Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kauhutarina


Käsi tarttui olkapäähäni kiinni ja käänsi minut ympäri voimakkaalla otteella.
– Tämä on kauppa, eikä mikään kirjasto, myyjä sanoi toruvasti. – Jos haluat lukea sitä, osta se.
Laitoin lehden sanaakaan sanomatta takaisin hyllyyn ja tyydyin vain katselemaan kansia. Myyjä meni takaisin tiskin taakse, mutta tunsin hänen tiiviin katseen niskassani.
– Tyttäreni on 12-vuotias, eli suunnilleen samanikäinen kuin sinä, myyjä aloitti. – Hän ei ole kuitenkaan koskaan nähnyt sinua koulussa, mutta silti ilmestyt aina välillä tänne puotiin.
En katsonutkaan myyjään päin. Päinvastoin välttelin hänen katsettaan parhaani mukaan. Peittelin kalpeita kasvojani mustilla hiuksillani.
– Tämä on niin pieni kylä, että täällä luulisi kaikkien tuntevan toisensa, myyjä jatkoi epäsosiaalisuudestani huolimatta. – Kuka sinä siis olet?
– En saa puhua vieraille! huusin ja ryntäsin ulos kioskista. Juoksin kylän kapeita jalkakäytäviä laitamalle asti. En kertaakaan katsonut taakseni. Tiesin, etten saisi käydä kylällä ihmisten ilmoilla. Saisin tästä hyvästä rangaistuksen isältäni, jos hän saisi tietää.
Tiheän metsän ympäröidessä tietä, pystyin vetämään hieman henkeä. Vilkuilin nopeasti molempiin suuntiin autojen ja ohikulkijoiden varalta. Kun niitä ei näkynyt, hyppäsin ojan yli ja pian katosin metsään puiden sekaan.
Reitti takaisin kotiin ei ollut mitenkään helppo tai edes lyhyt. Pitkän aikaa vain kiipeilin kivien, korkeiden mättäiden sekä kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Jalkani olivat puutuneet ja käteni rakoilla, kun viimein erotin puiden keskellä mökin.
Mökki ei kuitenkaan ollut oikea sana kuvailemaan kotiamme. Se saattoi ulkopuolelta näyttää mitättömältä, mutta sisältä se oli yhtä modernin näköinen kuin muutkin talot, joita sai vuokratuksi keskustan liepeiltä.
Kylmänväreet kulkivat selkääni pitkin, kun hiivin kotini nurkilla. Minun olisi välteltävä isääni mahdollisimman hyvin. Hän ei ollut koskaan pitänyt minusta. Olin monta kertaa saanut kuulla hänen suustaan, kuinka hän oli vaatinut äitiäni tekemään abortin minua odottaessaan ja muutaman kerran hän oli myös huutanut, kuinka olisi halunnut tappaa minut jo pienenä. Aiheutin kuulemma hänen mukaansa vain harmia.
Isä oli etsitty rikollinen, murhaaja oikeastaan. Vuosia hän oli äidin ja minun kanssa pakoillut poliisia ja kaikkia silminnäkijöitä. Äidistäni oli tehty aikoja sitten katoamisilmoitus ja hänet oli hänen puheidensa mukaan jo julistettu kuolleeksi. Minua ei ole koskaan edes rekisteröity valtion kirjoihin syntyneeksi. Minua ei siksi tavallaan ollut edes olemassa. En ollut koskaan edes elänyt tavallista elämää. Olin vain elänyt vanhempiani kanssa metsän keskellä pakoillen maailmaa ja joutuen aina välillä oman isäni pahoinpideltäväksi, kun olin tehnyt jotain väärää. Välillä myös täysin ilman syytä. Tästä minulla oli todistuksena ympäri kehoa kulkevia mustelmia ja jopa haavoja.
Kurkistin ikkunasta keittiöön ja huomasin äidin olevan tekemässä ruokaa. Isääni ei näkynyt, mutta muuten reitti oli selvä.
– Missä sinä olet ollut? miehen ääni kysyi takaani ja huomasin ikkunasta heijastuvan, mitä takanani odotti: pitkä solakka mies kirves kädessään. Käännyin hätääntyneenä ympäri ja painauduin selkä seinää vasten.
– Olin metsässä leikkimässä, sopersin silmät suurina enkä meinannut pelosta saada henkeä.
Käsi tarrasi salamannopeasti hiusteni rajaan. Isä nosti minua tukistaen maasta ja painoi seinää vasten. Tukahdutin huutoni.
– Varokin, jos olit tekemässä jotain typerää, hän sanoi uhoten ja nosti toisessa kädessään olevaa kirvestä lähelle kaulaani. – Sain selville, että olet käynyt omin luvin ihmisten ilmoilla. En epäröi tappaa sinua, jos takiasi olinpaikkamme paljastuu.
Enempää sanomatta hän riuhtaisi minut sivulle ja päästi otteensa irti. Kaaduin maahan ja jäin pitelemään arastavaa päänahkaani, kun isä jatkoi matkaansa halkovajalle, jossa hänellä oli puiden pilkkominen kesken.
Nousin haparoiden ylös ja juoksin nopeasti sisälle. Äitiä minun ei tarvinnut pelätä. Kun kohtasin hänet keittiössä, hän vain katsoi minua lempeästi hymyillen, kunnes huoli valtasi hänen kasvonsa, kun hän näki pelokkaan, itkua pidättelevän ilmeeni.
– Onko kaikki kunnossa, Sarah? äiti kysyi. Hän oli hyvin hoikka, melkein kuin luuranko. Hänellä oli myös kalpea iho, jota korosti samanlaiset mustat pitkät hiukset kuin minulla. Otsatukaton hiustyyli paljasti kaikki hänen kasvojensa luisevat muodot ja muutama lyhyempi hiussortuva saattoi kulkea hänen silmiensä päältä. Hän oli aavemaisella tavallaan kaunis. Toivoin, ettei minustakin tulisi kasvettuani yhtä hoikkaa. Äiti ei aina vaikuttanut kalpeutensa ja luisevuutensa takia olevan edes elossa.
– Ei mitään epätavallista, vastasin rehellisesti ja hieroin päätäni. Äitini katsoi minua pahoittelevasti. Edes hän ei pystynyt sanomaan isälleni vastaan. Hän oli vuosia joutunut sivusta katsomaan, kuinka isäni oli uhkaillut henkeäni ja piessyt minua. Tämä oli rankkaa hänellekin.
Hän ei sanonut mitään, vaan keskittyi ruuanlaittoon. Ymmärsin hyvin, ettei hän halunnut tietää enempää.
Hänellä oli likaantumisen mahdollisuudesta huolimatta yllään musta maata takaa hipova mekko, joka oli silkistä ja siinä oli punaista koristusta. Mekon pitkät hihat olivat päistään ylileveät. Asustus korosti äitini hoikkuutta.
Laitoin mustat hiukseni pompulalle, etteivät etuhiukset olisi silmilläni. Kylällä kulkiessani aina peittelin kasvojani hiuksillani.
Istuin pöydän ääreen ja katsoin äitiäni.
– Saatan mennä asioiden edelle, mutta... aloitin epäröiden. – Sinä ja isä kuolette joskus. Mitä minulle silloin käy? En ole valtion rekisterissä ja olen koko ikäni elänyt erossa muista ihmisistä.
– Sinä todellakin menet asioiden edelle, äiti huokaisi.
– Ja jos minulta kysytään... täyttä puukoria sisälle tuova isäni aloitti ja ilmestymisellään säikäytti minut. – Sinä kuolet meistä kolmesta ensimmäisenä.
– Dean! äiti huudahti kuin tämä olisi muka ollut ensimmäinen kerta, kun hän kuuli miehensä suusta vastaavanlaista.
Isä ei välittänyt tippaakaan. Hän vei puukorin olohuoneeseen takan viereen.
Tunsin oloni kiusaantuneeksi, kun hän tuli pieneen keittiöömme ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille. Äiti hymyili pakostikin hieman ja antoi miehelleen pikaisen suudelman. Vaikka isä oli kuinka julma minua kohtaan, äiti ei silti lakannut rakastamasta häntä. Se tuntui minusta kieltämättä hieman pahalta. Aivan kuin äitikin olisi minua vastaan ja hyväksyisi sen kaiken, mitä jouduin kokemaan.
Pöydän ääressä istuessani mietin, miksen ollut koskaan edes harkinnut kotoa karkaamista. En nähnyt mitään järkevää syytä, mutta jotenkin pelkkä ajatus pakenemisesta muiden ihmisten sekaan pelotti minua. Olin koko ikäni asunut täällä. Tämä oli kotini ja turvani.
Illallistimme yhdessä. Äiti istui minua vastapäätä miehensä vierellä. Isä jutteli hänen kanssaan kuin minua ei olisi ollutkaan. Sitähän hän toivoikin. Yllättäen isäni ilme kuitenkin vakavoitui, kun hän katsoi ikkunasta ulos.
– Kuka helvetti tuolla kulkee? hän kysyi kulmat kurtussa, hengityksen tihentyessä.
Vilkaisimme äidin kanssa nopeasti ikkunasta, ja huomasin kioskin myyjän kulkevan talollemme päin koiran kanssa.
– Se kioskin myyjä! henkäisin ja ymmärsin vasta silloin, että olin tehnyt vakavan virheen, joka todennäköisesti maksaisi henkeni.
– Jumalauta kakara, mitä olet mennyt tekemään! isä huusi ja tarttui niskastani, ennen kuin ehdin puolustautumaan. Hän paiskasi minut selälleen lattialle, ja kolautin pääni kivuliaasti lattiaan. Sain heti perään iskun kasvoihini, joka käänsi minut vatsalleni.
Päätäni jomotti ja tuntui kuin aivoni olisivat haljenneet, vaikka se mahdotonta taisikin olla. Yritin epätoivoisesti nousta ylös, mutta pääsin vain hetkeksi käsieni varaan ja lysähdin takaisin lattiatasoon.
– Tämä oli viimeinen virheesi! isä huusi vihaisena. Huomasin hänen tarttuvan ovipielessä odottavaan kirveeseen ja en voinut olla henkäisemättä kauhusta ehkä viimeistä kertaa. – Hoitelen sinut hieman myöhemmin. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Isä avasi oven ja läksi ulos. Äiti polvistui nopeasti vierelleni ja auttoi minut ylös.
– Anteeksi, olet pahoillani, hän sanoi kyyneliään pidätellen ja halasi minua. Sitten hän talutti minut pakastimelle ja ojensi sieltä jäätyneen vihannespussin, jota hän painoi iskukohtaan, ettei siihen nousisi suurempaa jälkeä ja jotta tuntemani kipu hellittäisi.
Seurasin ikkunasta tilannetta ulkona. Isä jutteli kirves rennosti kädessään kioskin myyjälle. Koira heidän jaloissaan haisteli isääni kiinnostuneena. Tilanne näytti rauhalliselta, kunnes helvetti repesi.
Isä heilautti kirvestä nopeasti ja hetkessä se oli pystyssä kioskin myyjän hartiassa. Mies huusi kivusta ja kaatui maahan. Hänen koiransa haukkui ja murisi vimmatusti. Isä nykäisi kirveen irti ja löi myyjää uudelleen. Kirveen terä upposi syvemmälle ja sitä lujempaa miespoloinen huusi. Hän aneli armoa, mutta sitä isäni ei ennenkään ollut tuntenut. Hän kohotti kirvestä jälleen valmiina iskemään.
Koira esti isäni aikeet puremalla hänen jalkaansa. Uskollinen eläin puolusti isäntäänsä viimeiseen asti. Sen henki ei kuitenkaan kestänyt kuin kirveen kerran viiltävän terävän iskun kaulaan ja se kaatui maahan elottomana.
Seurasin tapahtumia kauhuissani. En ollut ennen nähnyt kenenkään kuolevan, mutta nyt näin kuolleen koiran, ja hetken päästä isäni löi kirveellään myyjän kaulan auki, jolloin tämänkin ruumis kaatui maahan elottomana.
Silmäni olivat varmasti lautasten kokoiset. Äiti yritti enää turhaan peittää niiltä näkymää. En voinut uskoa silmiäni ja sitä, mitä olin juuri nähnyt.
Isä lähti raahaamaan kioskin myyjän ruumista halkovajalle päin. Äiti ei tehnyt elettäkään. Hän vain tuijotti ilmeettömänä ulos. Isä haki koiran ruumiinkin ja kantoi sen samaan talteen kuin myyjän ruumiin. Hän oli veren peitossa, kun hän käveli sisälle päin. Hänen kirveensä oli myös veressä, eikä hän edes yrittänyt pyyhkiä sitä puhtaaksi.
Huomasin sivusilmästäni, kuinka äiti avasi keittiönkaapin. Hän veti esille pitkän ja terävän leikkuuveitsen.
Peräännyin automaattisesti kauemmas. Oliko äitikin nyt kääntynyt minua vastaan?
Hän otti pari askelta luokseni ja työnsi minut keittiöstä eteiseen, josta pääsi alakerran kolmeen huoneeseen sekä portaita pitkin pieneen vinttihuoneeseen, jossa minä asuin. Minulla oli siis jonkinmoiset mahdollisuudet paeta, jos tarve vaatisi.
– Nyt sinä perkele kuolet! isä raivosi, kun hän astui sisälle. Koska henkeni oli minulle kallis, juoksin nopeasti portaille. Pitkä mies sai kuitenkin minut hetkessä kiinni ja tarttui pompulalla oleviin hiuksiini. Yritin riuhtoa itseäni irti hänen otteensa, mutta se tuntui vain pahentavan tilannetta.
Hän piteli kirvestä ilmeisesti samassa kädessään kuin hiuksiani, sillä hän löi minua nyrkillä selkään ja harteisiin useita kertoja. Samalla hän ravisteli minua hiuksista pitäen edestakaisin. Huusin, minkä jaksoin sekä kivusta että pelosta.
Lopulta hän heilautti minua hiuksistani rajusti taaksepäin ja sitten eteen. Samalla hän irrotti otteensa ja paiskauduin portaita päin. Ilma pakeni keuhkoistani ja tunsin verenmaun suussani. Yskiessäni huomasin portailla verta, enkä ollut varma, syljinkö sitä vai vuosinko verta muualta.
– Olisi pitänyt tehdä tämä jo silloin, kun olit pieni! isä huusi ja eteeni lankeavasta varjosta huomasin hänen kohottavan kirvestään yläpuolellani.
Hän päätti kuitenkin vielä tarttua käsivarrestani ja riuhtaista minut eteensä lattialle. Tunsin kirveen terän käyvän tunnustelemassa niskastani kohtaa, johon se kohta iskettäisiin.
– Nyt saa riittää! äiti huusi ja tönäisi miehensä kimpustani. – Meidän lastamme et tapa!
– Helvetti soikoon, kaikki on tuon pirulaisen syytä! isä raivosi ja hänen itsehillintänsä oli pettänyt jo aikoja sitten. Pelkäsin hänen lyövän äitiä, vaikka minun olisi kuulunut olla pikemminkin huolissani itsestäni. – Myönnä se! Tuosta kakarasta ei ole kuin harmia!
– Hän on silti lapseni! äitini pisti vastaan. – Äidinvaistoni ovat naisella suuremmat kuin uskotkaan. Puolustan tyttäreni henkeä viimeiseen asti.
Ymmärsin, minkälaisen virheen äitini saattoi juuri tehdä puolestani. Isä ei tuossa tilassa välttämättä antaisi hänelle armoa.
– Mene Sarah! äiti komensi ja tönäisi minua jalallaan hoputtavasti. En voinut kuin yrittää ryömiä portaille päin. Se oli vaivalloista ja minuun sattui uskomattoman paljon. Jokainen liike, jopa hengittäminen.
– Tajuatko edes, mitä juuri teet? isä huusi äidilleni. Ilmeisesti hän yritti tehdä jotain minulle, sillä yhtäkkiä kuulin terien kilahduksen yhteen.
Portaille päästyä vilkaisin taakseni ja huomasin äitini pitelevän käsissään kaapista ottamaansa veistä. Isäni oli lyönyt kirveensä veistä vasten tai ehkä toisinpäin. He olivat kuitenkin vastakkain.
Olisin halunnut jäädä auttamaan äitiäni, mutten tässä tilassa voinut kuin ryömiä portaita ylös pakoon. Minua sitä paitsi pelotti liikaa. Vanhempani taistelivat toisiaan vastaan minun takiani. Inhotti myöntää, mutta minun olisi vain pitänyt totella isääni, niin tätä ei olisi tapahtunut.
Kuulin terien kilahduksia sekä vanhempieni ähkimistä ja huutoa. Portaille roiskui yllättäen verta. Henkäisin kauhusta, enkä uskaltanut katsoa taakseni. En pidättänyt enää kyyneliänikään. Äitini saattaisi kohta kuolla ja sen jälkeen isä tappaisi minutkin. En voinut tehdä mitään estääkseni sitä.
Pääsin vaivalloisesti vintille, huoneeni ovelle. Nostin itseni seinää tukien ylös ja vasta silloin huomasin rintakehälläni verilammikon. Sitä valui suustani, jolloin aloin pakosti yskimään lisää verta ulos.
Avasin huoneeni oven ja kaaduin sisälle. Kuulin takanani taistelun ääniä, jolloin paiskasin oven nopeasti kiinni, jotta äänet vaimenisivat edes hieman.
Etsin katseellani huoneestani jotain, millä voisin puolustautua, mutta minulla oli vain harvoja tavaroita. Tartuin pöydän reunalla olevaan kovakantiseen kirjaan, jolla ajattelin pystyväni lyömään tarpeen tullen.
Nojauduin suljettua ovea vasten ja annoin kyynelten puhdistaa verisiä kasvojani.
Juuri silloin kuulin isäni huutavan ja huuto täytti koko talon. Huutoa seurasi tömähdys kuin joku olisi kaatunut kuolleena lattialle.
Jähmetyin pelosta. En voinut tietää, mitä alhaalla oli parhaillaan tapahtunut. Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Se oli ahdistavaa.
Hätkähdin kauhuissani, kun äitini kiljui ja huusi samanaikaisesti kuin olisi ollut tuskissaan. Sydämeni hakkasi tiuhaan ja hengitykseni salpaantui. Oliko kaikki toivo menetetty? Oliko isäni juuri tappanut äidin?
Odotin liikkumatta ja lähes hengittämättä, tulisiko kukaan portaita ylös luokseni. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ei yhtään mitään.
Nousin varoen ylös ja kuulostelin oven takaa korva sitä vasten painettuna. Ei vieläkään mitään. Hiljaisuus oli piinaavaa.
Raotin äänettömästi hieman oveani ja huomasin portaat, joille olin verivanan jättänyt. Pyyhkäisin automaattisesti suupieliäni.
Epäröin hetken aikaa, uskaltaisinko todella laskeutua portaita alas ja mennä katsomaan, mitä alhaalla oli tapahtunut. Siellä minua saattaisi olla vastassa äitini, joka tarvitsi apuani tai pahimmassa tapauksessa siellä minua vaani isäni kirveen kanssa.
Otin kaikesta huolimatta varovaisen askeleen portaille. Tuin itseäni toisella kädellä seinää vasten. Toisella kädelläni puolestaan pitelin kipeää päätäni, joka oli kokenut kovia iskuja tänään. Olin varmasti saanut useamman aivotärähdyksen ja ihmettelin, miksen ollut menettänyt tajuntaani missään vaiheessa.
Askel askeleelta lähestyin hitaasti alakertaa. Portaiden alkaessa kaartua, huomasin lattialla olevan verilammikon, joka hitaasti tavoitteli pääsyään portaiden luokse.
Henkeäni ahdisti, ja kun verenhaju tulvi nenääni, minua alkoi oksettaa. Pitelin kättäni suuni ja nenäni edessä. Se helpotti vain lievästi.
Astuessani portaita yhä alemmas, mietin, kumman vanhempani verta tuo valtava määrä oli. Alas päästyäni näin, miten asian laita oli ja silmäni pyöristyivät kauhusta. Isäni ruumista oli silvottu veitsellä ympäri kehoa ja veri oli tehnyt sille paksun vuoteen. Äitini seisoi ruumiista perääntyneenä ulko-oven liepeillä veren peitossa. Veri oli pilannut hänen kauniin mekkonsa ja hän piteli päätään. Toisessa kädessään hänellä oli verinen veitsi, jota hän puristi tiukasti. Hänen päänsä oli riipuksissa, jolloin mustat hiukset peittivät hänen kasvonsa. En osannut päätellä, miten hän voi.
– Äiti? kuiskasin kysyvästi ja kylmänväreet kulkivat selkääni pitkin.
Äitini nosti nopeasti katseensa. Hänen silmänsä olivat rävähtäneet suuriksi ja hän tuijotti minua aavemaisesti pupillit kaventuneina.
Pelästyin hänen katsettaan niin paljon, että kaaduin portaille. Hän ei vaikuttanut omalta itseltään. Minua pelotti. Halusikohan äitikin silti tappaa minut? Ei, hän oli käynyt isää vastaan pelastaakseen henkeni.
Äiti pudisti päätään epäuskoisena ja avatessaan jälleen silmänsä, hän näytti normaalilta itseltään.
– Sarah! hän huudahti ja kiersi miehensä ruumiin tullessaan luokseni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua tiukasti. Halasin varoen takaisin ja huomasin kasvojeni vieressä äitini yhä kädessä pitävän leikkuuveitsen. – Kaikki on ohi nyt. Ei enää mitään hätää.
– Äiti! huudahdin, kun todella sisäistin ajatuksen, että kaikki oli nyt kunnossa. En estellyt kyynelieni tuloa. Itkin onnen ja kauhun sekaisia kyyneliä.
Kaikki tänään näkemäni ja kokemani oli jotain sellaista, mitä en koskaan voisi unohtaa. Muistot vainoaisivat minua varmasti loppuikäni. Hyvää kaikessa oli kuitenkin se, että kaikki paha oli nyt ohi. Kukaan ei enää uhkaisi henkeäni tai pahoinpitelisi minua.
Kuinka väärässä saatoinkaan olla...
 
Äiti oli raahannut miehensä ruumiin halkovajaan, jossa jo kioskin myyjän ja hänen koiransa ruumiit odottivat. Olin jäänyt sisälle puhdistamaan lattiaa kaikesta siitä verestä, mitä isäni oli siihen vuotanut. Välikäytävän matto oli mennyt piloille ja se oli jouduttu heittämään myös halkovajaan. Äitini sanoi, että polttaisimme vajan vielä tänä iltana, jotta suurimmat todistusaineistot saataisiin hävitettyä.
Luuttusin polvillani maassa lattiaa. Ylleni lankesi ulko-ovelta päin varjo, joka hyvin hitaasti imaisi minut sisäänsä.
Pelästyin ja kirkaisten käännyin ympäri. Näin kuitenkin vain äitini.
– Anteeksi, säikäytinkö? hän kysyi huolissaan.
– Taidan olla vain yliherkkä kaiken tapahtuneen jälkeen, selitin ja jatkoin enempää sanomatta luuttuamista. Veritahrat eivät kuitenkaan tahtoneet lähteä irti parkettilattiasta.
– Lopeta hetkeksi aikaa siivoaminen, niin hoidetaan sinut kuntoon, äiti sanoi huolehtivasti. – Sinulla näyttää olevan paljon vammoja.
Äiti talutti minut olohuoneen lattialle istumaan. Olin yhä veressä ja siksi olisin varmasti pilannut valkoisen samettisohvan istuessani sille. Äiti haki nopeasti ensiapupakkauksen, joka oli jo liian tuttu minulle. Vähintään kerran viikossa vuosien ajan sitä oli tarvittu minua varten, kun isäni oli pahoinpidellyt minua.
Hän otti esille desinfiointiainetta, jolla hän puhdisti haavojani. Niitä ei oikeastaan ollut muualla kuin pari päässäni. Olin saanut molemmat rappusia vasten paiskautuessani. Alkavien mustelmien määrää kasvoissani, harteissa, selässäni ja kyljissäni en edes saanut tietää, mutta äiti levitti minuun niiden kipua hellittävää geeliä valtavasti. Koko selkä- ja hartiaseutuni tuntui sitä paitsi olevan kipeä.
– Satuttiko isä sinua? kysyin ja tarkastelin äitiäni. En nähnyt hänessä ulkoisia ruhjeita, mutta hänhän oli huutanut tuskasta.
– Ei mitään vakavaa, hän vastasi päätään pudistaen ja kietoi sideharsoa pääni ympärille. – Onko sinulla vielä jossain ruhjeita?
Pudistin vuorostani päätäni.
– Ilta alkaa pian hämärtää, äitini sanoi ja nousi hitaasti ylös. – Pitää polttaa halkovaja ja kaikki muu todistusaineisto tapahtuneesta.
– Mutta kioskin myyjää tullaan varmasti etsimään, huomautin ja asettelin äidin kietomaa sidettä paremmin. – Jäämme kiinni. Salassa elämämme elämä on menetetty.
– Kaikki järjestyy kyllä, äiti sanoi hyvin hitaasti. Minua kylmäsi hänen äänensävynsä.
Äiti käveli yhä veren peitossa oleva mekko päällään. Minäkään en ollut vielä vaihtanut vaatteitani. Olin juuri nousemassa ylös, kun huomasin jotain pilkistävän äitini mekon vyötärön kohdalla olevan nauhan alta.
– Äiti... miksi kannat yhä tuota veistä? kysyin hämmentyneenä ja tuijotin veristä veistä.
Kalpea nainen kääntyi ympäri ja yritti osoittaa minulle edes pienen hymyn.
– Tarvitsen sitä vielä, hän vastasi, mutta otti veitsen kuitenkin vyötäröltään ja heitti sohvalle. Sen jälkeen hän lähti ulos.
Jäin järkyttyneenä katsomaan hänen peräänsä. Minua kylmäsi. Mitä hän aikoi vielä tehdä ja miksi hän puhui niin salamyhkäisesti?
Nousin ylös ja lähdin hänen peräänsä ulos. Vilkaisin vielä sohvalle jäänyttä veistä, jolloin minua kylmäsi uudelleen. Äiti oli laittanut jo tuohta halkovajan nurkalle ja yritti saada sitä syttymään tulitikuin. Pian pieni liekki syttyi tikkuun ja tuohinippu syttyi liekkiin.
Äitini perääntyi vierelleni ja katsoimme yhdessä, kuinka tuli jatkoi leviämistä. Vaja alkoi pikkuhiljaa peittyä liekkeihin.
– Se ei ole ohi, hätkähdin äitini sanoihin. – Tiedäthän sanonnan, että kuolleet elävät keskuudessamme ikuisesti. He elävät sisällämme, sydämissämme. Ikuisesti, vaikkemme sitä haluaisikaan.
– Mitä tarkoitat? ihmettelin ja huomasin, kuinka äitini tuijotti liekkeihin tai aivan kuin niiden lävitse aavemaisesti.
En saanut kysymykseeni vastausta, kun äiti lähti kävelemään sisälle hitain askelin. Vilkaisin vuoroin liekkejä ja sisälle lähtevää äitiäni.
– Eikö meidän pitäisi vahtia, ettei tuli leviä muualle? kysyin, mutten taaskaan saanut vastausta. Äiti avasi ulko-oven hitaasti ja laahusti sisälle kuin puolikuollut.
Jäin paikoilleni ja katsoin liekkejä, jotka kohosivat korkealle taivasta tavoitellen. Tuli kuumotti minua pitkällekin. Jouduin perääntymään kauemmas.
Yllättäen jokin terävä osui selkääni ja jähmetyin paikalleni. Hengitykseni hidastui ja odotin jännittyneenä, mitä takanani oli. Kurkistin varoen olkani yli. Huokaisin helpotuksesta, kun takanani olikin vain puunoksa. Minusta oli tullut liian yliherkkä tämän päivän tapahtumien takia.
Vilkaisin talolle päin ja huomasin äitini sammuttaneen sisältä valot. Olohuoneen ikkunasta kajasti kuitenkin kynttilänvaloa.
Istuin nurmikolle ja vahdin liekkien palamista. Ihmettelin, miten liekit pysyivät aisoissa niin hyvin. Ne eivät levinneet lähipuihin tai edes taloomme. Ruohikkokin pysyi koskemattomana.
Tulen alkaessa pikkuhiljaa hiipua, nousin nurmikolta. Ilta oli jo pitkällä ja oli pimeää. Menin sisälle, jossa ei ollut valoja päällä. Yritin laittaa katkaisijasta eteiseen valon, mutta mitään ei tapahtunut. Lamppu oli tainnut palaa loppuun.
Olohuone oli ainoa paikka, josta kajasti pimeyteen valoa. Otin pari askelta lähemmäs, kun astuin jonkin terävän päälle.
Huudahdin kivusta ja nostin jalkaani nyppiäkseni jalkapohjastani sen, minkä päälle olin astunut. Se oli lasinsirpale. Tarkkaan katsoessani lattialla oli niitä enemmänkin.
– Äiti, mitä täällä on rikkunut? kysyin. Vastausta ei kuulunut. Oikeastaan talosta ei kuulunut yhtään minkäänlaista ääntä. Oli luonnottoman hiljaista. – Äiti?
Vilkaisin yläpuolelleni ja huomasin kattolampun, joka oli hajotettu palasiksi. Oliko äiti tehnyt niin ja miksi?
Kiersin lasinsirpaleet ja astuin olohuoneeseen. Äiti oli sytyttänyt olohuoneen seinillä ja takan päällä olevat kynttilät, jotka valaisivat huonetta. Hän itse istui keskellä sohvaa selkä minuun päin.
– Onko kaikki kunnossa? kysyin, eikä minulle vieläkään vastattu. Äiti istui sohvalla täysin liikkumattomana.
Otin varoen vielä yhden askeleen häntä kohden, mutta silloin tuuli paiskasi ikkunan auki rajulla voimalla. En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, mutta taulut alkoivat pyöriä seinillä naulojensa ja ripustimiensa varassa. Seinällä olevat koristemiekatkin alkoivat pyöriä, ja katsoin pelosta silmät suurina, mitä tapahtui.
Yllättäen äiti nousi hitaasti ylös ja kiersi sohvan laahustaen kuin hidastettuna. Hän nosti katseensa minuun ja säikähdin, kun hän tuijotti minua ilmeettömänä, silmät lautasenkokoisina kuin niissä ei olisi ollut lainkaan pupilleja. Äiti kohotti toista kättään, ja näin siinä sen saman, yhä verisen veitsen. Hän käveli hitain askelin minua kohti.
– Äiti, mikä sinun on? kysyin kauhuissani ja otin pari askelta taaksepäin. Astuin vahingossa lasinsirpaleiden päälle, jolloin huudahdin kivusta.
Äitini jatkoi lähestymistä yhtä aavemaisesti eikä reagoinut mitenkään.
Peräännyin käytävää huoneeseeni johtavia portaita kohti. En hetken nurkan takaa nähnyt äitiäni, mutta kun hän olohuoneesta ilmestyi käytävälle näköpiiriini, en voinut olla pelkäämättä. Ulkoa kajasti yhä palavan roihun hentoa valoa, joka äitini takana sai tilanteelle punertavan taustan aikaiseksi.
– Äiti, vastaa! huusin itkua pidätellen kauhun vääristämin kasvoin. – Mitä sinä aiot?
Hän ei kuunnellut. Äiti ei edes reagoinut mitenkään puheisiini, vaan jatkoi aavemaista kävelyään minua kohti.
Tunsin perääntyessäni jalkani osuvan ensimmäiseen portaaseen. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Käännyin ja lähdin äkkiä juosten portaat ylös. Kun pääsin huoneeseeni, paiskasin oven nopeasti kiinni. Empimättä nostin koukuissa roikkuvan verhotangon paikaltaan ja kiilasin sen ovenkahvaa vasten, jottei kukaan tai mikään saisi sitä avatuksi.
Katsoin aikaansaannostani enkä voinut käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Vajosin istumaan lattialle. Tuijotin järkyttyneenä maahan aivan paikallani.
Äitini oli juuri jahdannut minua veitsen kanssa, hyvin aavemaisessa tilassa. Mikä hänellä oli ollut? Tuo ei todellakaan ollut normaalia tai hänen tapaistaan. Jotain merkillistä oli täytynyt sattua. Ei kai hän vain ollut seonnut tapettuaan oman miehensä? Jos hän piti sitä minun syynä ja halusi siksi kostaa?
Mitä minä tekisin? Äiti ei kuunnellut tai reagoinut mitenkään. Hänen kanssaan ei voisi puhua ja lähelle ei olisi turvallista mennä. En voisi tehdä itse mitään. Oli saatava apua.
Nousin ylös ja olin pelästyä kuoliaaksi. Kauhunhuutoni vaipui kurkkuuni, kun huomasin oveni olevan yllättäen auki ja äitini seisovan veitsi kädessään yhtä aavemaisena kuin hetki sitten alakerrassa. Verho tanko nojasi siististi pienen huoneen nurkkaa vasten. En voinut käsittää, miten se olisi voinut sinne siirtyä.
Äiti otti hitaita askelia minua kohti. En voinut perääntyä kuin parin askeleen verran ahtaassa huoneessani. Tarpeeksi lähelle päästyään, hän huitaisi salamannopeasti veitsellä minua kohti. Sain kiittää onneani, että nojasin juuri silloin voimakkaasti taaksepäin ikkunasyvennykseen.
Veitsi viilsi ilmaa monta kertaa perätysten liian läheltä minua. Yritin nojata yhä taaemmas, mutta ikkunan kylmä lasi tuli vastaan. Olin loukussa.
En huomannut, että ikkuna oli jäänyt raolleen. Sitä päin nojaantuessani, se aukesi levälleen ja kaaduin taaksepäin. Yritin saada jostain kiinni, mutta turhaan. Ennen kuin putosin ikkunasta alas pimeyteen, äiti sai viillettyä kaksi vierekkäistä haavaa sääreeni.
Huusin kivusta ja pelosta. Yritin kääntyä pudotuksen aikana ja pensaaseen räsähdettyäni, putosin onneksi kyljelleni. Ilma pakeni keuhkoistani ja aloin köhimään. Tunsin verenmaun suussani ja tiesin taas sylkeväni verta.
Vaivalloisesti yritin nousta käsieni varaan. Pääsin juuri ja juuri ylös, sillä minua sattui joka paikkaan. Puska johon olin tippunut, oli raapinut kehoni täyteen pieniä naarmuja, joita kirveli. Jaloille päästyäni päätäni särki pahasti ja jalka, jonka sääreen äiti oli juuri viiltänyt, ontui astuessa.
Nostin katseeni ikkunalleni. En nähnyt äitiäni.
Otin pari askelta taaksepäin ja käännyin. Yhtäkkiä näin äitini edessäni, vain metrin päässä minusta. Hänen kalpeat aavemaiset kasvonsa syleilivät tulen hohkaa takanapäin. Veitsi huitoi ilmaa, ja kauhun lamaannuttamana en kyennyt tekemään mitään. Sain muutaman kevyen viillon rintakehääni, ennen kuin kaaduin selälleni maahan.
Äitini kumartui yläpuolelleni ja huitoi veistään. Vaikka kuinka pahalta se tuntuikin minusta, menin potkaisemaan häntä vatsaan niin, että hän kaatui potkuni voimasta.
– Anteeksi äiti, kuiskasin ja kompuroin nopeasti ylös. Olin saanut pelattua itselleni hieman etumatkaa, kun lähdin juoksemaan toista jalkaa ontuen metsän pimeyteen. Oli päästävä mahdollisimman kauaksi ja hakea apua.
Vuodin verta. Paitani oli värjääntynyt punaiseksi rintakehästä pulppuavan veren johdosta. En tietenkään nähnyt pimeydessä sitä, mutta pystyin tuntemaan sen. Verenhaju ei myöskään pysynyt poissa.
En tiennyt, oliko tekoni virhe. Kotona olisi oletettavasti kuollut, mutta pimeässä metsässä en nähnyt kunnolla eteeni ja siellä saattoi piillä luonnollisia vaaroja kuten susia tai vanhoja karhunrautoja.
Kaaduin monta kertaa pieniin esteisiin kuten kantoihin ja kiviin. Ontuva jalkani kesti yllättävän hyvin menoani.
Säikähdin jokaista pienintäkin ääntä ja liikettä metsässä. Pelkäsin äidin tulevan mistä suunnasta vain veitsensä kanssa. En vieläkään ymmärtänyt, miten hän oli päässyt taakseni, kun olin pudonnut ikkunasta ulos. Jotain todella outoa oli tekeillä.
Metsä alkoi harventua. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, missä mahdoin olla. Maaperä jalkojeni alla tuntui kalliolta. Pimeys tuntui voimistuvan edessäpäin, vaikkei siellä ollut puita varjostamassa maisemaa.
Hidastin askeliani, kunnes kävelin lähestulkoon yhtä hitaasti kuin äitini. Yhtäkkiä kuulin ääntä takaani. Käännyttyäni äitini oli jälleen kerran minua vastassa. Tällä kertaa välimatkaa oli onneksi useampi metri.
Peräännyin hitain askelin taaemmas, mutta silloin meinasin horjahtaa taaksepäin, kun askeleeni lipesi. Katsoin taakseni, mutten nähnyt pimeydeltä melkein mitään. Silloin pilviverho raottui hieman ja kuu valaisi kevyesti näkymää. Huomasin kauhukseni seisovani jyrkänteen reunalla. Pohjaa ei näkynyt ja toiselle puolelle oli enemmän välimatkaan kuin minulla ja äidillä nyt.
Äiti lähestyi minua hitaammin kuin koskaan. En nähnyt pakoreittiä.
– Minähän sanoin, että tappaisin sinut, äiti sanoi ja tuijotin häntä silmät suurina.
– Sinä et ole missään vaiheessa sanonut tappavasi minua, uskottelin, sillä nyt kun äiti puhui, ehkä koko tilanteesta voisi selvitä puhumalla. Olin epätoivoinen.
– Olisi pitänyt tappaa sinut jo silloin, kun olit vielä pieni, hän sanoi ilmeettömänä. Järkytyin, kun tunnistin tuon tutun lauseen, jonka olin kuullut tuhannesti aiemmin.
– Isä! huudahdin pelonsekaisena.
– Sinä kuolet tänään, äiti puhui omalla äänellään, mutta hänen sanansa olivat isäni. Se tuntui mahdottomalta. Olin saattanut lukea liikaa, mutta olisiko isän sielu voinut riivata äitini? Äitihän oli huutanut tuskaisen kuuloisena, kun oli tappanut miehensä.
Äitini lähestyi minua veitsen kanssa yhä vain lähemmäs. Otin vaistomaisestekin askelta hivenen taaemmas, että olin melkein kaatua jyrkänteeltä alas pimeyteen.
– Äiti, kuuntele minua! huusin minkä jaksoin. – Et ole oma itsesi! Palaa takaisin ennallesi!
Hän ei kuunnellut. Väliä oli enää vain reilu pari metriä.
– Seis siihen paikkaan! metsän reunalta kuului naisen huuto. – Laske se teräase ja jätä tyttö rauhaan!
Kun katsoin tarkemmin, näin poliisin tähtäämässä meidän suuntaamme.
Käskyt eivät saaneet äitiäni pysähtymään. Hän kohotti veistään valmiina sivaltamaan kaulani auki.
– Sanoin seis! poliisi huusi. – Jos et pysähdy, ammun sinut!
– Ei, yritin huutaa, mutta ääneni haipui kuulumattomiin. Vaikka äitini oli riivattu, hän oli silti äitini.
– Minä varoitin! poliisi huusi, eikä äiti vieläkään piitannut. Silloin kuului laukaus ja verta roiskui päälleni.
Katsoin kauhuissani äitiäni, joka seisoi jähmettyneenä edessäni, kunnes lysähti maahan velttona ja elottomana. Olin kuin kivestä tehty. En voinut liikkua.
– Oletko kunnossa? poliisinainen kysyi. Hän oli ilmestynyt lähettyvilleni. – Tule pois sieltä reunalta!
Koska en liikkunut, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla hakemaan minut. Hän nosti minut kevyesti kainaloiden alta ja kantoi turvallisemmalle paikalle.
– Anteeksi, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, nainen pahoitteli ja repi omasta paidastaan kangasta, jolla sitoi rintakehäni vertavuotavat haavat. – Hän olisi muuten tappanut sinut.
En vastannut mitään. Katsoin kaihoisasti äitini ruumista, joka makasi kielekkeen reunan luona. Hän ei liikkunut. Verilammikko hänen allaan kasvoi kasvamistaan. Hän oli poissa. Äitini oli kuollut. Minulla ei ollut enää perhettä, eikä mitään jäljellä. En ollut edes valtion rekisterissä. En ollut mitään.
– EI! huusin niin lujaa kuin pystyin.
Poliisinainen säikähti ja perääntyi hieman. Pian hän kuitenkin siirtyi takaisin eteeni.
– Ei mitään hätää, hän yritti rauhoitella ja halasi minua tiukasti. – Olet turvassa nyt.
Olin ehkä turvassa, mutta se ei korjannut muita asioita, jotka olivat huonosti. Kiedoin kuitenkin käteni hänen ympärilleen ja kuvittelin äitini olevan siinä. Toivotonta. Äiti ei ollut yhtä tukeva ja pehmeä.
Käteni osui poliisin vyöllä olevaan aseeseen. Tartuin aseen kahvaan ja vedin sen kotelostaan.
Poliisi päästi minut halaavasta otteestaan, eikä huomannut, että olin vienyt hänen aseensa. Hänen oli myöhäistä estää minua, kun olin noussut ylös ja pitelin aseen piippua ohimollani.
– Älä tee sitä, nainen yritti suostutella tyynenä. – Tilanne saattaa vaikuttaa pahalta, mutta kaikki kääntyy parhain päin.
– Olen jo menettänyt kaiken, sanoin ja laitoin sormeni tukevasti liipaisimelle. – Isäni oli oikeassa. Kuolen tänään.
Ja juuri silloin vedin liipaisimesta.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com