Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ensilumen keto


– Minä rakastan sinua, oli silloin niin helppoa sanoa. Yhtä ihanaa se oli kuulla rakkaan Lennethini suusta. Hän oli niin suloinen pyöreine kasvoineen ja sinertävien lyhyiden hiustensa kanssa. Vesipisaroita muistuttavat helmet koristivat hänen silmänympäryksiään korostaen tytön lapiksensinisiä silmiä. Jääkeijun siivet olivat hohtavanvalkoiset, joiden läpinäkyvyys sai ne näyttämään liian hennoilta lentämiseen.
Syleilin pientä Lennethiä. Hän oli sirorakenteinen kuten minäkin. Hänen vartalonsa oli kuin lapsella, vailla muotoja. Lämmin vartaloni sai kylmänväreitä pienestä jääkeijusta. Aurinkokeijujen ruumiinlämpö oli paljon jääkeijujen ruumiinlämpöä korkeampi. Tunnuin varmasti kuumottavalta Lennethiä vasten.
Tuuheat keltaiset hiukseni olivat yhtä lyhyet kuin rakkaallanikin. Oranssit silmäni katsoivat hymyillen tytön kasvoja. Keltaiset silmäripseni auttoivat minua näkemään pimeässä, sillä niistä loisti auringonvaloa. Siipeni hoitivat saman homman ja ne olivat melkein yhtä kauniit kuin Lennethin siivet. Yhtä hennot ja läpinäkyvät.
– Minäkin rakastan sinua, Hanon, Lenneth kuiskasi ja painoi päänsä rintojani vasten, kun makasimme yöksi nupulleen sulkeutuneen ruusun sisällä. Siipeni ja ripseni valaisivat pientä makuukamariamme. 
Kaikki keijut olivat tyttöjä. Synnyimme kukoistamaan puhjenneiden kukkien sisältä ja olimme koko elämämme ikinuoria. Tästä syystä keijuja syntyi yleensä vain kesäisin ja vain harvat keijut, kuten Lenneth, syntyivät talvella harvinaisista talvikukista. Keijujen elämä oli lyhyttä. Vain muutama vuosi ja pisin elinaika keijujen historiassa oli ollut seitsemän vuotta. Se oli kuitenkin jo harvinainen ennätys.
Keijut jaettiin eri kategorioihin heidän kykyjensä ja ulkonäkönsä puolesta. Oli tulikeijuja, vesikeijuja, maakeijuja, ilmakeijuja, aurinkokeijuja ja jääkeijuja. Minä olin aurinkokeiju ja Lenneth oli jääkeiju. Olimme toistemme vastakohdat. En piitannut muiden mielipiteistä. Rakastin erilaisuudestamme huolimatta Lennethiä sydämeni pohjasta. Hän oli tärkeintä minulle tässä maailmassa.
– Nyt on jo syksy ja pian tulee taas talvi, Lenneth kuiskasi. – Vaikka rakkautemme alkoi kesän alussa, olen aina inhonnut kesää. Olen halunnut elää kanssasi talven. Näyttää sinulle minun maailmani, missä minä olen syntynyt. Kaikki on valkoista, kirkasta ja valoisaa. Se on kauneinta, mitä tiedän!
– Olen itsekin aina halunnut nähdä sen, myönsin ja annoin pusun tytön otsalle. – Kerrot talvesta niin paljon. Haluan tietää, tuntea ja kokea sen.
Olin syntynyt vasta keväällä. En ollut siksi vielä elänyt talvella. Lenneth oli minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi. Hän oli elänyt jo kolme talvea ja kolme kesää. Jääkeiju puhui aina, kuinka hän vihasi kesää. Hän kuvaili aina, kuinka paljon mahtavampi vuodenaika talvi oli. Koska olin elänyt tähän mennessä vasta kesän, pystyin vain malttamattomana odottamaan, miltä talvi näyttäisi.
– Toivottavasti talvi tulisi mahdollisimman pian ja valkoinen ensilumi sataisi päällemme, Lenneth toivoi ja sulki uneliaana silmänsä. – Hyvää yötä, Hanon.
– Hyvää yötä, toivotin ja painoin pääni tytön pörheää tukkaa vasten. Ensilumi. Sitä minä odotin tällä hetkellä niin hartaasti.
 
Sellaista se aika oli. Olimme niin onnelliset ja odotimme malttamattomina tulevaisuutta. Mikään ei kuitenkaan pysynyt ennallaan. Asioilla oli tapana muuttua.
 
– Olit taas hänen luonansa, sanoin syyttävästi, kun Lenneth palasi kotiruusullemme, joka oli syksyn myötä alkanut jo lakastua.
– Mistä sinä puhut? tyttö ihmetteli yritellen selvästi peitellä syyllisyyttään. Minä yritin vain peitellä surusta johtuvaa värinää äänessäni.
– Olit taas sen saman keijun luona, tarkensin, vaikka Lenneth kyllä tiesi, mitä olin alusta alkaen tarkoittanut. – Viihdyt hänen luonaan todella paljon, enemmän kuin minun.
– Onko siinä jokin ongelma, että minulla on hyvä ystävä? jääkeiju ihmetteli. – En minäkään koskaan valita sinulle siitä, että vietät aikaa ystäviesi kanssa.
– Tämä on aivan eri asia! huusin, kun en kyennyt enää pitämään itseäni rauhallisena. – Se keijuhan on jääkeiju kuten sinäkin. Hän kuulemma syntyi kanssasi melkein samoihin aikoihin. Sain myös kuulla, että te olitte rakastavaisia vielä viime talvena.
Lenneth jähmettyi niille sijoilleen. Hänen kasvoiltaan paistoi syyllisyys. Kuulemani väitteet olivat siis pitäneet paikkansa.
– Sinä kuulemma rakastat häntä yhä edelleen.
– Se ei pidä paikkaansa, Lenneth kiisti ja katsoi minua silmiin. – Minä rakastan sinua. Mutta jos aiot aina syyllistää minua mustasukkaisena entisen heilani tapailusta, jonka kanssa olen nykyään vain ystävä, en voi jatkaa enää näin.
– Sinä siis haluat erota? varmistin ääni väristen ja Lenneth pysytteli hiljaa. Miten hän saattoi ajatella jotain tuollaista? Mehän rakastimme toisiamme. En pystyisi koskaan elämään ilman Lennethiä.
– Parempi, että pidämme hieman etäisyyttä toisiimme jonkin aikaa, hän sanoi nopeasti ja lennähti ilmaan. Jäin katsomaan hänen peräänsä järkyttyneenä.
Mitä olin tehnyt väärin? Miksi onnemme oli kääntynyt niin lyhyessä ajassa tällaiseksi? Eikö Lenneth enää muistanut, kuinka rakastuneita ja onnellisia olimme olleet vasta vähän aikaa sitten?
En kestänyt ajatusta, että menettäisin hänet. Lennähdin ilmaan. Minun oli pakko lähdettävä Lennethin perään. Näin hänet kaukana horisontissa. Minun olisi ollut turha yrittää huutaa hänen peräänsä. Odottaisin, että hän laskeutuisi ja menisin sitten puhumaan hänelle. Pyytäisin anteeksi kaikkea, mitä olin tehnyt.
Huomasin, kuinka Lenneth pikku hiljaa laski korkeuttaan, kunnes hän laskeutui eräälle kivelle lätäkön reunalle. Hän ei ollut yksin. Kivellä istui jo yksinäinen keiju, joka katsoi vierelleen ilmestynyttä Lennethiä yllättyneenä, mutta hymyillen.
Laskeuduin nopeasti maahan kauemmas heistä. Hiivin äänettömästi lähemmäs ja huomasin kivellä istuvan keijun olevan juuri se sama jääkeiju, jota Lenneth oli tapaillut. Lenneth oli siis oitis tulla jälleen hänen luokseen. Tunsin samaan aikaan vihaa ja surua. Tunteeni olivat ristiriidassa.
Lenneth istui toisen keijun vierelle ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten. Toinen keiju kietoi kätensä Lennethin harteille ja tunsin piston sydämessäni. Lenneth oli halunnut meidän ottavan etäisyyttä ja silloin hän ryntäsi oitis tuon keijun luokse. Oli jo selvää, että Lenneth oli valinnut hänet minun sijastani.
Pyrähdin lentoon kyyneleet näkökenttääni sumentaen. Lensin vailla päämäärää ja mietin mielessäni, mikä minussa oli vikana. Mitä olin tehnyt väärin, että rakkaani oli valinnut minun sijastani toisen?
Jonkin matkaa lennettyäni siipeni alkoivat tuntua raskailta ja jäykiltä. Yritin sinnitellä, mutta putosin maahan mätkähtäen. Jokapaikkaan sattui. Pyyhittyäni kyyneleeni näin, kuinka käteni ja jalkani olivat verillä, kun olin pudonnut kovaan maahan. Siipiini sattui, niitä kirveli. Vilkaisin siipiäni, jotka olivat menettäneet hohtoaan. Niiden pinta oli muuttunut valkoiseksi.
Koko maailma näytti harmaalta ja kolkolta. Taivas ei ollut enää sininen. Se oli harmaavalkoinen. Minun oli kylmä. Tunsin kyllä kylmyyttä aina, kun halasin Lennethiä, mutta nyt minulla oli sitäkin kylmempi. Kylmyys valtasi kehoni ja työntyi yhä syvemmälle sisälleni. Tunsin oloni heikoksi ja voimattomaksi.
Jotain valkoista leijaili eteeni, litteitä, kauniin koristeellisia, valkoisia lumihiutaleita. Näistä Lenneth oli kertonut minulle. Jokainen niistä oli uniikki. Kahta samanlaista ei ollutkaan. Ne olivat niin kauniita. Kauniimpia kuin olin kuvitellut.
Yksi lumihiutale tippui päälleni. Silloin se hajosi pienen pieniksi valkoisiksi hipuiksi, jotka saivat minut värisemään kylmästä yhä voimakkaammin. Hiutaleita leijaili maahan yhä enemmän ja kylmyyden tunne kasvoi entisestään.
Tämä oli ensilumi. Lenneth oli niin odottanut tämän hetken koittamista. Kyyneleet nousivat silmiini, kun kuva rakkaani kasvoista ilmestyi mieleeni. Olin odottanut pääseväni viettämään talvea hänen kanssaan yhdessä, mutta se kaikki oli mennyttä. Rakkautemme ei ollut nähnyt ensilunta.
Tajuntani alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Valkoinen lumi alkoi peittää minua allensa. En kyennyt estelemään sitä. Minulla oli niin kylmä. Kylmyys tuntui luissani asti. Kuin kylmyys olisi keihästänyt minut.
– Lenneth, kuiskasin viimeisimmillä voimillani, kun kyyneleeni jäätyivät kasvoilleni kuin Lennethin ollessa läsnä minun itkiessäni.
– Hanon, täällähän sinä olet.
Ennen kuin tajusinkaan, Lenneth oli hätääntyneenä, silmät kyynelisinä ilmestynyt vierelleni ja halasi minua tiukasti. Lennethin syleilyssä en silti tuntenut oloani lainkaan lämpimäksi. Tyttö oli kylmä, mutta silti lämpimämpi kuin ulkoilma ja lumihiutaleet.
– Olen pahoillani, Lenneth sanoi ja siveli sormellaan huuliani. – Huulesi ovat aivan siniset. Sinä jäädyt. Minun olisi pitänyt olla kanssasi, eikä jättää sinua yksin. En tajunnut, että kylmyys voi tappaa aurinkokeijun samoin kuin jääkeijun voi tappaa kuumuus. Tajutessani sen, lähdin nopeasti perääsi.
– Miksi...? kuiskasin pystymättä liikkumaan.
– Siksi koska minä rakastan sinua, Lenneth vastasi ja hymyili kyyneltensä takaa.
Yritin hymyillä, mutta kasvoissani ei ollut enää lainkaan tuntoa. Tunsin enää vain keveän ilmavirran kurkussani, joka syntyi hengityksestäni. Kylmä ilma viilsi kurkkuani sisältä päin.
Näin silmäkulmassani liikettä ja käänsin katsettani. Lumisateen keskellä vain pienen etäisyyden päässä meistä seisoi keiju, jonka siivet olivat sulkapeitteiset, kasvot kauneimmat näkemäni, hiukset pitkät ja valkeat. Ei, se ei ollut keiju, se oli enkeli. Enkeli, joka oli tullut hakemaan minua.
Lenneth huomasi yllätyksekseni saman enkelin ja halasi minua tiukemmin.
– Ei, älä vie rakastettuani! Lenneth pyysi itkien epätoivoisesti. – En halua erota tällaisissa merkeissä hänestä. Rakastan häntä liikaa.
Enkeli otti muutaman askeleen, jolloin hän seisoi edessämme kaikessa kauneudessaan. Hän suorastaan hohti valkeutta.
– Älä huoli, enkeli rauhoitteli ja polvistui eteemme. – En aio erottaa teitä kahta toisistanne, jos ette sitä itse halua. Mutta ikuinen rauha minun on silloin molemmille nyt annettava.
– Minä lähden kyllä hänen kanssaan, jos se siitä on kiinni, Lenneth sanoi päättäväisen rohkeasti.
Enkeli nyökkäsi ja nousi ylös. Olisinpa pystynyt hymyilemään Lennethille ja sanomaan hänelle vielä kerran, kuinka häntä rakastinkaan. Olisinpa vielä kerran voinut tuntea hänen syleilynsä. Kylmä, viiltävä tunne kurkussani lakkasi. Tajuntani katosi ja viimeinen asia, jonka näin, oli Lennethin onnellisesti hymyilevät kasvot.
 
Niin enkeli nosti kätensä rakastavaisia kohti. Hetkessä jääkeiju muuttui lumeksi ja hänen syleilemänsä aurinkokeiju muuttui pienen pieniksi valopalloiksi. Ne molemmat levittyivät laajalle alueelle. Ne imeytyivät maan sisään ja enkeli katsoi hymyillen aikaansaannostaan.
– Tähän paikkaan kasvaa kukkaketo. Tulette aina olemaan yhdessä tämän kedon maan alla, sillä teistä kukat tulevat tänne kasvamaan. Ne kestävät kesät että talvet lakastumatta. Näiden kukkien avatessa nuppunsa, syntyy teidän omat pienokaisenne, tämän kedon keijut.

**********************************************************************************************************************************

©2019 Enkelin Siivet - suntuubi.com