Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tuhkimo-tarina


Muistan sen illan kuin eilisen. Sen illan, jolloin tapasin hänet. Siellä tanssijaissalissa oli ihme, että hän edes huomasi minut. Tuo kaunis näky sai minut ihastumaan ja hänen lempeä luonteensa sai minut lopulta rakastumaan. Välillemme syttyi liekki, rakkauden liekki. Vaikka tiesin, että se liekki olisi lopulta hauras ja altis ympärilläolijoiden sammutusyrityksille, halusin silti pitää sitä hengissä. En ollut koskaan tuntenut niin. Halusin hänet. Halusin tehdä hänestä omani. Mutta se haave oli epätoivoinen. Tuo nainen ansaitsi itselleen prinssin. En voinut olla hänen Romeonsa näissä lasikengissä, joilla kuljin. Minä olin Tuhkimo.
 
Istuin ikkunalaudalla ja katselin pihamaalle. Lämmin tuulenhenkäys sai kalpeat hiukseni liehumaan. Syksy oli tulossa, mutta puut olivat pitäneet lehtensä kuin haluten olla luovuttamatta. Pystyin samaistumaan niihin, sillä minäkään en tahtonut luovuttaa tietyissä asioissa.
- Marleen, kuiskasin nimen ja poskeani pitkin vieri kyynel vain ajatellessani tyttöä. En edes enää muistanut, milloin olin viimeksi saanut nähdä hänet. Olimme jokin aikaa sitten vielä vaihdelleet kirjeitä naisen kanssa, mutta riideltyämme hän ei enää vastannut epätoivoisiin kirjeisiini. Silti ajattelin häntä jokaikinen päivä ja näin hänet joka yö unissani. Vaikka olin unissani onnellinen, ne tuntuivat herätessäni painajaisilta, kun tajusin, että olin saattanut menettää hänet lopullisesti.
- Crystal, naisen ääni kutsui minua oven takaa. Kohta lyhyt, hieman tukeva nainen astui sisälle. Hänellä oli lyhyt tumma tukka ja silmälasit. Hän oli serkkuni Elizabeth. - Lähtisitkö kanssani kävelylle?
Yleensä Elizabeth pyysi minua kävelylle vain silloin, jos hänellä oli jotain tärkeää kerrottavaa. En osannut lainkaan aavistaa, mistä nyt voisi olla kyse. Nyökkäsin kuitenkin vastaukseksi ja lähdin naisen perässä ulos.
Asuin väliaikaisesti sukulaisteni luona. Perheeni asui hyvin kaukana täältä, jolloin en voinut palata heidän luokseen, kun tarvitsin tukea ympärilleni. Marleenin kanssa sattuneen riidan vuoksi olin halunnut päästä jonnekin, missä en joutuisi olemaan yksin. Asuin normaalisti kaupungissa yksikseni. Siksi kaipasin välillä maaseudulle.
Sukulaisteni talolla asui isäni sisaruksia lapsineen. Isovanhempani eivät olleet enää elossa. He olivat molemmat menehtyneet jo ennen syntymääni, jolloin en ollut koskaan päässyt tapaamaan heitä.
Elizabeth johdatti minut järven viertä kulkevalle polulle, jossa usein itsekin kävelin. Järvi oli tyyni ja metsä oli muute hiljainen lukuun ottamatta lintujen laulua ja puiden lehtien hiljaista havinaa. Täällä oli niin rauhallista verrattuna kaupunkiin. Pitkä, vartaloani myötäilevä mekko ja korolliset kenkäni olivat kuitenkin epäkäytännölliset maaseudulla, varsinkin metsäpolulla kulkiessa.
- Mitä asiaa sinulla oli? kysyin viimein, kun olimme jo pidemmän aikaa kulkeneet sanomatta sanaakaan. Kävelin Elizabethin vierellä, jolloin huima pituuserommekin näkyi. Olin serkkuani yli päätä pidempi, vaikka hän oli minua melkein kaksikymmentä vuotta vanhempi. Nainen katsoi minua pikaisesti ja huokaisi.
- Sinä et tunnu pärjäävän omillasi, Elizabeth sanoi lopulta. - Sinulla tuntuu usein olevan vaikeuksia pitää elämääsi järjestyksessä. Olet käynyt täällä usein muutettuasi omillesi.
- Jos vihjaat, että palaisin kotiini tai muuttaisin tänne, en aio suostua siihen. En halua asua muiden nurkissa. Haluan elää itsenäisesti ja yrittää pärjätä vaikeuksista huolimatta. Aina se ei kuitenkaan onnistu, sen myönnän.
- En ole käskemässä sinua muuttamaan, serkkuni sanoi ja tunsin oloni helpottuneeksi. - Crystal, me olemme muiden kanssa yhteistuumin päättäneet sinulle sulhon.
- Te mitä? kysyin hämilläni ja katsoin naista uskomatta korviani. Järjestetyt avioliitot olivat normaaleja tässä maailmassa, mutta en ollut koskaan kuvitellut joutuvani kokemaan sellaista. Tämä oli poikkeavaa, koska olin melkein kaksikymmentä ja ollut jo pitkään naimaiässä. Yleensä järjestetty avioliitto solmittiin tytölle heti naimaikään tultua. - Minkä takia?
- Sinun on turvallisempaa elää avioliitossa kuin yksin, Elizabeth vastasi ja katsoi minua rauhallisesti. - Elämäsi olisi vakaampaa sen jälkeen. Tämä on sinun parhaaksesi. Tulet vielä kiittämään meitä tästä päätöksestä.
Laskin katseeni maahan. En edes tuntenut tulevaa aviomiestäni. Kuinka voisin rakastaa häntä ja olla onnellinen hänen kanssaan? Eihän ollut mitään takeita, että pitäisin hänestä.
- Kyllä minä itsekin löydän itselleni puolison, huomautin koettaen estää tulevaa tapahtumasta. - Onhan minulla ennenkin ollut poikaystäviä.
- Ne suhteet eivät ole kauaa kestäneet, serkkuni muistutti. - Tuntuu pikemminkin siltä, että olet vain leikkinyt tai kaivannut hetken lohtua.
- Ei se niin ole... mutisin, mutta siitä ei ollut apua. Serkkuni pysyisi päätöksensä takana. Luultavasti muutkin sukulaiseni olivat osallisia tähän päätökseen ja tukivat sitä. En voisi uhmata heitä.
Mieleeni muistui yhtäkkiä kuva Marleenesta. Jos jonkun kanssa todella haluaisin naimisiin, niin hänen. Jos sanoisin Elizabethille, että minulla oli jo mielitietty, jonka kanssa halusin naimisiin, hän peruisi oitis suunnitelmat järjestetystä avioliitosta. Mutta en voisi koskaan sanoa sitä. Marleen ja minä olimme molemmat naisia. Samaa sukupuolta olevat eivät voineet mennä keskenään naimisiin. Sukuni ei sitä paitsi ikinä hyväksyisi sitä, jos kertoisin rakastavani naista. Rakkautemme oli kiellettyä, vaikka rakkauden liekki olikin hiipunut lähes olemattomiin. Ehkä Marleen ei edes tuntenut enää sitä liekkiä, vaan minä haaveksin sen yhä elävän.
- Linnassa on kahden viikon kuluttua taas tanssiaiset, Elizabeth kertoi. Tanssiaiset olivat yleisiä ja olin käynyt elämäni aikana niin monissa tanssiaisissa, etten pysynyt edes laskuissa mukana. Juuri tanssiaisissa olin Marleenenkin tavannut. - Tapaat niissä tanssiaisissa tulevan sulhasesi, Tuhkimo.
Ymmärsin, mitä serkkuni tarkoitti, kun hän kutsui minua Tuhkimoksi. Se viittasi vanhaan kansansadusta otettuun perinteeseen, jossa tanssiaisissa tyttö tiputtaa lasikengän jalastaan sen miehen edessä, jonka haluaa puolisokseen. Se oli kuin naisen tekemä kosinta, joka oli harvinaista. Jos mies otti lasikengän maasta ja pujotti sen takaisin naisen jalkaan, hän osoitti hyväksyntänsä.
Kengän pudottaminen jalastaan tiesi myös jossain uskomuksissa alistumista. Niin se minustakin oli. Kun tiputtaisin kenkäni, alistuisin kohtalolleni.
 
Kahden viikon ajan olin vain miettinyt sekavia ajatuksia tanssiaisista, avioliitosta ja tietysti Marleenesta. Sukulaiseni olivat intoilleen tulevista häistä ja kihlauksestani. Kaikkien mielestä tämä oli hienointa, mitä minulle tulisi koskaan elämäni aikana tapahtumaan. Yritin hymyillä aina, kun he puhuivat asiasta ja myötäillä sekä heidän mielipiteitään että sanojaan. Heille tämä merkitsi uskomattoman paljon. En halunnut tuottaa pettymystä.
Kun viimein astelin lasikengät jalassani hitain askelin linnan tanssisaliin, tunsin katseita joka puolella. Minulla oli valkea mekko, joka ylsi melkein maahan asti ja siinä ei ollut lainkaan olkaimia. Pitkä tukkani oli kiedottu upealle kampaukselle ja vain otsatukkani ja etuhiukseni pääsivät olemaan vapaasti. Päälaellani oli myös hiuskoriste, joka muistutti äkkiä katsottuna kruunua.
Olin varmasti kaunis näky. Se oli tarkoituskin, sillä tänään tapaisin tulevan aviomieheni. Minun täytyi tehdä häneen vaikutus ulkonäöllänikin. Hänelle oli kuulemma sanottu vain, että hän löytäisi kauniin, vaalean tytön valkeassa mekossa ja lasikengissä. Minulle ei oltu kerrottu, miltä sulhoni näytti. Hänen täytyisi löytää minut.
Kovin kauaa en ehtinyt kulkea, kun pitkä mies tarttui minua kevyesti hartiasta. Tummat silmät katsoivat minua lempeästi, mutta vihreät silmäni vastasivat katseeseen epätoivolla.
- Sinun täytyy olla Crystal? mies varmisti. Hänellä oli tummanruskea olkapäitä hipova tukka, vaaleanharmaat housut ja valkoisen kauluspaidan päällä oli tummanharmaa puvuntakki, jossa oli punaisia yksityiskohtia. Hän oli kieltämättä komea tai ainakin ulkonäöltään kelpuutettava.
- Pitää paikkansa, vastasin nyökäten ja tajusin vasta silloin, että valheella olisin päässyt pakenemaan kohtaloani. Minun oli kuitenkin pikku hiljaa hyväksyttävä se, mikä minua odotti edessäpäin.
- Olen Joseph, mies esittäytyi. Hän ojensi kätensä minua kohti. - Kai sallinette minun tanssittaa teitä heti?
Nyökkäsin jälleen ja tartuin miehen kädestä. Hän johdatti minut tanssilattialle ja tarttui toisella kädellään varmalla otteella vyötäröltäni. Heti ensimmäisistä askelista tunsin, että hän todella osasi tanssia. Se teki suoraan sanoen vaikutuksen minuun. Nautin tanssimisesta, jonka vuoksi kävin mahdollisimman usein tanssiaisissa ja minulle oli tärkeää, että tanssiparini osasi hommansa.
Ikävästä tilanteesta huolimatta halusin tanssia Josephin kanssa tanssin toisensa jälkeen. En saanut mielestäni sitä tosiseikkaa, että menisin tuon miehen kanssa naimisiin, vaikken edes tuntenut häntä.
- Saanko kysyä jotain? aloitin yhä tanssiessamme ja mies nyökkäsi. - Miksi sinä jouduit järjestetyn avioliiton kohteeksi?
- Jouduin? Joseph toisti huvittuneena. - Minä halusin vanhempieni etsivän minulle naisen, jonka kanssa voisin jakaa elämäni. Olen ollut aikaisemmin vain lyhyissä suhteissa, jotka eivät ole koskaan edenneet vakaviksi.
- Luovutitko siis sen ajatuksen suhteen, että voisit vielä löytää itse itsellesi juuri sen oikean naisen?
- Minä luotan vanhempiini niin paljon, että uskon heidän tietävän, millainen nainen on minulle juuri se oikea, Joseph sanoi ja katsoi minua hymyillen. Jäin hänen katseeseensa kiinni. Tunnuin suorastaan uppoavan noihin tummiin, pohjattomiin silmiin.
En ollut varma miksi, mutta aloin pakostikin ajattelemaan, ettei järjestetty avioliitto olisikaan kenties niin paha. Ehkä ajan kanssa oppisin rakastamaan Josephia. Mies vaikutti todella mukavalta ja hän oli komeakin. Silti sydämelleni ei tuntunut riittävän, että saattaisin oppia rakastamaan häntä, jos niin ei kävisikään. Halusin rakastaa puolisoani jo ennen kuin menisin hänen kanssaan naimisiin tai edes lupautuisin kihlauksella morsiameksi.
Tanssimme pitkään ja lopulta huomasin kellon lähestyvän keskiyötä. Lasikenkä kuului tiputtaa ennen sitä.
- Voisimmeko mennä ulos? ehdotin ja ilmeestään päätellen Joseph tiesi, mitä oli luvassa. Hän oli tyytyväinen ja tartuin hänen käsivarrestaan.
Mies johdatti minut ulos linnaa ympäröivään puutarhaan, jonne oli sinne tänne istutettu ruusupensaita. Ruusujen tuoksu tulvi nenääni. Kuu loisti pilvettömällä taivaalla niin kirkkaana, ettei ulos oltu laitettu mitään valonlähteitä. Ulkona oli muutama muukin henkilö, mutta siirryimme hieman sivummalle heistä.
Katsoin Josephia, joka odotti hymyillen tulevaa. Yritin pidätellä kyyneliäni, mutta henkisesti itkin jo vuolaasti. En ollut halunnut tässä käyvän näin. Olin halunnut rakkaudella valita tulevan puolisoni, mutta enää en voinut asialle mitään.
- Crystal, ääni kutsui minua eikä se ollut miehen ääni. Nostin katseeni vähän matkan päässä kulkeville portaille, joiden alimmilla askelmilla seisoi uskomattoman kaunis, lyhyt, nuori nainen. Hänen turkoosi, pitkä tukkansa oli lainehtiva. Naisella oli yllään valkea, sivuilta pitkä mekko, joka ei ollut liian juhlava, toisin kuin omani. Hänen päässään oli suuri violetti kukka, joka oli samanvärinen kuin hänen silmänsä. Hän oli varmasti kaunein nainen, jonka olin koskaan nähnyt.
- Marleen, sanoin hiljaa. Olin hämilläni ja niin näytti nainenkin olevan. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi nähnyt Marleenin. Oli pitkä aika jopa siitä, kun olin viimeksi saanut häneltä vastauksen kirjeeseeni. Kaiken sen jälkeen Marleen todella seisoi edessäni.
Nainen katsoi minua päästä varpaisiin kuin varmistaen sen todella olevan minä. Hän otti taas muutaman askeleen lähemmäs minua, kunnes hän jäi tuijottamaan jalkojani. Marleen oli varmasti huomannut, että minulla oli lasikengät jalassani ja että edessäni odotti mies. Yhtälö oli selvä.
- Oletko sinä... Marleen aloitti ja pudisti päätään epäuskoisena. - Oletko menossa naimisiin?
- Pian olen, myönsin ja vasta silloin huomasin Josephin seuraavan hämmentyneenä tilannetta. Mies näytti jollain tasolla kärsimättömältä.
- Et kertonut minulle koskaan, että sinulla on joku mies, Marleen huomautti ja astui taas dramaattisesti lähemmäs. Hän näytti pettyneeltä.
- Nyt on. Ja et sinä ole ollut kanssani tekemisissä pitkään aikaan, jolloin et voi tietää, mitä kaikkea tänä aikana on tapahtunut.
- Tiedän, että riitamme oli turha, mutta kaipasin aikaa toipua siitä, nainen puolustautui. - Siksi en enää vastannut kirjeisiisi. Odotin kyllä jatkuvasti sitä, että törmäisin sinuun sattumalta joissain tanssiaisissa. Väkeä on kuitenkin aina liikaa tai sitten sinä et ole käynyt tanssiaisissa pitkään aikaan.
- Olen käynyt mahdollisimman usein, kerroin ja tunsin ääneni jostain syystä hieman värisevän. En olisi ikinä kuvitellutkaan, että Marleen sattuisi tällaisella hetkellä paikalle.
- Meillä oli juttu kesken, Joseph sanoi Marleenelle pahoittelevasti. Mies otti askeleen lähemmäs minua ja tarttui kädestäni. - Voisitko suoda meille hetken rauhan?
- Oletteko tunteneet pitkäänkin? Marleen kysyi piittaamatta miehen pyynnöstä.
- Tämän illan vasta, myönsin ja nainen näytti pettyneeltä. - Tämä on järjestetty avioliitto.
- Aiot siis tiputtaa lasikengän tuon miehen eteen, jota et rakasta, saatika edes tunne? Marleen kysyi kuin halveksuen.
- Minulla ei ole muita vaihtoehtoja, sanoin huultani purren. Minua itketti todenteolla.
- Ei muita vaihtoehtoja? Marleen toisti ja suru paistoi suoraa hänen sanoistaan. - En tiennyt, että luovutat noin helpolla. Luulin sinun olevan vahvempi.
- Minä olin vahva! huusin ja jouduin räpyttelemään silmiäni lujaa, jotta saisin kyyneleet pysymään sisällä. - Olin vahva siihen asti, kunnes menetin sinut!
Marleen vaikeni ja hän katsoi minua uskomatta korviaan. Hän näytti hämmentyneeltä. Myös Joseph jäi tuijottamaan minua sanattomana.
Mitä enää pystyin tekemään tässä vaiheessa? Tunnuin taas olevani umpikujassa. Ennen kuin kukaan ehti sanoa sanaakaan, lähdin juoksemaan pois. Juoksin syvemmälle puutarhaan, sillä tiesin sitäkin kautta pääsevän portista, joka tanssiaisten aikaan oli aina auki.
Kun astuin kiviselle polulle, heti ensimmäisellä askeleella jalassani oleva lasikenkä särkyi palasiksi. Kaaduin maahan ja samalla toinen lasikenkäni tippui jalastani kivipolulle, jolloin se sai pahoja säröjä. Palasiksi särkynyt lasikenkä oli jättänyt sirpaleita jalkaani ja jalkani oli aivan verillä.
Itkin kivusta ja samalla henkisestä tuskastani johtuvat kyyneleeni pääsivät viimein vapautumaan. Tämä oli kuin alkuperäinen Tuhkimon tarina. Hän oli paennut ennen keskiyötä, tiputtanut toisen lasikenkänsä ja sitten lumous oli särkynyt. Ainoa ero oli vain se, ettei prinssi seurannut perässäni ja poimisi lasikenkääni. Minusta ei tulisi hänen prinsessaansa.
Nousin ylös ja lähdin varoen kävelemään verisen jalkani kanssa. Jokainen askel oli tuskaa. Ainakin se sai minut unohtamaan hetkeksi muut murheeni.
Vartijat linnan porteilla halusivat varmistaa, että minulla oli kaikki kunnossa ja he kutsuivat hevosvankkurit viemään minut kotiin. Palasin omalle asunnolleni pimeään yksinäisyyteen. Jäisin viettämään elämääni yksin ellen päättäisi sitä ennen aikojaan. Tämä Tuhkimo-tarinani ei saanut onnellista loppua.
 
Ainakin niin luulin. Vai voisiko tätä loppua luokitella kuuluvaksi Tuhkimo-tarinaani? Minusta se tuntui täysin omalta tarinalta.
Kun olin juossut linnan puutarhan kivipolulla, särkenyt toisen lasikenkäni ja toinen oli tippunut, joku todella oli poiminut lasikengän. Se joku toi lasikenkäni kotiovelleni asti ja sovitti sitä jalkaani. Se tiesi häitä tai ainakin aluksi sitä, että kihlauduin kenkäni tuojan kanssa. Naimisiinmenossa oli se ongelma, että lasikengän oli minulle tuonut itse Marleen.
Olin ollut onnesta sekaisin, kun nainen oli ilmestynyt ovelleni ja ojentanut lasikenkääni sovittaakseen sitä jalkaani. Rakkautemme liekki oli taas täysissä voimissaan. Hän rakasti minua. Muuta en olisi toivonutkaan.
Emme olleet varmoja siitä, mitä tekisimme ongelmamme suhteen. Lopulta olimme tajunneet, ettei tähän Tuhkimo-tarinaan mahtunut kahta prinsessaa. Oli aika vaihtaa toiseen satuun.
 
- Sallinette, että tanssitan teitä heti? kysyin päästyämme tanssisaliin. Sain naisen välittömästi punastumaan, mutta hän tarttui käteeni hyväksyen.
Marleen ja minä tanssimme ensimmäistä kertaa yhdessä kaikkien silmien edessä. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt meihin sen suurempaa huomiota. Saimme katseita ainoastaan Marleenin kauneuden vuoksi. Naiset kadehtivat hänen kauneuttaan ja miehet halusivat hänet omakseen. Mutta Marleen oli nykyään minun enkä peitellyt ylpeyttäni siitä, vaan vedin naisen lähemmäs omaa kehoani ja katsoin häntä kiihkeästi suoraan silmiin.
Tukkani oli nykyään lyhyt ja olin pukeutunut miehen vaatteisiin. Olin tehnyt suuren muutoksen Marleenen vuoksi. Olin muuttunut täysin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin. Sukuni ei enää tiennyt olemassaolostani. Olin ilmoittanut heille kirjeitse, että olin pahoillani Josephin kanssa tapahtuneesta ja että menisin naimisiin rakastamani naisen kanssa. Tiesin, etteivät he hyväksyisi sitä välttämättä koskaan. Olin muuttunut ulkoisesti mieheksi, mikä ei ollut vaikeaa pituuteni vuoksi ja minut tunnettiin nykyään nimellä Cristian. Vain harva tiesi Tuhkimo-tarinan, josta olin alun perin.
Tanssin loputtua kaikkien katseiden edessä suutelin Marleenea pitkään. Tunsin kateelliset katseet, joita sain miehiltä, mutten piitannut heistä. Tämä oli sitä, mitä olin niin pitkään toivonut hartaammin kuin mitään muuta.
En tiennyt, mikä satu olisi nyt kuvastanut elämäämme. Ehkei sillä edes ollut väliä. Tämä oli meidän oma satumme, jota kirjoitimme elämän kynällä. Siinä oli kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen loppu.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com