Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

26 1/4.Taululle kirjoitettu teksti näkyi sumeana silmissäni. Olin aivan rättiväsynyt, enkä siksi meinannut nähdä mitään. En ollut saanut taaskaan unta, kun mietin Keviniä ja Aileenia. Rakastin Keviniä ja hän minua, mutta Aileen tuntui olevan varma, ettei Kevin halunnut minusta muuta kuin verta. Jos alkaisin seurustella Kevinin kanssa, miten Aileen suhtautuisi meihin? Loppuisiko meidän ystävyytemme sen takia?
Huojuin väsyneenä käsieni varassa ja horjahdin vahingossa Reinaa päin, joka istui vieressäni. Tyttö hätkähti, sillä hän oli niin keskittynyt tuntiin.
– Et tainnut nukkua kovin hyvin? Reina kuiskasi.
Pudistin päätäni. Olin liian väsynyt vastatakseni.
– Andrea puhui, että oli nähnyt Mileyn kanssa, sinun juoksevan illalla jonnekin, Reina jatkoi kuiskuttelua. Arvasin, että Reina oli kuullut kaiken jo ja vaati tarkempaa selitystä. Hän oli niin utelias luonteeltaan.
Huokaisin äänekkäästi, ja Reina tulkitsi sen niin, etten halunnut puhua. Hän hiljeni ja jatkoi taas tarkkaavaisesti kuuntelua. Yritin itsekin kuunnella historian tuntia, mutta kuulin vain epämääräisiä sanoja. Reina tökkäsi yhdessä vaiheessa minua kylkeen, kun meinasin taas horjahtaa häntä päin. Halusin vain yhtä asiaa; nukkua.

– Voisiko joku sanoa opettajalle, että olen kipeä ja siksi omassa huoneessani? kysyin heti seuraavalla välitunnilla muilta.
– Oletko oikeasti kipeä, vai johtuuko tämä siitä, kun säntäsit illalla jonnekin? Miley kysyi. – Missä muuten edes olit?
Asiani kiinnostivat siis muitakin kuin vain uteliasta Reinaa. Ymmärsihän sen toisaalta. Andrea ja Miley olivat itse nähneet minun juoksevan jonnekin viime iltana.
– En jaksaisi nyt selittää, vastasin sivuuttaen kysymyksen. – En vain pysty väsymykseltäni keskittymään tunneilla, joten olisi parempi mennä nukkumaan kuin yrittää turhaan olla tunneilla.
– Sinä tarvitset kyllä lepoa, Reina myönsi. – Huojuit tunnilla koko ajan, jolloin minun oli hankala keskittyä mihinkään.
– Taidanpa tästä sitten mennä maksamaan univelkoja, sanoin ja vilkutin väsyneenä muille.
Lähdin huojuen suuria pääaulan portaita ylös. Tunsin monta katsetta, jotka olivat kohdistuneet minuun. En jaksanut välittää siitä, vaan jatkoin matkaani rauhassa omaan huoneeseeni saakka.
Viimein lysähdin sängylleni uupuneena. Kiedoin peittoa hieman päälleni ja nukahdin melkeimpä heti.

<<Kävelen sumuisessa metsässä. Tieni päättyy kuilun reunalle. Vilkuilen ympäriinsä ja huomaan Kevinin sivummalla, aivan rotkon reunalla. En näe hänen kasvojaan, mutta menen silti hänen luokseen huolestuneena.
Kevin? sanon kysyvästi ja Kevin kääntää kasvonsa minuun päin.
Hän on normaalia kalpeampi ja hänen silmänsä ovat entistä punaisemmat. Hänen kasvoillaan ei ole ilmettä. Kevin ei näytä olleenkaan itseltään.
Yhtäkkiä Kevin tarttuu minuun hartioista ja tuo suunsa liian lähelle kaulaani. Yritän potkia tieni vapaaksi ja onnistunkin.

Kevin! huudan ihmetellen. Mikä pojan on? Hän yritti tosissaan purra minua.
Kevin lähestyy minua hitaasti ja tönäisee minua hyvin nopeasti. Jalkani lipsuvat kuilun reunalta ja putoan.

Minähän sanoin! kuuluu Aileenin huuto, vaikken näe häntä.
Tunnen, kuinka lapaluideeni välistä alkaa kutittamaan ja äkkä mustat enkelinsiipeni työntyvät esille. Räpyttelen siipiäni ja lennän takaisin kuilun reunalle turvaan.
Reunalla minua on vastassa koko koulun väki. Kaikki ovat yhtä ilmeettömiä kuin Kevin. He katsovat minua suurin silmin.

Mustat enkelinsiivet! monet huutavat kauhistuneena.
Minähän sanoin! kuuluu jälleen Aileenin huuto, enkä vieläkään näe tyttöä.
Kaikki alkavat tulla hitaasti lähemmäs minua. Jokaisella on yhtäkkiä kädessään suuret leikkuuveitset.
Peräännyn sanomatta sanaakaan, kunnes olen taas aivan kuilun reunalla. Minua pelottaa kuollakseni. Tämä on pahin pelkoni ja nyt se on toteutumassa. Muut lähestyvät yhä minua, ja otan askeleen jälleen taaemmas, jolloin astun jo ilmaan.
Minulla ei pitäisi olla vaaraa. Voisin lentää pois.
Astun toisellakin jalalla taaemmas ja tipun jälleen kuilun pohjaa kohti kieltämättä hieman helpottuneena, että pääsin pakoon. Yritän räpyttää siipiäni, mutta en tunne niitä enää selässäni. Käännän päätäni ja huomaan, että siipien tilalla on vain verinen kohta, josta vuotaa valtoimenaan.
Vilkaisen ylöspäin, kuilun reunalle ja huomaan veriset siipeni siellä.
Putoan koko ajan alemmas pimeyteen, jonne valo ei pääse. Kukaan ei näe minua, eikä kukaan kaipaa minua.<<

Nousin hätkähtäen pystyyn istumaan. Haukoin henkeäni pelästyneenä ja tunsin, kuinka sydämeni hakkaa hullun lailla. Tunnustelin välittömästi selkääni, jossa en ollu muutamaan kuukauteen tuntenut enää siipiäni. Niitä ei tuntunut nytkään, eikä myöskään verta.
Taas painajainen, ajattelin, vaikka viime painajaisesta oli mennyt jo kuukausi.
Vilkaisin kaulakoruani, joka oli jäänyt kaulaani. Tyttö sen sisällä hymyili kyynelisin silmin rohkaisevasti ja osittain pahoittelevaksi. Tiesin, ettei hän enää aiheuttanut tahallaan minulle painajaisia, ne johtuivat omasta alitajunnastani.
Kuulin ääniä oleskeluaulasta ja tajusin muiden päässeen jo tunneilta. Vilkaisin kelloa ja huomasin sen olevan jo melkein 4, valon aikaa.
Nousin ylös sängyltä. Olin nukahtanut koulupuku päälläni sängylleni. Harjasin hiuksiani pikaisesti ja menin oleskeluaulaamme. Muut käänsivät katseensa minuun päin.
– Herätimmekö? Miley kysyi ja tarkisti selvästi katseellaan vointini.
– Ette. Heräsin muutenkin, kun näin painajaista.
– Oliko jotain vakavaa? Ginny kysyi huolissaan.
– Ei, vastasin lyhyesti ja suuntasinkin jo käytävälle.
– Minne sinä nyt? Reina kysyi, juuri ennen kuin ehdin lähteä ovesta käytävälle.
– Menen puhumaan Kevinille, kerroin.
– Hän saattaa olla vielä tunnilla, Miley huomautti kelloa vilkaistessaan.
– Eikös hän ole neljännellä luokalla? Andrea varmisti ja katsahti rannekelloaan. – Siinä tapauksessa hänen tuntinsa loppuu vartin päästä.
– Sinä se sitten olet selvillä kaikesta, Miley sanoi ja tökkäsi leikkisästi Andreaa.
– Mitäköhän heillä on? mietin ääneen.
Kukaan ei osannut vastata siihen. Kävin äkkiä hakemassa huoneestani koulupukuuni kuuluvan noitahatun sekä viitan ja lähdin sitten etsimään Keviniä.

Odottelin aulan portaiden juurella vilkuillen ympäriinsä. Oppilaita virtasi luokista tunnin juuri loputtua. Etsin katseellani tiettyä poikaa ja viimein huomasin Kevinin kävelevän rappusten yläpäässä. Hän oli onnekseni yksin.
En alkanut suotta huutamaan häntä, vaan lähdin juoksemaan äkkiä rappuset ylös. Kevin käveli yllättävän nopeasti, mutta saavutin viimein hänet.
– Kevin, sanoin, ja poika pysähtyi kuultuaan nimensä.
Kevin oli aivan hiljaa, vaikka odotin hänen sanovan jotain, edes tervehtivän! Hän tuntui niin kylmältä ja tunteettomalta, mikä sai minut muistamaan painajaiseni.
– Niin, aloitin, kun hän ei sanonutkaan mitään. – Minä haluaisin puhua kanssasi.
– Sittenpähän puhut, Kevin sanoi välinpitämättömästi. Hän oli joko pahalla päällä tai sitten häntä ei todellakaan huvittanut nyt puhua kanssani. Ehkä se johtui eilisestä välikohtauksesta.
Kevinin välinpitämätön äänensävy ja olemus kuitenkin muistuttivat minua Aileenin sanoista.
<<Hän himoitsee verta, myös sinun, vaikkei rakastuneena siltä vaikuttaisi. Älä tee mitään typerää. Hän yritti jo tappaa minut, imemällä vereni!<<
Kevin näytti jo hieman huolestuneelta, kun jäin vahingossa ajatuksiini. Entäs jos Kevin himoitsikin oikeasti vain vertani? Jos hän ei rakastanutkaan minua oikeasti?
– Venus, Kevin sanoi herättäen minut ajatuksistani. Tällä kertaa hän ei kuulostanut vlinpitämättömältä, vaan kärsimättömältä ja samalla huolestuneelta. – Mistä halusit puhua?
Avasin suutani hieman, mutta sanat jäivät kurkkuuni. Olin vieläkin ihan hiljaa.
– Himoitsetko vain vertani? kysyin viimein ja kaduin heti sanavalintaani sekä sitä, että ylipäätään kysyin jotain niin typeränkuuloista.
Kevin oli vuorostaan hiljaa ja katsoi minua ilmeettömänä, melkein kuin unessani, mutta hän näytti elävämmältä oikeasti.
– Onko sinun Venus noin vaikea luottaa minuun? Kevin kysyi turhautuneena ja kääntyi. Hän lähti ripeästi taas jatkamaan matkaansa.
– Kevin odota, pyysin, mutta hän ei pysähtynyt.
Kevin kääntyi nurkan taakse ja lähdin seuraamaan häntä. Hän vältteli vastausta. Merkitsikö tämä sitä, että hän oikeasti vain...
– Vastaa minulle Kevin! tivasin, mutta poika ei tuntunut edes kuulevan minua.
Pysähdyin sitten ja annoin Kevinin mennä menojaan. Hän oli ollut niin jäinen ja välinpitämätön, että minulla tuntui jälleen kylmä tunne sisälläni. Aileen taisi olla oikeassa.

26 2/4. Käännyin lähteäkseni takaisin, mutta silloin edessäni olikin joukko vipershiläisiä. Silloin tajusin, että olin tullut jo vipershiläisten alueelle. Sydämeni pomppasi kurkkuun pelosta.
Jokainen katsoi minua tuimasti ja jotkut virnistivät. Kaikki olivat minua hieman tai selvästi pitempiä. Heitä oli yhdeksän. Joukossa oli vain muutama tyttö ja yksi heistä oli Alenora. Alenora katsoi minua samaan aikaan vahingoniloisena sekä vihaisena.
– Minähän varoitin sinua punapää jo kerran, Alenora sanoi uhkaavasti. – Sanoin selvästi, etten ensi kerralla vastaa seurauksista.
– Tämäkö on se Kevinin uusi silmätikku? yksi poika kysyi ja tuli lähemmäs minua.
Pitkällä pojalla oli vihertävänruskeat hiukset, jotka olivat lyhyet ja sekaisin. Hän tuli minua hyvin lähelle, ja pelkäsin aidosti. Olin kuullut Vipershin oppilaiden kiusaavan muita oppilaita vaikka millä tavoilla. Jospa hänkin oli vampyyri ja nyt hän purisi minua.
Astuin askeleen taaemmas, ennen kuin hän tuli liian lähelle. Poika virnisti ovelasti, kun huomasi minun tehneen niin.
– Sinä vaikutat kovin aralta ja pelokkaalta, hän sanoi ja tarttui minua yhtäkkiä leuasta. Hän nosti leukaani kevyesti ylemmäs, jolloin hän näkisi paremmin kasvojeni pelokkaan ilmeen. Poika oli pelottavan lähellä minua, ja siksi tärisin hieman.
– Mitäs sinulle pitäisi tehdä? poika kysyi katse minussa, vaikkei kysymystä ollut varmastikaan tarkoitettu minulle.
– Häntä on jo kerran varoitettu, joku poika huomautti.
Leukaani pitävä poika irrotti otteensa ja astui askeleen taaemmas. Hänellä oli eläimellinen kiilto silmissään, mistä tiesin, ettei hän voinut olla pelkkä velho. Hän saattoi olla vaikka minkä kammottavan lajin risteymä.
– Päästäkää minut vain menemään, anelin, vaikka se tuntui olevan virhe.
– Sä selvisit viimeks pelkällä varoituksella, joten nyt me ei voida päästää sua noin vain menemään, vihertävänruskeahiuksinen poika sanoi ja käveli hitaasti taakseni.
Jotkut muutkin kävelivät taakseni hitaasti, koko ajan tuimasti katsellen minua. He piirittivät minut.
Joku toinen poika tuli lähelle eteeni. Hän oli lyhyempi, kuin äskeinen, mutta silti minua pidempi. Hän nosti sauvansa esiin, mikä oli uhkaava ele.
Minulla ei edes ollut sauvaa mukanani, sillä se oli jäänyt huoneeseeni. Minulla ei olisi mitään puolustautumismahdollisuuksia heitä vastaan, jos he haastaisivat riitaa. Osasin kyllä hieman magiankäyttöä pelkin käsin, mutta se oli paljon vaikeampaa.
Yritin mielessäni hokea, että suurin voima tulee sydämestä, ja irrottaa sydämeni magiapisteen taikaa, mutta se ei ollut lainkaan helppoa. Olin eilen onnistunut siinä vahingossa.
Yhtäkkiä joku tuli sivulta nopeasti eteeni. Säikähdin ja väistyin pelästyneenä sivummalle.
Silloin huomasin sen jonkun olevan Kevin. Hän oli asettunut eteeni, kädet levitettyinä suojelevasti. Hän katsoi edessä olevaa poikaa niin uhmaavasti, kuin pystyi.
– Kas, joku sanoi sivummalta. – Kevinkin saapui pitämään hauskaa.
Mietin hetken aikaa, oliko Kevin heidän puolellaan, mutta se vaikutti epätodennäköiseltä, kun poika oli tullut suojelevasti eteeni.
– Ette tee hänelle mitään pahaa, Kevin sanoi ja tunsin oloni helpottuneeksi..
Kukaan ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan uskaltanut liikkua.
– Nyt olisi parasta, ettet huuda tai sano sanaakaan, kuului kuiskaus korvani juuresta. Silloin joku vetäisi minut kädestä sivummalle. Kevin kääntyi huomattuaan jonkun napanneen minut.
Vihertävänruskea hiuksinen poika piti minua ensin kädestä, mutta kietoi sitten toisen kätensä kaulani ympärille. Minulla ei ollut mahdollisuuksia päästä pakoon siitä otteesta ja tiesin, että jos joku tekisi väärän liikkeen, niin minua sattuisi ja pahasti.
Kevin katsoi näkyä kulmat kurtussa, hampaitaan yhteen purren. Vilkaisin ylemmäs ja huomasin minua pitelevän pojan virnistävän hänelle.
– Miksi haluat hänet niin kovasti? poika kysyi Keviniltä.
– Koska minä rakastan häntä, Kevin vastasi.
– Sehän tekee tästä sitten mielenkiintoisempaa, poika sanoi ja siirsi kiedotun kätensä harteideni ympärille. – Tehdäänkö sopimus? Haastan sinut kaksintaisteluun.
– Mitä voittaja saa? Kevin kysyi ääni vakaana.
Minua pitelevä vihertäväruskeahiuksinen poika katsoi minua viekkaasti.
– Voittaja saa prinsessan, hän vastasi lopulta. Tiesin sanomattakin olevani tuo prinsessa.
– Sovittu, Kevin sanoi ja katsoin häntä pelokkaana.
Jos Kevin voittaisi, pääsisin vapaaksi. Mutta jos Kevin häviäisi... En edes haluaisi tietää, mitä tuo poika tekisi minulle.
– Siirrytäänpä sitten ulos, joku tyttö ehdotti.
Poika löyhäsi hieman otettaan minusta, mutten uskaltanut yrittää pakoon. Pojalla oli muutenkin kädessään sauva, jota hän kyllä uskaltaisi käyttää tarpeen tullen.
– No niin, poika kuiskasi lempeästi korvaani. – Olet ihan rauhallisesti kuin olisit tyttöystäväni.
Silmäni suurenivat pelosta. Tyttöystävä!
Sitten vasta tajusin asian. Eihän kukaan sitten epäilisi mitään, kun olisin pojan kainalossa kuin tyttöystävä. Kukaan ei puuttuisi tilanteeseen meidän antaman mielikuvan takia.
Koko joukko lähti kävelemään käytäviä pitkin. Minulla oli hieman vaikeuksia kävellä aivan pojan kyljessä kiinni ja oloni oli todella epämukava. Yritin olla kuitenkin mahdollisimman luonnollisesti, etten herättäisi kaipaamatonta huomiota. Siitä saattaisi seurata vain lisää vaikeuksia.
Kevin käveli ensin aivan edessämme, mutta hän hidasti vauhti
– Jos häneen tulee yksikin naarmu, Rex, niin tiedät, miten sinun käy, Kevin uhosi.
Pojan nimi oli siis Rex, jos kerta Kevinkin oli häntä sillä nimellä kutsunut. Rex katsoi tuimasti Keviniä ja virnisti.
– Jos minä voitan, niin sinulla ei ole asiaan mitään sananvaltaa, Rex sanoi ja osoitti sauvallansa Keviniä. – Ja nyt menet kiltisti kävelemään kauemmas, tai aloitan heti.
Kevin mulkaisi Rexiä vielä kerran ja sitten hän siirtyi edemmäs meistä.
Minua pelotti Rexin uhkailu. En tiennyt, mitä poika aikoi minulle, mutten todellakaan haluaisi ottaa selvää. Kevinin olisi pakko voitettava!
Aulan läpi kulkiessani näin harmikseni Amyn ja Reinan. He menivät ohitsemme portaissa ja molemmat tuijottivat hämmästyneinä minua.
Rex vilkaisi minua vihjaavasti. Ymmärsin vihjeen ja hymyilin teennäisen hymyn niin luonnollisen näköisesti kuin osasin.
Reina ja Amy eivät todellakaan voineet uskoa silmiään. He varmasti luulivat, että kuuluin nyt jotenkin vipershiläisiin ja olisin nyt jonkun toisen vipershiläisen pojan tyttöystävä. Minua nolotti kamalasti, että he kertoisivat näkemästään kaikille.
Ulos päästyämme, menimme suoraan metsään. Rex joutui välillä irrottamaa kätensä ympäriltäni, jotta pääsisimme helpommin kulkemaan, mutta silloinkin hän piteli minua ranteesta. Tulimme jonkin matkan kuluttua pienelle aukealle, joka näyttikin siltä kuin siellä olisi taisteltu jo monta kertaa.
– Pitele sinä häntä, Napoleon, Rex huikkasi toiselle pojalle ja sysäsi minut hänelle.
Napoleon oli melkein minun pituiseni, vain hieman pidempi. Hänelle oli harmaa siilitukka ja tummansiniset silmät. Poika johdatti minut kaatuneelle puunrungolle, jossa muutama vipershiläinen istuikin jo valmiina katsomaan ottelua. Istuin tottelevaisesti alas ja Napoleon istui vierelleni. Poika kietoi toisen kätensä selkäni takaa ja kainaloni alta.
Kevin ja Rex seisoivat keskellä aukeaa kerraten, mitkä loitsut olivat kiellettyjä ja mitkä sallittuja. Katsoin huolestuneena heitä, peläten jotain kamalaa sattuvan kohta.
Alenora käveli hitain askelin eteemme. Hän katsoi Napoleonia vakavana, eikä tyttö tuntunut edes huomaavan minua.
– Minä voin tulla pitelemään häntä, Alenora pyysi, tai pikemminkin käski.
Napoleon päästi otteensa minusta ja siirtyi hieman kauemmas. Alenora istui toiselle puolelleni. Hän veti käteni selkäni taakse ja piteli niitä ranteista.
– Luulin, ettet haluaisi lähellekään minua, kuiskasin tytölle.
Alenora tiukensi heti otettaan ranteistani, jolloin se sattui. En äännähtänytkään, sillä olin oppinut olemaan aivan hiljaa, vaikka kuinka sattuisi.
– Tiesin kyllä, että eroaisimme Kevinin kanssa joskus, Alenora sanoi hiljaa korvani juuressa. – Tiesin, ettemme olisi yhdessä ikuisesti.
– Mikään ei kestä ikuisesti, huomautin ja Alenora puristi ranteitani yhä lujempaa. Tuntui kuin luuni rusentuisivat pian.
– Mutta tiesin, ettei tämä kestäisi kauaa, Alenora sanoi. – Jos yhtään olet kuullut juttuja Kevinistä ja hänen playerinmaineestaan. Kevin vaihtaa tyttöystävää aika useasti. Hän ei viivy yhden luona kauaa. Niin tulee käymään myös sinulle. Vaikka tiesin sen, menin rakastumaan Keviniin vielä syvemmin. Kun kuulin hänen myöntävän, että hän rakastaa jotakuta toista enemmän kuin minua... Se oli kuin isku sydämmeen.
– Mitä sinä yrität oikein sanoa? kysyin hieman hämilläni. Tyttö puhui kuin yrittäen tähdätä johonkin.
– Varoitan sinua, ettet joudu kokemaan samaa tuskaa kuin minä, Alenora vastasi hieman vihaisella äänensävyllä. – Älä ala unelmoimaan pitkälle yhteistä elämäänne, sillä se loppuu nopeammin kuin luuletkaan. Kevin löytää kyllä pian uuden tilallesi.
Tunsin Alenoran sanoista oloni haikeaksi ja petetyksi. Oliko Kevin todellakin sellainen renttu, joka ei sitoutunut pitkäksi aikaa yhteen tyttöön? En pystynyt uskomaan sitä, mutta se johtui varmaankin täysin siitä, että olin niin rakastunut häneen.
– Miksi kerrot tämän minulle? kuiskasin. – Luulin, että vihaat minua niin, että toivoisit minua sattuvan paljon. Sinä kuitenkin varoitat minua jo etukäteen... miksi?
– Koska en minäkään pohjimmiltani täysin paha ole... tyttö vastasi katsomattakaan minuun. Tunsin oudon tunteen sydämessäni.
– Nyt on säännöt päätetty, Rex sanoi kuuluvalla äänellä, jolloin kaikkien huomio kiinnittyi taas aukean keskelle.
Kevin ja Rex asettuivat kauemmas toisistaan. He tuijottivat toisiaan vihaisina, ja Kevin verytteli sormiaan valmiiksi.
– Seuraako Kevinille jatkossa vaikeuksia tästä? kysyin hädissäni.
– Ei, Alenora vastasi. – Kaksintaistelut ovat kuin leikkiä, jotka unohdetaan sen päätyttyä. Kukaan ei kanna kaunaa toiselle, ei edes Kevin.
– Jos Rex voittaa, niin eikö Kevin aio tehdä mitään? kysyin peloissani. – Eikö hän aio pelastaa minua?
– Ei, Alenora sanoi pudistellen päätään. Sellaiset ovat säännöt ja niitä pitää totella.
Nielaisin pelosta. En uskonut tässä käyvän hyvin.
– Mitä minulle silloin tehdään? kysyin ääni väristen ja käänsin pelokkaat kasvoni Alenoraan päin.
– Sitä en voi etukäteen tietää, Alenora vastasi ilmeettömänä, mikä sai minut pelkäämään yhä enemmän.

26 3/4. Kaikki olivat aivan hiljaa ja odottivat, kumpi aloittaisi kaksintaistelun. Vain syksyinen tuulen havina oli ainut ääni, jonka saattoi hiljaisuudessa kuulla.

Näin, kuinka Rex liikutti sauvaansa melkein näkymättömästi. Hän keräsi taikaa reidessään olevasta magiapisteestä. Kevin ei tehnyt vielä mitään, tai ainakaan en nähnyt.
Hetkessä taistelu lähti käyntiin, kun Rex salamannopeasti nosti sauvansa. Hän pyöräytti sitä nopeasti kehonsa edestä sekä päänsä yläpuolelta ja sinkautti sitten Keviniä kohti rätisevän sähköpurkauksen.
Kevin toimi yhtä nopeasti ja sai muurin juuri ennen osumaa luotua.Rex ei päästänyt poikaa niin vähällä, vaan sinkautti sähköpurkauksia yhä uudelleen ja uudelleen. Kevin vastasi tulitukseen heittämällä sauvastaan taikaansa ilmaan, jossa se muutti muotoaan violetiksi limaksi, joka roiskui kohti Rexiä. Hän väisti kaiken nopeilla liikkeillään, ja olin todella hämmästynyt molempien nopeudesta. Kukaan ei ollut tähän mennessäollut niin nopea väistelyssä ja loitsimisessa kuin he.
Kevin loitsi Rexiä kohti taukoamatta kiviä, piikkejä, energiapalloja ja lehtiä, joita hän sytytti loitsien palamaan. Rexillä oli täysi työ väistellä kuten myös Kevinillä, sillä Rex loitsi vain joukottain pieniä teräviä lehtiä, jotka bumerangien lailla kiersivät myös pojan taakse iskemään. Lehtien ilmaa viiltävä ääni todisti, että Kevinillä oli paljon kestettävää, kun lehdet osoivat häneen haavoja viiltäen. Poika ei edes huutanut kivusta.
Rex loitsi maahan jotain, mitä ei heti näkynyt, jolloin hänen suojauksensa petti hetkeksi. Kevinin lähettämät palavat lehdet osuivat vastustajan viittaan, sytyttäen sen palamaan. Olin jo aivan varma, että Kevin voittaisi, mutta kaikki kääntyi päälaelleen.
Kevinin jalkojen juuresta työntyi esiin juuria, jotka kahlitsivat hänen jalkansa tiukasti. Poika ei voinut liikuttaa lainkaan jalkojaan. Tuollaisen loitsun Rex oli siis maahan tehnyt.
Rex nostatti ympärilleen tulen sammuttavan pyörremyrskyn niin nopeilla kädenliikkeillä, ettei niitä ollut huomata. Hän ohjasi pyörremyrskynsä Keviniä kohti, jolloin se sotki vangiksi jääneen pojan näkökentän. Rex loitsi jälleen rätiseviä sähköpurkauksia ja viskaisi ne pyörremyrskyyn, jonka keskeltä Keviniä ei edes erottanut.
– Ke...! olin huutaa pojan nimeä ja nousta ylös, mutta Alenora tukki kädellään suuni. Kevinille oli saattanut sattua vaikka kuinka pahasti.
Rex antoi luomansa pyörremyrskyn laantua, jotta näkisi, mitä oli saanut aikaan. Kuitenkin heti sen tehtyään hän sai odottamattoman tällin ylävartaloonsa ja horjahti pari askelta taaksepäin.
Pyörremyrskyn kadottua sen keskeltä paljastui Kevin, joka piteli toisella kädellään kylkeään. Hän oli hengästynyt ja yltä päältä vertavuotavissa naarmuissa. Poikaa pitelevät juuret olivat kärsineet yhtä lailla Rexin iskusta kuin hän itsekin. Silti Kevin ei päässyt irti niiden otteesta.
Rex pyöritteli sauvaansa ja keräsi siten tiivistä suurta energiapalloa. Samaan aikaan Kevin keräsi nopealla sauvan heilautuksella magiaansa. Magia oli väriltään punaista, mutta sininen väri paistoi siitä myös voimakkaasti. Olin kerran aikaisemminkin nähnyt tuon värin.
Rex heitti sauvansa päässä kehittyneen suuren energiapallon Keviniä kohti ja samaan aikaan Kevin puolestaan heitti keräämänsä magian Rexiä kohti maata pitkin. Kevinin taika otti nopeasti jonkin olennon muodon, mutta en ollut nähdä, mikä eläin se oli, sillä se syöksyi niin lujaa vauhtia maata pitkin. Kevinin eläimen muotoon kiinteyttämä taika hyppäsi syöksyen ilmaan, suoraa päin Rexin lähettämää energiapalloa. Niiden osuessa toisiinsa, Rexin energiapallo hälveni ilmaan, mutta Kevinin sieluneläin syöksyi piittaamattomasti kohti Rexiä. Poika ei ehtinyt puolustautua ja eläin viilsi nuolen lailla hänen olkapäätään hyvin läheltä kaulaa.
Luulin hyökkäyksen olevan jo ohi, mutta eläin hyppelehti Rexin ympärillä, viiltäen useita haavoja eri osiin pojan kehoa. Kun eläin viimein hälveni ilmaan, Rex lysähti maahan. Hän ei kyennyt enää nousemaan, vaikka pääsikin vaivalloisesti käsiensä varaan.
Rex nosti toisen kätensä ilmaan ottelun päättymisen merkiksi. Suuni meni pakostakin riemuitsevaan hymyyn. Kevin voitti!
Vipershin oppilaita ryntäsi oitis molempien luokse loitsimaan haavat ja vaatteet kuntoon. Rex nousi maasta ja nyökkäsi Kevinille. Sen jälkeen hän kääntyi minua kohti ja viittoi Alenoraa päästämään minut.
Alenora irrotti käskystä otteensa, ja nousin välittömästi ylös. Kevin seisoi yhä paikoillaan, joten lähdin heti häntä kohti.
Rex kuitenkin pysäytti minut ja nosti etusormellaan leukaani hennosti ylöspäin. Minua pelotti pakostikin. Havitteliko hän kostoa hävitystä ottelustaan?
– Meillä olisi voinut olla hauskaa yhdessä, hän sanoi viekkaasti ja päästi minut jatkamaan matkaani.
Kompuroin askeliani, kun katseeni jäi kiinni Rexin viekkaaseen katseeseen. Menin Kevinin luokse, ja hän kietoi molemmat kätensä ympärilleni. Tein samoin ja mietin, kuinka monta katsetta meidän halaustamme oikein seurasi. Sellaisesta en kuitenkaan jaksanut välittää, sillä tärkeintä oli, että Kevin oli voitollansa pelastanut minut. Olisin hänelle ikuisesti kiitollinen.
Kevin siirtyi hieman taaemmas, ettemme olisi aivan toisiimme painautuneina. Nostin katsettani ylös selvästi pidempää Keviniä kohti.
–Tulisitko viideltä, hämärän aikaa koulun taakse? Kevin kysyi. – Voisimme puhua. Minulla on myös sinulle tärkeää asiaa.
– Voinhan minä, vastasin epäröiden. –Mutta ulos ei saanut lähteä enää kolmen jälkeen, hämärän aikaa. Siitä voi seurata vaikeuksia.
–Se on paljon hauskempaa, kun se on kiellettyä, Kevin sanoi hymyillen.
Ymmärsin kyllä nyt ihan selvästi, miksi Kevin kuului vipershiläisiin. Toisaalta, kaikki kielletty tuntui syvällä sisimmässäni oikein kiehtovalta. Olinko sittenkään niin kiltti tyttö?
– Hyvä on, myönnyin, ja Kevin irrotti otteensa kokonaan minusta.
– Nähdään silloin! poika huikkasi ja lähti muiden vipershiläisten jäljessä takaisin koululle.
Jäin hieman hölmistyneenä aloilleni ja seurasin muiden menoa. Kevin ei edes mennyt kanssani samaa matkaa koululle. Vaikka se olikin niin pieni asia, se tuntui pahalta. Hänhän oli juuri pelastanut minut.
Lähdin yksin muiden perään. Mietin jännittyneenä tulevaa iltaa. En malttaisi odottaa, mitä asiaa Kevinillä olisi. Se ei voinut olla muuta kuin hyvää.


26 4/4. Kun tulin takaisin gallantilaisten oleskeluaulalle, huomasin heti Reinan ja Amyn tuijottavan minua epäilyttävästi. Silloin vasta muistin, mitä he olivat nähneet.
Menin oman huoneeni ovelle ja viitoin Reinaa ja Amya tulevan mukaan. Molemmat seurasivat vilkkaasti kävellen perässä ja suljin oven.
– Mitä sinä teit sen vipershiläisen pojan kainalossa? Amy kysyi hätääntyneellä äänellä. – Luulin, että olet kiinnostunut Kevinistä!
– Keille kaikille olette ehtineet kertoa? kysin heti ensimmäisenä, sillä se taisi olla tärkeintä tietää ensin.
– Ei vielä kenellekään, Reina vastasi. – Halusimme ensin puhua sinun kanssasi. Joten mikä tämä juttu on?
– Minä en ole kiinnostunut siitä pojasta, selitin kärsimättömällä äänellä. – Olen edelleenkin kiinnostunut Kevinistä ja rakastan häntä.
– Mutta kuka se poika oli? Reina kysyi. – Ja miksi hymyilit silti, vaikka hän piti sinua aivan kyljessään kiinni? Piditkö siitä?
– En tietenkään! hermostuin.
– Kevin meni edellänne hieman vihaisen näköisenä, Amy huomautti. – Suuttuiko hän, kun olit toisen pojan kainalossa? Yrititkö teollasi saada Kevinin mustasukkaiseksi?
– Ei siis, yritin sanoa johonkin väliin, mutta kommentteja vain tulvi kahden blondin suusta.
– Ympärillänne käveli joukko muitakin vipershiläisiä, Reina huomautti.
– Minä selitän nyt omin sanoin tämän! sanoin hitaalla, mutta suuttuneella äänellä. En voinut sille mitään, että olin hermostunut. Halusin saada asian selvitettyä ennen kuin minusta luultaisiin vaikka mitä.
Reina ja Amy hiljenivät täysin ja istuivat sänkyni reunalle kuuntelemaan. Vedin muutamaan kertaan syvään henkeä.
– Se poika piti minua vähän kuin panttivankina, selitin hitaasti ja rauhallisesti.
– Miksi? Reina kysyi heti.
– Olin mennyt vahingossa Keviniä seuratessani vipershiläisten puolelle, aloitin. – Toiset vipershiläiset eivät pitäneet siitä ja siitä syttyi pieni sota. Se poika, Rex otti minut kiinni ja teki Kevinin kanssa sopimuksen, koska Kevin halusi hänen päästävän minut. He sopivat menevänsä kaksintaistelun, jonka voittaja saisi minut. Emme saaneet herättää huomiota, joten yritin Rexin käskystä näyttää hänen tyttöystävältään, jottei kukaan epäilisi mitään.
– Se selittää kaiken, Amy sanoi hymyillen, mutta vakavoitui sitten. – Miten sitten kävi? Kai Kevin voitti?
Nyökkäsin vain ja molemmat hymyilivät ilosta.
– Todella ritarillista, Reina sanoi kadehtivalla äänellä. – Kevin kävi taistelun ja voitti prinsessan itselleen.
Reinan käyttämä vertauskuva prinsessa, muistutti minua kamalasti Rexistä, joka oli myös sanonut minua prinsessaksi.
– Asia on siis selvä? varmistin. – Muille ei tarvitse kertoa tästä, sillä kaikki on nyt hyvin.
Molemmat nyökkäsivät ja päästin heidät lähtemään. Nyt voisin vain keskittyä valmistautumaan iltaan.

Kello oli melkein viisi, hämärän aikaa, ja minun kuului tavata Kevin tasalta koulun takana. Minulla oli ylläni varsin juhlavan tuntuiset vaatteet; lyhyt vaaleanvihreä niskalenkkitoppi, jossa oli mustaa kiemurtelevaa koristusta ja olin laittanut kauniin vaaleansinisen pitkän hameen, jossa oli oikealla puolella pitkä halkio. Kaulassani minulla oli tietysti isäni antama pisaranmuotoinen koru, jonka sisällä alkuperäinen persoonani oli suojassa.
Otin luutani, joka nojasi seinää vasten. Avasin huoneeni ikkunan ja istahdin ikkunalaudalle. Huoneeni oli kolmannessa kerroksessa, joten sieltä ei kannattanut hypätä alas. En voisi mennä ulos etuoven kautta, sillä muuten lähtöni huomattaisiin varmasti. Ikkunasta lentäminen oli ainoa vaihtoehto.
Asetin luutani varoen eteeni ja vetäisin peloissani syvään henkeä. Vaikka olin jo toisella luokalla ja läpäissyt lentokokeen, luudalla lentäminen oli silti vielä hakoteillä. En ollut koskaan tällä tavalla lähtenyt lentoon, eikä tästä välttämättä siksi tulisi mitään.
Kun ponnistin ikkunalaudalta, pelkoni kävivät toteen. En päässyt luutani selkään, vaan istuin ohi. Otteeni lipesi ja ennen kuin huomasinkaan, tein pudotusta pimeyteen. En saanut henkeä. Tämä tiesi loppuani. Kukaan ei selviäisi pää edellä kolmannesta kerroksesta putoamisesta, varsinkin, kun koulun kerrokset olivat kaikki niin korkeita ja takapihalla maa oli matalampana.
Kaulassani oleva koru välkkyi sinisenä. Tiesin, mitä alkuperäinen persoonani halusi.
– Hyvä on, myönnyin nopeasti, sillä vaihtoehtoja ei ollut. – Turvaudun sinuun.
Ja sillä sekunnilla päästin alkuperäisen persoonani vapaaksi.

Oloni oli kankea, kun olin viimein usean kuukauden jälkeen päässyt taas oman kehoni valtaan. Outoa, että näin pitkän ajan jälkeen löysin itseni kuitenkin hengenvaarasta, vaikka toisen persoonani oli ollut alun perin tarkoitus suojella minua tällaisilta tilanteilta.
Räpytin siipiäni, jotka tuntuivat puutuneilta. En ollut käyttänyt niitä pitkään aikaan, mikä ei ollut tehnyt niiden lihaksille hyvää. Sain kuitenkin lennätettyä itseni korkealle ilmaan ja nautin pitkästä aikaa lentämisen ihanasta tunteesta. Tunsin jälleen olevani elossa. Viime kuukaudet olin vain seurannut sivusta tapahtumia toisen persoonani mielestä, peilistä ja pienestä korusta. Nyt sain itse aidosti liikkua ja tuntea. Kukaan ei enää kontrolloinut minua tai pitänyt vankinaan. Olin vapaa!
Laskin korkeuttani puiden korkeudelle, jottei kukaan näkisi vahingossa minua. Olin ollut innostuksissani niin holtiton ja varomaton.
Silloin huomasin pojan koulun takana olevalla mäellä, joka oli täysin puuton, jolloin vain ruohoa kasvoi sillä. Täysikuu oli hyvin suurena pojan takana. Se valaisi maagisena lamppuna.
Tuo oli Kevin. Olin nähnyt hänet vain korun sisältä tapahtumia seuratessani. Toinen persoonani oli myös kertonut minulle paljon kaikkea tuosta pojasta. Oli hienoa viimein päästä kasvotusten Kevinin kanssa.
Menin hitaasti kävellen Kevinin luo, ja hän hymyili minulle lempeästi. Hymyilin myös varoen.
– Sinulla on siipesi esillä, Kevin huomautti. – Näen ne nyt ensimmäistä kertaa. Ne ovat kauniit.
– Kiitos, sanoin nolostuen. Harva kehui siipiäni.
Kevin istui maahan ja istuin hänen vierelleen, jättäen hieman väliä poikaan. Hän tarttui yllätyksekseni toiseen siivistäni ja silitti sen sulkia. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
– Se mitä tänään tapahtui, Kevin aloitti ja päästi otteensa siivestäni. – Olen pahoillani siitä.
– Ei se mitään, vastasin, vaikka kyseessä olikin ollut toinen persoonani enkä minä. Poika ei kuitenkaan huomannut tai tiennyt eroa. – Tärkeintä on, että voitit.
– Tärkeintä on, ettei sinulle ehtinyt sattua mitään, Kevin korjasi ja tarttui käteeni. – En olisi antanut sitä itselleni anteeksi, jos sinulle olisi sattunut jotain.
– Se oli täysin sinun ansiotasi, sanoin kiitollisena ja muutin puheenaihetta hieman kiusaantuneena. Halusin korjata erään toisen persoonani tekemän virheen. – Olen muuten pahoillani, kun epäilin sinua niin kovasti.
– Siitä verenimiä-jutusta? Kevin varmisti.
– Juuri siitä, vastasin. – Kyllä minä sinuun luotan, mutta toisaalta se on niin vaikeaa. Olit kuin toinen henkilö, kun olit Aileenin kimpussa.
– Verenhimo sekoittaa välillä pään, Kevin vastasi heikosti hymyillen.
– Mutta entä jos niin käy silloin, kun olemme yhdessä? kysyin. – Jos käyt kaulaani kiinni verenhimoissasi? Pelkään, että niin saattaa käydä joskus.
Kevin halasi minua, jolloin olimme täysin toisiimme painautuneina. Kasvoni olivat varmasti aivan punaiset. Ensimmäistä kertaa joku poika halasi minua tuolla tavalla. Sisälläni taisteli kaksi tunnetta, joita en kumpaakaan osannut tulkita.
– Jos minulla olisi aikomustakaan satuttaa sinua, niin olisin tehnyt sen jo, Kevin sanoi. – Sinä sait viime kerrallakin minut perääntymään viime hetkellä, sillä sinussa on jotain, joka käskee minua olemaan satuttamatta sinua.
Nyt ymmärsin toista sisälläni taistelevaa tunnetta. Se oli omatunnon pistos. Se mitä nyt tein, oli väärin. Tämän kuului olla toisen persoonani elämän tärkein hetki. Häntä Kevin rakasti, ei minua.
Toinen persoonani oli luottanut minuun ja päästänyt minut vapaaksi. Maksoinko luottamuksen sillä, että vein hänen rakkaansa? Että veisin hänen elämänsä? Toinen persoonani oli säästänyt minun henkeni, pitänyt minusta lopulta hyvää huolta ja vapauttanut. Omatuntoni ei kaiken sen jälkeen sallinut sitä, mitä nyt tein.
Irrottauduin Kevinistä, eikä hän pannut sitä pahakseen. Olin juuri avaamassa suuni, kun Kevin keskeytti minut.
– Näen sen nytkin, hän sanoi lempeällä äänensävyllä, mikä tuntui epänormaalilta Vipershiin kuuluvalle ”pahisjengin” jäsenelle. – Näen nytkin silmissäsi jotain, joka kieltää minua satuttamasta sinua.
Katsoin Keviniä silmät suurina, suu hieman raollaan. Jos hän näki tuon saman minunkin silmistäni, rakastiko hän minuakin? Ei, se johtui vain siitä, että meillä oli sama keho. Siksi hän näki saman meidän molempien silmistä. Kevin ei tuntenut minua. Hän tapasi minut nyt vasta ensimmäistä kertaa.
Toinen sisälläni kupliva tunne yritti pyrkiä pintaan voimakkaampana kuin mikään muu. Yritin hillitä sitä. En halunnut uskoa, että tunsin niin. Se sattui. Mutta valitsisin kivun mieluummin kuin tekisin todella julman tempun toiselle persoonalleni. Voisin halutessani pitää hänet piilossa koko loppuelämäni ja elää yksin ilman häntä. Toinen persoonani oli meistä heikompi ja hän ei voinut pyrkiä kehon valtaan itse. Vain siipeni sisääni vetäessäni hän saisi otettua paikkani.
Niin... Voisin viedä toisen persoonani paikan. Saada kaiken, mitä hänellä on ollut. Mutta minä en halunnut. En halunnut tehdä hänelle kaikkien hänen hyvien tekojensa tähden mitään sellaista.
Nousin sanaakaan sanomatta ylös. Tunsin kyynelieni nousevan silmiini, kun katsoin Keviniä epätoivoisesti hymyillen, ja kuinka hän nousi minua hieman kysyvästi katsellen ylös.
– Kevin, sanoin onnea huokuvalla äänellä, vaikka minua sattuikin sisältä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. – Minä rakastan sinua.
Kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Sisälläni taistellut toinen tunne, joka satutti niin paljon, oli rakkaus.
Suljin silmäni ja ennen sitä ehdin nähdä hymyn Kevinin kasvoilla. Vedin taian avulla siipeni sisälleni ja työnnyin ruumiini mielen sopukoihin.

Tunsin kyyneleet vieläkin kasvoillani. Olin seurannut tapahtumia sivusta, kun alkuperäinen persoonani oli syrjäyttänyt minut. En tiennyt, mitä hänen päässään oli liikkunut, mutta olin niin kiitollinen hänelle, että sain olla kehon vallassa tällä hetkellä.
Alkuperäinen persoona oli tunnustanut rakkautensa Kevinille. En tiennyt, oliko hän tehnyt sen minun takiani vai oliko hänelläkin tunteita poikaa kohtaan. Veikkasin kuitenkin jälkimmäistä, sillä ei hän muuten olisi itkenyt sillä lailla. Hänen tunteensa olivat huokuneet hänen äänensävystäänkin.
Kevin tuli hymyillen lähemmäs minua. Hän kietoi kätensä taakseni, ja minä puolestani kiedoin omani suorina hänen niskansa taakse. Olimme todella lähekkäin. Välissäme oli vain pieni rako.
– Minäkin rakastan sinua, poika kuiskasi lempeästi.
Silmäluomeni menivät puoliksi kiinni. Olin aivan lumoissani Kevinin kauniista sanoista. Ei sellaista usein pääsisi kuulemaan puolivampyyrilta.
– Olen saanut jo tarpeeksi aikaa miettiä meitä, Kevin sanoi. – Minun puolestani voimme alkaa olla yhdessä.
Olin itkeä onnesta, vaikka kyyneleet olivatkin jo kastelleet poskeni. Kevinin suu siirtyi lähemmäs omaani. Nousin seisomaan varpailleni, jotta yltäisin vastaamaan suudelmaan.
Tätä olin toivonut jo niin pitkältä tuntuneen ajan, vaikka tuntuikin pahalta miettiä, kuinka paljon alkuperäinen persoona kärsi vuokseni seuratessaan sivusta meitä kahta. Kunpa olisin voinut jakaa hänen kanssaan tämän. Kunpa olisin voinut taata onnen myös hänelle ilman, että kumpikaan meistä kärsisi.
Juuri silloin, kun huulemme koskettivat toisiaan, tapahtui jotain outoa. En välittänyt siitä suudellessani Keviniä, mutta panin merkille kaiken ympärillä tapahtuneen.
Tunsin tuulen puhaltavan voimakkaasti ympärillämme, vaikka äsken oli ollut aivan tyyntä. Lapaluideni välissä tuntui kovaa kutinaa, ja hetkessä tunsin mustien enkelinsiipieni työtyvän esille, paljastaen kokonaisuutensa.
Todellisuuden tunteeni tuntui haipuvan jonnekin kaukaisuuteen. Sitä pystyi vertaamaan siihen tunteeseen, kun alkuperäinen persoona syrjäytti minut, mutta tämä oli erilaista. Aivan kuin olisin sulautumassa johonkin. Tämä ei voinut merkitä kuin yhtä asiaa; Me kaksi persoonaa... olimme viimein taas yhtä.

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Annika

02.08.2012 15:00
awwwww rakastan niin sun tarinoitasi :33 tää luvun loppu oli niin ihana (: < 3 tulisipa jo seuraava luku aawww...

Vastaus:

Kiitos~~ ^^ Seuraava luku tulee piakkoin :3

-Melek

Nimi: Katherine

25.07.2012 12:34
Ihanaaaa! Haluan äkkiä lukea lisää!!
Ookei mä tiedän että sul on muutakin tekemistä mut tä on vaan nii ihana!

Vastaus:

Kiitoksia ;) Olen jo hyvillä malleilla seuraavassa luvussa, joten kauaa ei pitäisi joutua enää odottamaan ^^

-Melek

Nimi: milana
Kotisivut: http://starfall.suntuubi.com/

24.07.2012 23:22
Awwss miten ihana loppu ♥ Siis tälle osalle ♥

Vastaus:

Kiitos, rakastan itsekin sitä paljon <3 :3

-Melek

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com