Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

12.

 

Lentäminen oudoilla siivilläni oli vaikeaa. Ne liikkuivat eri tavalla kuin entiset enkelin siipeni ja niiden ohjattavuus oli yliherkkää. Näytin varmasti siipirikolta feenikslinnulta.

– Raksha! Blaire huusi maasta, mutta yllättäen hän olikin lennähtänyt jo vierelleni. – Mitä sinä teet?

– Lähden kotiin, vastasin ja yritin vaivalloisesti nostaa korkeutta. – Oikeaan kotiini!

– Et voi palata! tyttö huusi järkyttyneenä. – Et tiedä, mitä siitä seuraa!

Blaire tarttui käteeni, mutta sain riuhtaistua hänen otteensa irti. Räpiköin vaivalloisesti uusilla siivilläni, joihin en ollut tottunut. Olin niin sekaisin kaikesta, etten meinannut saada niitä hallintaani. Blairen oli onneksi vaikeaa tarttua minuun, kun viuhdoin miten sattuu siivilläni. Löin vahingossa häntä siivelläni kasvoihin ja tyttö joutui perääntymään jonkin matkaa.

Pääsin yhä korkeammalle ja aloin ymmärtää, kuinka siipeni toimivat. Minun oli kuitenkin päästävä mahdollisimman korkealle, sillä en muuten tietäisi, missä päin kotini oli. Taivaalta voisi tähystää hyvin ja saattaisin tunnistaa kotiseutuni korkealta ilmasta käsin.

Vaikka siipeni olivat suuret, niiden pitkämäinen rakenne teki niistä nopeat ja sulavat liikuttaa. Blaire jäi jälkeen minusta, kun lensin yhä korkeammalle. En kuullut enää hänen epätoivoisia huutoja, etten lähtisi. Kukaan ei voisi enää pysäyttää minua.

Päästyäni lähelle pilvien rajaa, ryhdyin heti katselemaan alla näkyvää maailmaa, etsien merkkejä, joilla löytäisin kotiin. Hyvin kaukana näkyi vuori ja sen juurella järvi, joka muistutti erehdyttävästi muodoltaan näkinkenkää. Se oli Näkinkenkäjärvi! Olin uinut siellä joka kesä, sillä se sijaitsi kaikkein lähimpänä kotiamme. Minä tiesin nyt, missä kotini oli. Pääsisin viimein takaisin vanhempieni luokse.

Syöksähdin viistosti maata kohti saadakseni kiihdytettyä vauhtiani ja laskettua samalla korkeuttani. En tiennyt itkinkö onnesta vai aiheuttiko ilmavirta poskillani valuvat kyyneleet.

– Äiti, isä. Minä palaan takaisin luoksenne! huudahdin riemuissani. Uusien siipieni hallitseminen alkoi käydä jo sujuvammin, ja ennätysvauhtia kiitäen olin koko ajan lähempänä kotia.

 

Aloin laskeutua hyvissä ajoin, sillä en ollut varma, osaisinko laskeutua uusilla siivilläni, kun kerta vauhdin hidastaminenkin kävi työstä. Siipeni eivät kääntyneet samaan asentoon kuin vanhani ja tunsin taas vain räpiköiväni siipirikkoisen linnun lailla. Lopputulos oli, että putosin mahalleni nurmikolle. Onnekseni siitä ei ollut leikattu vähään aikaan, vaan sen oli annettu kasvaa pitkäksi heinikoksi, joka pehmensi pudotustani.

Katsoin epäuskoisena, mutta huojentuneena tuttua omakotitaloa. Kääntäessäni katsettani, näin pienen lammen ja sen yllä lentelevät sudenkorennot. Mikään ei ollut muuttunut kuluneen viikon aikana.

En voinut vieläkään käsittää, että aikaa oli kulunut vasta niin vähän. Tuntui kuin olisin ollut poissa ainakin kuukauden. Olin ollut hetken jo unohtaa, miltä kotona oleminen tuntuu.

Nousin haparoiden ylös ja puistelin ruohoa mustalta mekoltani. Silloin kuulin oven käyvän.

– Kuka sinä olet? naisen ääni kysyi peloissaan. Katseen nostaessani olin alkaa itkeä, kun näin viimein taas oman äitini.

– Äiti, sanoin hymyillen ja otin muutaman askeleen taloa kohti. Äitini kuitenkin kavahti elettäni.

– Pysy kaukana, hän komensi ankaraan äänensävyyn, jota en koskaan eläissäni ollut kuullut hänen suustaan. Olin ymmälläni, kunnes muistin, millaisen muodonmuutoksen olin kokenut. Ei äiti tietenkään tunnistanut minua.

– Äiti, se olen minä, Raksha. Sinun rakas tyttäresi, selitin rauhalliseen äänensävyyn ja astelin varoen lähemmäs. – Minut kidnapattiin. He ottivat vertani ja tekivät hirvittävän rituaalin, jonka johdosta muutuin tällaiseksi.

– Ei, äitini sanoi päätään pudistaen. – Sinä et ole minun tyttäreni. Sinä olet luonnonvastainen olento, joka kuuluisi tuhota, ennen kuin aiheutat mitään pahaa kellekään.

Tuntui kuin sydämeeni olisi isketty veitsellä. Jäin tuijottamaan järkyttyneenä äitiäni, joka vastasi katseeseeni tuimasti tuijottaen. Eikö hän ymmärtänyt, että se olin minä?

– Äiti... sanoin itkua pidätellen.

– Älä kutsu minua noin! nainen huusi, ja näin, ettei tämä ollut helppoa hänellekään. Hän yritti kaikin keinoin pitää itsensä kasassa, jottei murtuisi täysin. – Minun tyttäreni on kuollut.

– Mutta minä olen tässä, itkin ja otin jälleen varomattoman askeleen äitiäni kohti. Hän perääntyi välittömästi ja pudisti päätään.

– Tyttärelläni Rakshalla oli puhtaanvalkeat enkelinsiivet, vaalea tukka ja siihen lisättynä harvinaiset ruskeat silmät. En näe edessäni tytärtäni. Sinä et ole tyttäreni! Häivy silmistäni!

Otin askelia tällä kertaa taaemmas. Itkin hätääntyneenä ja vilkuilin ympärilleni kuin etsien jotain todistusaineistoa henkilöllisyydestäni. Sudenkorennot lensivät viereltäni ja ojensin kättäni niitä kohden vain huomatakseni, että ne kaikkosivat heti minua. Entiset ystävänikin olivat hylänneet minut.

Savu havahdutti minut epätoivostani. Se tuli altani, ja jalkojani nostaessani näin maan palavan jalkojeni alla. Taas olin aiheuttanut jotain pahaa.

– Häivy ennen kuin poltat koko paikan maan tasalle! nainen huusi, ja huomasin hänen olevan valmiina käyttämään enkeleille luontaista magiaa.

Ja hetkessä olin jo räpiköimässä ilmaa. Ei ollut mitään syytä pitkittää tätä ja nähdä, kuinka vain saisin tahattomasti tuhoa aikaan. Minä en todellakaan ollut enää Raksha... olin hirviö.

 

Itkin metsässä puun alla ja toivoin, ettei kukaan löytäisi minua. Elämälläni ei olut enää minkäänlaista merkitystä. Minut oli hylätty, olin luonnonvastainen olento, joka haluttiin tappaa ja kaiken lisäksi oma äitini oli kieltänyt minut.

– Serine...? arka kuiskaus sai minut nostamaan pääni. Blaire seisoi turvallisen välimatkan päässä ja katsoi minua huolestuneena. – Minähän sanoin, ettei se kannata.

– Olisi pitänyt kuunnella sinua alusta lähtien, sanoin pää takaisin polviin painettuina. – Olin kuvitellut äitini olevan onnellinen, kun hänen kidnapattu tyttärensä palaa takaisin kotiin hänen luokseen... Toisin kuitenkin kävi.

– Sinä et ole enää hänen tyttärensä, Blaire muistutti. – Et ole enää Raksha Angelie Merona. Olet Serine Fueno, jotain niin uskomatonta, mitä ei muualta tästä Soiran maasta löydy.

Nostin katsettani. Ennen kuin pääsin Blairen kasvoihin asti, jäin tuijottamaan hänen ranteitaan, joiden palovammat olivat saaneet vaaleita rakkuloita ja ne vuotivat vaaleaa nestettä.

– Et ole hoitanut aiheuttamiani palovammojasi, huomautin hätääntyneenä. – Ne näyttävät todella pahalta. Ne tarvitsevat jotain kylmää ja sidettä päälle.

– Se kaikki on toissijaista, tyttö rauhoitteli ja asteli lähemmäs minua. – Nyt minulle on tärkeintä saada sinut takaisin kotiin.

– Ei minulla ole kotia. Ei enää. Kun oma äitinsä kieltää oman lapsensa ja häätää pois kodistaan, silloin ei ole jäljellä enää mitään.

Blaire hymyili rohkaisevasti ja polvistui eteeni.

– En tarkoittanut sitä paikkaa kodiksesi, hän täsmensi. – Tarkoitin paikkaa, jossa olet asunut tämän viikon.

Katsoin tyttöä kyynelieni takaa kysyvänä.

– Väität, ettei sinulla ole enää mitään jäljellä, mutta olet väärässä. Sinulla on koti ja perhe odottamassa sinua. Olet Serine Fueno. Sinulla on uusi elämäsi edessä. Jos et halua enää satuttaa ketään voimillasi vahingossakaan, me autamme sinua siinä. Autamme sinua hallitsemaan voimiasi oikealla tavalla. Me tuemme sinua, koska... me olemme perheesi ja meidän luonamme on myös aina koti sinulle, siskoni.

Olin joko helposti manipuloitavassa tilassa tai sitten tyttö todella oli oikeassa. Blaire ojensi kättään minulle rohkaisevasti. En epäröinyt tarttua siihen. 

**********************************************************************************************************************************

©2019 Enkelin Siivet - suntuubi.com