Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Enkelin kuvakirja


Oli kerran enkeli, jonka siivet olivat pahoin vaurioituneet. Sulkia oli lähtenyt irti vaikka kuinka paljon eikä enkeli kyennyt enää lentämään. Maahan vajonneena enkeli itki kohtaloaan. Voisiko hänen siipensä koskaan parantua ja hän voisi lentää jälleen? Muutama lumihiutale leijaili silloin tällöin ilmassa. Kaiken hiljaisuuden keskeltä enkeli kuuli jotain ja lähti uteliaana katsomaan, mitä se oli. 
Hän löysi yksinäisen tornin vailla ovea. Ylhäällä oli vain ikkuna, josta kajasti valoa. Siellä ikkunalaudalla istui keiju, joka oli enkelin mielestä yksi kauneimmista olennoista, jonka hän oli nähnyt. Keiju hymyili avoimesti enkelille ja kertoi olevansa kirottu. Hän ei voisi poistua tornista ennen kuin vilpittömät siivet lentäisivät hakemaan hänet. Vain siten keijun kirouksen pystyi murtamaan.
Enkeli halusi auttaa keijua. Tuo olento sai lumisateen jälleen alkamaan ja pienet hiutaleet tippuivat helisten maahan. Tuota lumisadetta enkeli olikin kaivannut. Enkeli lupasi keijulle, että hän olisi se, joka tulee murtamaan hänen kirouksensa, kunhan enkelin siivet ensin parantuisivat ja hän kykenisi jälleen lentämään. Keiju itki onnesta. Hän lupasi odottaa.
Pahaenteinen silmäpari kuitenkin seurasi heitä kauempana. Ja vaikka enkeli odotti onnellisena sitä hetkeä, jolloin kykenisi taas lentämään, ei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan.
 
Enkeli itki jälleen. Hänen siipensä eivät olleet pitkän ajankaan jälkeen alkaneet parantua. Ne olivat aivan yhtä huonossa kunnossa kuin ennenkin. Enkeli uskoi, ettei koskaan enää kykenisi lentämään, ja että hänen siipensä olivat jo niin pahasti vaurioituneet, etteivät ne koskaan parantuisi. Eniten häntä itketti se, ettei hän voisi pitää lupaustaan ja rikkoa keijun kirousta. Keiju odottaisi turhaan toiveikkaana hänen saapumistaan. Lumisade alkoi hiipua.
Silloin enkeli kuuli tutun äänen. Nostettuaan katseensa hän näki itse paholaisen. Paholainen ojensi kättään hymyillen enkelille. Enkeli oli hämillään. Hän oli monesti menneisyydessään turvautunut paholaiseen. He olivat olleet todella läheisiä. Heidän siipensä olivat jopa lyöneet samaan tahtiin. Mutta paholainen oli jo kertaalleen repinyt hänen siipisulkansa ja tehnyt hänestä lentokyvyttömän. Silloin tosin enkelin siivet olivat ajan kanssa parantuneet, kunnes ne olivat jälleen kokeneet kovia. Nyt paholainen kuitenkin vaikutti vilpittömältä. Enkeli näki silmissään saman paholaisen, jota oli menneisyydessään hetken aikaa luullut kaltaisekseen. Epäröiden enkeli tarttui paholaisen käteen, kun lumisade hidastui. 
Enkeli vietti aikaa paholaisen kanssa kuten ennen. Paholainen oli lentokykyinen, mutta häntä ei haitannut enkelin lentokyvyttömyys. Hän vain tahtoi itse kyetä lentämään enkelin luokse lumisateessa. Hänen siipensä löivät menneisyyden tahtiin, mutta enkeli haikaili katseellaan tornille, jossa tiesi keijun odottavan. Hän halusi mennä kertomaan keijulle, ettei voisi pitääkään lupaustaan. Silloin paholainen tarttui häntä kädestä ja pyysi, ettei enkeli menisi. Nähtyään paholaisen kyyneleet, enkeli veti tämän itseään vasten ja suuteli paholaista. Paholainen oli onnellinen, mutta enkeli näki vain lumisateen, joka oli vaihtanut väriään puhtaanvalkoisesta mustaksi. Se värjäsi hänen siipensäkin yhtä synkäksi. 
Enkeli suvaitsi kaiken, mitä paholainen halusi, sillä hän ei halunnut vahingoittaa tämän siipiä tai nähdä kyyneliä. Enkeli halusi unohtaa keijun, joka yhä edelleen odotti häntä tietämättä, ettei enkeli voisi koskaan tulla täyttämään lupaustaan. Paholainen oli kaikesta tästä tyytyväinen ja hän halusi sulkea enkelin uudelleen menneisyyden syntiin. Enkeli ei pistänyt vastaan. Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Hän oli jo lentokyvytön eikä asia siitä enää pahemmaksi muuttuisi. Hänelle riitti, että hän kelpasi edes jollekulle. Pimeyden alkaessa syödä häntä sisäänsä, musta lumisade hiipui hiipumistaan. Vasta peityttyään kokonaan pimeyteen, enkeli tajusi tehneensä pahan virheen.
Hätääntyneenä hän pakeni eikä paholainen kyennyt estämään häntä. Enkeli juoksi paikassa, jossa ei satanut enää lainkaan lunta. Enkelin synnit olivat saaneet ikuisen lumisateen lakkaamaan. Juostessaan enkelin vähäiset siipisulat irtosivat ja jäivät leijailemaan tyhjyyteen. Hänen siivissään oli tuskin lainkaan sulkia, kun hän viimein saapui tornin juurelle.
Keiju katsoi häntä pidätellen kyyneliään. Hän oli tiennyt jotain tapahtuneen, kun lumisade oli ensimmäistä kertaa lakannut kokonaan. Enkeli kuunteli keijun vihaisia huutoja. Kuinka kukaan syvään syntiin uponnut voisi kuvitellakaan pelastavansa hänet? Enkeli myönsi virheensä ja keiju sulkeutui torninsa uumeniin. 
Lähtiessään itkien pois, enkeli huomasi yksinäisen lumihiutaleen leijailevan päänsä ohitse. Se oli valkoinen hiutale, joka laskeutui maassa olevalle paperilapulle. Enkeli nosti paperin maasta ja huomasi sen olevan piirrustus, joka esitti häntä ja keijua pitämässä toisiaan kädestä. Oliko keiju piirtänyt tämän?
Enkeli hymyili ja pyyhki kyyneleensä. Keiju ei ollut odottanut vain jotakuta pelastamaan häntä. Hän oli odottanut nimenomaan enkeliä. Enkeli meni itsevarmasti tornin juurelle ja tarttui tornin tiilien väliköstä. Hän alkoi kiivetä ylös tornin seinämää, tavoitellen ikkunaa, josta kajasti valoa ja josta kantautui hiljaista nyyhkytystä. Vaikka enkelin ote lipsui välillä, hän jatkoi päättäväisenä kiipeämistä. Lunta oli jälleen alkanut sataa taivaalta ja se värjäsi hänen mustat riutuneet siipensä jälleen valkoisiksi. Valkoiset siipisulat kasvoivat huimaa vauhtia hänen selkäänsä. Lunta pyrytti taivaan täydeltä. 
Keiju istui vuoteellaan ja halasi tyynyään lohtua hakien. Hän säikähti kuullessaan ääniä ikkunalta. Käännyttyään hän huomasi enkelin istumassa ikkunalaudalla valkoiset siivet kaikessa kauneudessaan. Keiju ei voinut uskoa silmiään. Mitä oli tapahtunut?
Enkeli hymyili keijulle ja kertoi tulleensa täyttämään lupauksensa. Keiju ei pidätellyt iloaan, vaan juoksi halaamaan enkeliä. Ja enkeli levitti siipensä lentääkseen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän kannattaeli kevyttä keijua käsivarsillaan ja keiju palkitsi hänet onnea huokuvalla hymyllä ja suudelmalla. Keijun kirous oli purettu ja he lensivät valkoisessa lumisateessa yhdessä. Heidän siipensä löivät samaan tahtiin. 
 
Enkeli sulki kuvakirjan, jonka oli juuri saanut viimeistellyksi. Tuo kuvakirja oli vain lohdutus hänelle, särkynyt toive siitä, kuinka hän olisi halunnut kaiken lopulta kääntyvän hyväksi. Ei hän olisi oikeasti mitenkään kyennyt kiipeämään tornin seinämää pitkin. Enkeli oli kyllä yrittänyt sitä, muttei ollut onnistunut. Siksi hän oli lopulta lähtenyt itkien ja alkanut piirtää kuvakirjaa lohdukseen.
Kaikki tämä aika oli parantanut lopulta hänen siipensä ja ne olivat täysissä voimissaan jälleen. Kuitenkaan hän ei silti voinut pelastaa keijua kiroukseltaan. Keiju oli alkanut katsoa asioita toiselta kannalta ja kertonut, että hänen kirouksensa saattoi olla vain hänen päänsä sisällä. Keiju halusi hänen siipiensä paranevan, jotta hän itse pääsisi omin siivin lentämään pois tornista. Hän purkaisi kirouksensa itse kunhan olisi siihen valmis.
Lunta tuprutti taivaan täydeltä ja enkeli hymyili. Ehkäpä keiju itse lentäisi pois tornistaan, mutta enkeli oli mielessään luvannut silloin lentää keijua vastaan. Hänen siipensä löivät ilmaa ja enkeli mietti, löivätkö keijun siivet samaan tahtiin hänen siipiensä kanssa.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com