän peitossa ja epäselviä, mutta seuraavan kerran heräsin sängyltäni ja tutut tytön kasvot katsoivat minua huolestuneena.
– Lolyne, kuiskasin tytön nimen voimattomana. Rauhoittava taisi yhä vaikuttaa minuun.
– Ei mitään hätää Alissa, tyttö lohdutti ja silitti poskeani. – He eivät tee sinulle enää mitään pahaa.
Käänsin päätäni työpöydälle, jolla ruokatarjottimeni yhä oli koskemattomana. Toiseen suuntaan pääni kääntäessä huomasin oveni olevan kiinni. Olivatko he lukinneet minut tänne huoneeseen?
– Kyllä, se on lukossa, Lolyne sanoi huomattuaan minun tuijottavan ovea. – Mutta minä olen täällä kanssasi. Et joudu olemaan yksin. Et enää koskaan.
Lolyne halasi minua ja nosti samalla minut istuvaan asentoon. Sen jälkeen hän nousi sängyltä ja haki tarjottimen pöydältä syliini.
– Aamiainen vuoteeseen? hymähdin pieni hymy huulillani.
– Vain parasta, siskolleni, Lolyne vastasi ja otti lusikan, alkaakseen syöttämään minua.
– Minun pitäisi ensin ottaa lääkkeet, sanoin torjuen ja sysäsin lusikan kauemmas minusta. Lääkekipon nähdessäni, huomasin sen kuitenkin olevan tyhjä. – Missä se tabletti on?
– Minä heitin sen menemään, Lolyne myönsi. – Tiesin, ettet halua syödä sitä. Ja sitä paitsi se lääkitys on täysin turha. Sinulla ei ole mitään harhoja.
– Totta, myönsin ja otin suuhuni siskoni syöttämän lusikallisen. – He väittävät teidän olevan minun harhani.
– Typerä väite, ystäväni tokaisi naurahtaen. – Jos olisin vain harha, miten voisin syöttää sinua nyt?
Lolynen väite piti paikkansa. Miten muutenkaan kykenin halaamaan häntä, tuntemaan hänet ja haistamaan hänen tutun tuoksunsa?
– Se on vain taas joku heidän juonensa, tyttö jatkoi selittämistään. – Mehän kerroimme, että joudumme tulemaan salaa tänne, koska muuten he eivät antaisi sinun tavata meitä. Olemme kuulemma vain huonoa seuraa, josta sinun on päästävä eroon. Ehkä tuo lääkitys saa sinut todella uskomaan, että olemme vain harhoja?
– Olet oikeassa, nyökkäsin ja otin taas lusikallisen suuhuni. – En aio syödä niitä lääkkeitä.
– Minä kyllä autan sinua hävittämään ne, Lolyne lupasi ja iski silmäänsä. – En anna mitään pahaa tapahtua sinulle.
– Mutta en pääse koskaan täältä, ellen osoita, etten näe harhoja, selitin suu täynnä ruokaa ja nielaisin.
– Siinä tapauksessa et saa puhua heille enää meistä, tyttö neuvoi. – Jos he pitävät meitä harhoina, sinun on oltava kuin meitä ei olisikaan. Älä puhu enää heille meistä.
– En voi... sanoin hiljaa ja Lolyne katsoi minua kummastuneena. – En voi vaieta teistä. Se olisi sama kuin kieltäisin olemassaolonne. Haluan kaikkien tietävän teistä, jotta kukaan ei voisi väittää, ettei minulla ole yhtäkään ystävää. En halua kenenkään väittävän enää koskaan minun olevan yksinäinen, sillä en ole! Minulla on teidät.
– Minä ymmärrän, Lolyne sanoi lopulta ja laski nopeasti lusikan ruokaani. Luulin hänen loukkaantuneen, mutta vasta silloin huomasin jonkun olevan ovella ja tulossa sisälle.
– Mene äkkiä sängyn alle! komensin ja tyttö teki työtä käskettyä. Hetken päästä Brian astui huoneeseen ja katsoi minua hieman huolestuneenoloisena.
– Kuulin sinun huutavan, mies sanoi. – Onko kaikki kunnossa?
– Kaikki on hyvin, mutisin. – Lukuun ottamatta sitä, että minut on lukittu omaan huoneeseeni.
– Sinua pidetään teljettynä huoneessasi tämänpäiväisen takia, lääkäri selitti. – Pidämme huolta, ettet pääse näkemään näitä ”ystäviäsi”.
– He ovat todellisia ystäviäni! huusin ja läimäytin tarjottimen sylistäni lattialle. Astiat särkyivät, mutta Brian pysyi tyynenä, eikä hätkähtänytkään. – Miksette voi uskoa sitä, että minulla on oikeita ystäviä? Onko teistä niin mahdotonta, että minunkaltaisellani hyljeksityllä ja kaikkien kiusaamalla hullulla olisi ystäviä?
– Ei se ole mitenkään epätodennäköistä, Brian selitti. – Heistä ei vain ole mitään todistusta, että he olisivat aitoja ihmisiä.
– Jos näkisitte jonkun heistä, uskoisitteko minua? kysyin ja tuijotin miestä silmiin.
– Siinä tapauksessa kyllä, lääkäri vastasi ja jäi odottavasti katsomaan minua. – Onko joku heistä nyt täällä?
– Kyllä, myönsin ja nyökkäsin.
Nousin sängyltäni sen peremmälle puolelle ja kumarruin hieman sänkyni alle. Brian seurasi jokaista liikettäni kiinnostuneena.
– Lolyne, tule, pyysin tyttöä, joka makasi sängyn alla ja katsoi minua pelokkaana. Ojensin kättäni tyttöä kohti, mutta hän vain pudisti päätään.
– Mitä sinä teet Alissa? Lolyne kysyi peloissaan. – He eivät saa nähdä meitä tai loppumme koittaa!
– Minun on osoitettava heille, ettette ole vain harhoja, selitin ja tartuin tyttöä ranteesta väkisin. Vedin häntä pois sängyn alta ja lopulta hän myöntyi tulemaan itse.
Autoin tytön ylös ja halasin häntä välittömästi. Lolyne ei päästänyt tiukkaa otettaan irti minusta silloinkaan, vaikka katsoin tuimasti Briania. Minulla oli kapinallinen katse, mutta minua halaava tyttö oli pikemminkin pelokas ja onneton.
– Tässä on Lolyne, kerroin uhoavaan äänensävyyn. – Joko uskotte, että he ovat todellisia?
Lääkärini katsoi meitä vuorotellen ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut silmiään.
– Alissa, Brian sanoi ja pudisti lähes olemattomasti päätään. – Sinä halaat ilmaa.
Käänsin katseeni, mutta Lolyne oli yhä siinä. Tunsin yhä hänen halaavan otteensa minussa. Tunsin yhä omat käteni hänen ympärillään. Tunsin yhä hänen lämpönsä ja haistoin hänen tutun tuoksunsa.
– Etkö sinä näe häntä? kysyin järkyttyneenä. – Tässä hän on! Hän on oikea, eikä mikään harha!
Brian asteli eteemme hitain askelin ja kohotti kättään. Lolyne kavahti miehen elettä. Lääkäri kuitenkin ojensi kättään siskoksi kutsumaani ystävää kohti. Hänen kätensä osuivat tytön olkapäähän, jolloin hetken aikaa kuvittelin saaneeni todistettua ystävieni olemassaolon. Järkytyksekseni Brianin käsi meni kuitenkin Lolynen olkapään lävitse kuin tämä olisi ollut haamu... tai vain harha.
– Siinä ei ole ketään, lääkäri sanoi tuomitsevasti ja tunsin piston sydämessäni.
– Lolyne, katsoin tyttöä silmät suurina ja huomasin, kuinka tämä alkoi kyynelehtiä.
– He olivat oikeassa, tyttö itki. – Kyllä, minä olen vain harha, jonka itse loit.
– Mitä tarkoitat? kysyin järkyttyneenä. Päästin otteeni irti tytöstä ja otin pari askelta taaemmas.
– Minua ei koskaan ole ollut olemassa, Lolyne kertoi. – Sinä keksit minut. Halusit todistaa kaikille, että sinulla on ystäviä, vaikka todellisuus oli toinen. Et halunnut hyväksyä olevasi yksinäinen. Siksi sinä loit minut.
– Alissa? Brian kutsui minua huolestuneena, mutta hänen äänensä kaikui kuin toisesta ulottuvuudesta.
– Minä, Sanssed, Sarte ja Anip olemme kaikki vain harhojasi, jotka olet luonut, ettet tuntisi oloasi yksinäiseksi ja voisit muillekin todistaa, ettet ole yksinäinen.
Pudistin päätäni epätoivoisena. En voinut uskoa tätä todeksi. Olinko minä todella näin hullu?
– Alissa! Brian huusi ja tarttui minua käsivarresta.
– Päästä irti! huusin kaikin voimin. – Anna minun olla rauhassa! Mene pois!
Brian hätkähti ja päästi otteensa irti. Hän asteli hiljaa ovelle ja kuulin, kuinka hän sulki oven ja laittoi sen lukkoon.
– Olemme pahoillamme, kuulin toisen tytön äänen ja kääntäessä katseeni ovelle, pystyin kyynelieni takaa erottamaan Sanssedin ja Sarten seisomassa ovella. – Me vain halusimme tehdä sinut onnelliseksi. Et voi kiistää, ettemmekö olisi niin tehneet.
– Olen elänyt vain harhoissani, sanoin hiljaa. – Olen siis todella hullu. Olisitte voineet kertoa minulle totuuden, ettekä olisi saaneet valehdella minulle kaikkina näinä vuosina!
– Tiesimme, että totuuden valjetessa sinulle, kävisi näin, Sanssed sanoi pahoittelevaan sävyyn. – Sitä paitsi me olemme osa sinua. Olemme sinun tunteesi ja sinun toiveminiäsi. Loit meidät niiden perusteella.
– Minä edustan sitä, mitä haluaisit olla ulkonäöltäsi, Lolyne kertoi. – Siksi me muistutamme niin paljon toisiamme. Minusta on vain korjattu ulkoiset virheesi ja siksi olemme luonteeltaan samanlaisia.
– Minä olen sinun älykkäämpi, tyynempi puolesi, Sanssed jatkoi. – Lisäksi olen kaikkien kaveri ja suosittu. Aivan kuten sinäkin haluaisit olla.
– Minä edustan sinun nuorempaa puoltasi, Sarte lisäsi vielä lopuksi. – Sinun ikinuori puolesi, joka pysyy lapsekkaana, lyhyenä ja suloisena.
Katsoin jokaista vuorollaan hämmentyneenä. Heidän sanomansa asiat minusta pitivät täysin paikkaansa. He olivat minun eri toiveminiäni. Olin luonut harhoista ystäviäni, jotka olisivat sellaisia kuin itse haluaisin olla.
– Minä pelastin sinut alun perin yksinäisyydeltä, Lolyne jatkoi jälleen. – Siksi nimeni on anagrammi sanasta ”lonely”, joka tarkoittaa yksinäisyyttä.
– Oikeastaan meidän kaikkien nimet ovat anagrammeja, Sanssed selvensi. – Minun ansiotani et ollut enää surullinen, jolloin nimeni tulee sanasta ”sadness”, joka tarkoittaa surullisuutta.
– Minä pyyhin kyyneleesi pois aina, kun itkit, Sarte sanoi ja astui eteeni. Hän pyyhki heti kyyneleeni pois sanojensa mukaisesti. – Siksi nimeni tulee sanasta ”tears”, joka tarkoittaa kyyneliä.
– Entä Anip? kysyin. – Mikä on hänen osansa? Mitä toiveminääni hän edustaa?
– Siitä emme ole varma, Sanssed vastasi. – Olit etäisin hänen kanssaan, joten et ole itsekään ottanut siitä selvää. Hänen nimensä kuitenkin tulee sanasta ”pain”, joka tarkoittaa kipua. Hän vei kivun pois sinulta. Tai ainakin silloin, kun hän oli kanssasi.
– Kipu on ystävä... kuiskasin hiljaa jatkuvasti toistamani sanat.
Puristin nyrkkejäni. Viha sisälläni kasvoi kasvamistaan. Tunsin oloni samalla niin petetyksi. Olin kaiken tämän aikaa todella ollut se säälittävä raukka ilman ainuttakaan oikeaa ystävää. En ollut vain halunnut myöntää sitä ja siksi harhani olivat syntyneet pelastamaan minut siitä kuilusta. En kuitenkaan voinut elää vain harhoissani. Halusin aitoja, eläviä ihmisiä ystävikseni. Halusin elää aitoa elämää, enkä harhojen sekoittamaa hulluuden illuusiota.
– Voitteko vain häipyä elämästäni? pyysin ja purin huultani.
– Me voimme kyllä häipyä nyt, Sarte aloitti aralla äänellä. – Mutta lopullisesti emme katoa koskaan. Tulemme aina takaisin, jos olet surullinen, itket tai yksinäinen. Se on meidän tehtävämme.
Siinä samassa Sanssed ja Sarte katosivat jäljettömiin. Käännettyäni pääni, huomasin Lolynen jääneen.
– Mikset sinä lähtenyt? kysyin, enkä katsonut tyttöä silmiin.
– Koska yksinäisyytesi on suurin tunteesi, harhani vastasi. – Minä pelastan sinut yksinäisyydeltäsi aina. En poistu luotasi, vaikka käskisit. Tiedän, että olen sinulle kaikkein rakkain tässä maailmassa. Et halua koskaan luopua minusta.
– Se ei ole totta! huusin. – Harha ei voi olla minulle kaikkein tärkein!
– Et vain halua myöntää sitä, Lolyne jatkoi. – Et pysty luopumaan minusta.
Kukaan ei tiennyt sitä, että yhä edelleen piilottelin kohtalokasta partaveitsen terää paitani hihan saumassa. Sain sen otettua lähes huomaamattomasti piilostaan käteni otteeseen.
– Alissa? Lolyne kuulosti huolestuneelta. – Tuo on se... Mitä sinä aiot?
– Aion päättää tämän kaiken nyt, sanoin katsomattakaan tyttöön päin.  Tuijotin vain hihani alta kädessäni pilkottavaa terää.
– Et saa enää tehdä sitä samaa, mitä viimeksi! tyttö huudahti kauhuissaan.
– En minä sitä aikonutkaan, rauhoittelin monotonisella äänellä. – En tarkoittanut sitä, kun sanoin päättäväni tämän kaiken.
Lolyne katsoi minua suu raollaan, eikä ymmärtänyt, mitä tarkoitin.
– Minä en päätä omaa elämääni... toistin ja nostin jäätävän katseeni häneen. – Vaan sinun.
Tyttö ei ollut tarpeeksi nopea, että olisi säästynyt hyökkäykseltäni. Kaadoin hänet lattialle ja nostin partaveitsen terän hänen kaulansa yläpuolelle. Tyttö pisti kaikin voimin vastaan, mutta minä olin häntä pidempi ja siten myös etulyöntiasemassa.
– Lopeta! Lolyne huusi. – Et voi tehdä sitä! Et oikeasti halua! Sinä välität minusta liikaa!
– Minä haluan vain ja ainoastaan parantua! huusin ja juuri silloin sain viillettyä vertavuotavan haavan tytön olkapäähän. Lolyne huusi kivusta ja aneli armoa.
Vastaan taisteleminen kulutti tytön voimia ja ei aikaakaan, kun veitsen terä pääsi viiltämään sinne, minne olin alun perin yrittänytkin. Tytön kaulavaltimo aukesi ja verta suihkusi valtavalla paineella päälleni. Lolyne pystyin vielä haukkomaan hetken henkeään, kunnes viilsin umpimähkään useita viiltoja hänen kaulaansa.
Noustuani ylös, edessäni makasi kuollut tyttö, jonka kaula oli viilletty julmasti auki. Olin veren peitossa ja veitsi kädessäni oli verestä liukas.
Tämä ei ollut totta. Tuo oli vain harhani, jonka olin viimein surmannut. Hän ei ollut missään vaiheessa oikea ihminen, eikä hän missään vaiheessa ollut oikeasti tuntenut kipua.
– Mitä sinä olet tehnyt? Sarten ääni kysyi takaani. Lyhyt tyttö katsoi minua peloissaan ja Sanssed odotti hänen takanaan varuillaan.
– Minä päätän tämän kaiken, selvensin ja otin askeleen kohti joukkomme nuorinta tyttöä.
– Et tee hänelle mitään! Sanssed kielsi ja otti pari juoksuaskelta päästäkseen väliimme.
Ei ehtinyt kulua sekunninkaan vertaa, kun veitseni huitaisi Sanssedia kaulaan ja tyttö kaatui maahan verta vuotaen, kuitenkin yhä eläen.
– Sisko! Sarte huusi ja hänen huomionsa siirryttyä siskoonsa, käytin tilaisuuden hyväksi. Pian siskokset makasivat päällekkäin verta vuotaen lattialla. Sanssed haukkoi yhä henkeään pikkusiskonsa alta.
– Päätä minun elämäni nopeasti, hän aneli. – En halua kitua minulle rakkaimman alla tai halua selvitä ilman häntä.
– Sinulla ei ole elämää milloinkaan ollut, huomautin ja kyykistyin tytön viereen. – Olet vain harhani. Elit ainoastaan kuvitelmassani. Mutta voin silti antaa sinulle nopean lopun.
Enempää sanomatta veitsen terä viuhahti hänen kaulansa luota ja viimeinenkin elonmerkki katosi hänestä.
Katsoin aiheuttamaani sotkua hetken aikaa, kunnes lysähdin makaamaan selälleni sängylleni. Tunsin oloni kevyeksi ja hengittäminen sujui oudon hyvin. Oloni oli vapautunut.
– Tuo oli aika julmaa, hätkähdin ääntä, vaikka olin kuullut sen monta kertaa aiemminkin.
Sängyn jalkopäädyssä istui ulkomuodoltaan melko poikamainen tyttö. Hänellä oli kyllä meikkiä ja vaaleanpunainen toppi, mutta hänen hiuksensa olivat lyhyet ja mustiksi värjätyt. Hän näytti toisenlaisessa vaatetuksessa ja kauempaa katsottuna aivan pojalta.
– Sinäkin saavuit siis tänne veren keskelle, Anip, huokaisin. En ollut nähnyt tyttöä pitkään aikaan.
– En olisi uskonut sinun koskaan pystyvän tähän, Anip jatkoi. – Olet aina ollut huono luopumaan asioista ja nämä harhasi jos mitkä olivat sinulle tärkeitä. Teki varmasti kipeää tappaa heidät.
– En tunne lainkaan kipua sisälläni, sanoin ja tuijotin kattoa. – Sinä olet minun kipuni. Olen aina sanonut ”kipu on ystäväni”, joten oletko sinä?
– Itse asiassa minä vien sinulta kivun pois, ettet tuntisi sitä kamalaa tunnetta, Anip korjasi. – Olen sisällä oleva kipusi, mutta ansiotani olen poissa sinusta, ettet tunne kipua.
– En tunne kipua, kun sinä olet läsnä? varmistin, ja tyttö nyökkäsi. – Mitä toiveminääni sinä edustat?
– Poikamaista, Anip naurahti. – Olen siksi niin poikatyttömäinen. Sinäkin haluaisit toisaalta olla sellainen. Leikata hiuksesi lyhyiksi ja pukeutua kuin poika. Haluaisit myös olla kovismaisempi, etkä kiltti tyttö, jollaisena kaikki sinua pitävät. Itse asiassa haluaisit lävistyksenkin.
Tyttö osoitti sormellaan hänellä alahuulessa olevaa lävistystä, jonka huomasin ensimmäistä kertaa vasta nyt. Hän oli muiden lailla oikeassa sanomisistaan. Hän todella oli yksi toiveminäni.
– Miksi tulit tänne? kysyin ja nousin istumaan. Kiedoin tuttuun tapaani kädet polvieni ympärille. – Etkö pelkää, että sinulle käy samalla tavalla?
– Minun tehtäväni on tulla, kun sinuun sattuu, jottet tuntisi kipua, Anip selitti. – Nyt sinuun kuuluisi sattua henkisesti tekosi johdosta. Menetit jotain hyvin tärkeää ja se sattuu. Joudut myöntämään olevasi jälleen yksinäinen.
– Minulla on vielä sinut, muistutin. – En ole yksin.
– Ei kauaa, Anip sanoi päätään pudistaen. – Sinä et halua säästää ketään meistä harhoistasi. Siksi minunkin kohtaloni täyttyy pian.
– Miksi sitten olet täällä? ihmettelin. – Mikset vain pysynyt poissa?
– Juurihan minä selitin, Anip sanoi ja katsoi minua silmiini. – Huolehdin tehtävästäni, ettei sinuun satu niin kauan kuin minä olen olemassa.
– Kipu on ystäväni... kuiskasin jälleen. – Oikeasti minä haluan tuntea kipua. Se karkottaa kaikki pahat ajatukset ja muistot mielestäni. Sinä kuitenkin estät sen.
– Vien vain henkisen kivun, tyttö muistutti. – Sitä sinä et haluaisi tuntea. Puhut fyysisestä kivusta.
– Kaikki kipu on samanlaista, sanoin vakaana. – Haluan tuntea sitä kipua, josta tiedän olevani elossa ja ettei kaikki ympärilläni ole vain harhaa.
– Siinä tapauksessa olen valmis, Anip sanoi ja kääntyi istumaan kanssani kasvotusten. Hän käänsi päätään takakenoon, jolloin hänen kaulansa oli paljaana. – Tee se.
Katsoin hölmistyneenä näkyä. En voinut uskoa tytön olevan tosissaan. Hän ei pelännyt kuolemaa lainkaan, vaan suorastaan kutsui sitä luokseen.
– Miksi...? kysyin hämilläni.
– Koska se on sinun tahtosi, Anip vastasi ja huomasin kyyneleen vierähtävän hänen poskeltaan. – Minä olen vain sinun harhasi. Sinä saat tehdä minulle mitä haluat. Jos tappamiseni tekee sinut onnelliseksi, niin siitä vain. En estele.
En voinut sille mitään, että epäröin ja pitelin partaveitsen terää käsissäni vain kahdella sormella. En voisi tehdä mitään vahinkoa sillä niin.
– Minä olen saanut kärsiä jo tarpeeksi kauan, Anip jatkoi viimeistä puhettaan. – Aina sinun luonasi ollessa olen ottanut sinun tuntemasi kivun pois. Olen itse tuntenut sitä puolestasi. Mutta tänään kipuni hellittää viimein.
– Olet kärsinyt vuokseni? kysyin hämmentyneenä, enkä tarvinnut vastausta.
– Me kaikki olemme, tyttö vastasi. – Lolyne tunsi itsensä kaikesta huolimatta yksinäiseksi, sillä hänellä ei ollut muita ystäviä kuin te. Sanssed oli oikeasti todella surullinen ja Sarte itki aina, kun kukaan ei nähnyt. Hän itki sinun kyyneleesi puolestasi.
Pidätin hengitystäni. He olivat todella tehneet kaikkensa, jotta olisin onnellinen. Mitä olin mennyt tekemään heille? Tämä oli väärin!
– Kipu on ystäväni... toistin jo ties kuinka monetta kertaa. – Tarkoitinko sillä sinua? Sinä olet kipuni.
Anip ei vastannut. Painoin pääni hänen olkaansa vasten ja itkin. Sarte ei ollut enää pyyhkimässä kyyneliäni ja ottamassa niitä itselleen.
– Sinun täytyy tehdä se, Anip melkeinpä aneli. – Et muuten pääse vapaaksi harhoistasi ja opi selviämään omillasi, jos et tapa meitä kaikkia. Vain minä olen enää jäljellä.
– Mutta en halua tappaa sinua, itkin. – En olisi halunnut tappaa heitäkään.
Tyttö tarttui käsiini ja laittoi sormeni pitämään tukevammin kiinni veitsen terästä. Sormeeni viiltyi haava, mutten tuntenut kipua.
– Me kaikki sulaudumme tunteiden mukana takaisin sinuun, Anip rauhoitteli. – Toiveminäsi yhdistyvät taas sinuun ja voit olla sellainen kuin haluat. Me elämme sisälläsi tunteinasi.
Tyttö nosti käteni kaulalleen ja veitsen terä painoi hänen kurkkuaan.
– Tämä on viimeinen pyyntöni, Anip pyysi. – Tee se. Päätä tuskani viimein. Vapautat sillä samalla itsesi.
Puristin silmiäni yhteen ja avaamatta niitä, huidoin veitsen terällä eteeni edestakaisin. Lämmin veri suihkusi päälleni ja kuulin Anipin viimeisen henkäyksen.
Uskaltautuessani avaamaan taas silmäni, huomasin kamalan näyn, mitä olin tehnyt.
Katsoin sormessani olevaa verta vuotavaa haavaa. Tunsin jälleen kipua. Olin siis onnistunut.
– Alissa! Brian ryntäsi huoneeseen hätääntyneenä. Hän vilkuili ympäriinsä, kunnes huomasi veitsen terän kädessäni. Hän ryntäsi nappaamaan sen äkkiä käsistäni ja sai samalla aiheutettua itselleenkin haavan. – Oletko tehnyt mitään muuta tällä?
Hän tarkasteli käsiäni ja ranteitani, mutta näki vain sormessani olevan haavan. Hän ei nähnyt verta, joka peitti minua. Se oli vain omaa harhaani.
– Minä tapoin heidät, kuiskasin ja Brian osoitti minuun hämmentyneen katseen. – Tapoin harhani. Tapoin ainoat ystäväni, jotta parantuisin.
– Sehän on... lääkäri epäröi. – Hienoa.
– Niin, myönsin ja pyyhin silmiäni, joita kuivuneet kyyneleet kutittivat. – Olen vapaa. 
Anipin ruumis makasi yhä sängylläni ja muiden ruumiit olivat lattialla. Mutta kuin taikaiskusta, ne kaikki katosivat ilmaan. Päälläni tuntunut lämmin ja märkä veri haihtui ilmaan niiden mukana. Huoneessa oli enää minä ja lääkärini.
Brian laittoi haavan saaneen sormensa suuhun, lievittääkseen siinä tuntuvaa viiltävää kipua ja alkeellisella tavalla puhdistaakseen sen. Itse tyydyin katsomaan haavaani ja nauttimaan siitä tunteesta, jota se aiheutti. Se tunne oli kipu.
– Kipu on ystävä... kuiskasin jälleen. Tästä tunteesta en koskaan halunnut luopua.
 

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com