Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 11

 

Olin varmasti kuollut ja Taivaassa. Tai ehkä Taivasta ja sen paratiisia ei ollutkaan, ja leijuin vain jossain äärettömyyden rajamailla. Varmaa kuitenkin oli, että kuoleman seurassa oli valoisaa, eikä siellä voinut tuntea kipua. Oloni tuntui uupuneelta, mutta hyvältä.

Raotin silmiäni ja valo häikäisi minua. Valon suora kontakti silmiini kirpaisi silmiäni. Kuolleenakin pystyi siis tuntemaan kipua.

Tunsin ruumiinosani. Pystyin nostamaan kättäni, vaikka se tuntuikin vaivalloiselta väsyneenä.

Nostin käsieni varassa itseni istumaan. Allani oleva maa oli kovaa, lämmintä ja tasaista.

Päätäni huimasi hieman pystyasennossa. Avasin kuitenkin silmäni uudelleen ja näin kauempana olevaa metsää. Olin pienen mäen päällä ja näin edessäni melkein raunioituneen pylvään. Se näytti tutulta.

Vavahduin, kun tajusin olevani rituaalialttarilla. Kaikki oli kuin ennen. Ympärillä ei näkynyt tulta, verta tai lumottuja nauhoja.

Laskin katseeni vartalooni. Minuun viilletyt kuviot olivat yhä jäljellä. Ne olivat kuitenkin muuttuneet haavoista vain punaisiksi kuvioiksi, joita ei sattunut ollenkaan. En pystynyt edes tuntemaan kuvioita kuin ne olisivat olleet tatuointeja.

Huomasin yllätyksekseni, että vaatteeni olivat vaihtuneet. Minulla oli musta yksinkertainen mekko päälläni.

Kuuluiko kuolemanjälkeisen maailman näyttää samalta kuin se, missä oli ennen elänyt? Ja mitä tarkoitti, että minulla oli musta mekko. Yleensä kuolleilla kuvattiin olevan valkoiset vaatteet yllään.

– Raksha? kuulin väsyneenoloisen kuiskauksen. Käännettyäni katsettani, huomasin Blairen nojaavan selkäänsä yhtä pylvästä päin.

– Blaire... ääneni vaipui järkytyksestä. Mitä tyttö täällä teki?

– Odotin koko yön ylitse, että heräisit, tahrittu enkeli sanoi haukotellen ja hieroi silmiään. – Taisin kuitenkin nukahtaa.

– Mitä on tekeillä? tivasin. – Mitä sinä täällä teet? Missä me olemme? Mitä tapahtui?

– Rauhoitu Raksha, Blaire rauhoitteli ja hymyili. Hän nousi ylös, tuli luokseni ja polvistui eteeni kumartaen hieman päätään. – Vai pitäisikö sanoa Serine Fueno?

– Tuliprinsessa... kuiskasin arvonimen oikean merkityksen. – Olipa osuva nimitys, kun kerta minut piti polttaa elävänä kuoliaaksi!

– Anteeksi siitä, Blaire pahoitteli. – Mutta me...

– Miten sinä sitten olet täällä? keskeytin tytön. – Minähän kuolin. Kuolitko sinäkin? Poltettiinko sinutkin?

– En minä kuollut, tyttö sanoi ja yritti väsyneenä hymyillä hieman. – Mutta sinä kuolit. Näin sen omin silmin. Sinä synnyit kuitenkin uudelleen. Se oli tarkoituskin.

– Mitä tarkoitat? ihmettelin.

– Raksha, joksi sinua ennen kutsuttiin, on kuollut, Blaire selitti. – Se miksi synnyit uudelleen, on Serine Fueno. Totuttele siis rauhassa uuteen elämääsi.

Pudistin päätäni hitaasti. En voinut käsittää tytön selostusta.

– Minä olen yhä sama Raksha kuin ennenkin, sanoin uhoavaan äänensävyyn.

– Oletko todella sitä mieltä? Blaire kysyi päätään hieman kallistaen.

Hän otti maasta vierestäni oranssin pitkän sulan ja ojensi sitä minua kohti. Kavahdin hieman. htyäni, että ennen valkoiset ja pyöreän muotoiset siipeni olivat nyt oranssit, pitkämäiset ja terävät. Näin samalla myös hiukseni, jotka olivat vaihtaneet väriään blondista kirkkaan punaisiksi.

Aloin hädissäni hipelöimään hiuksiani ja siipiäni. Mitä niille oli tapahtunut?

– Nyt alat selittää! huusin ja kaadoin Blairen selälleen maahan. Hänen päänsä kolahti kiviseen alttariin, joka yhä hohkasi lämpöä. Pitelin häntä ranteista paikallaan samalla tavalla kuin hän oli pitänyt Filasta aisoissa.

Tyttö pysyi tyynenä. Hän taisi olla todella väsynyt.

– Serine Fueno, Blaire sanoi hiljaa. – Se sinä nykyään olet. Raksha on kuollut.

Silmäni laajenivat järkytyksestä. En vieläkään pystynyt ymmärtämään, mitä oli tapahtunut, mutta se ei kuulostanut lainkaan lupaavalta. Mieleni teki vain huutaa, mutten kyennyt siihen.

– Mitä minulle tapahtui? tivasin. – Mitä on tekeillä? Oliko isäsi tutkimuksen päämäärä polttaa minut elävältä? Te olette päästänne sekaisin! Tämä on mahdotonta!

Olin juuri jatkamassa huutamista, mutta Blaire alkoi yllättäen huutaa tuskissaan. Katsoin kauhuissani tyttöä ja päästin nopeasti irti hänestä. Peräännyin kompuroiden kauemmas.

Blaire tukahdutti huutonsa, mutta vääntelehti yhä kivusta. Hän otti toisesta ranteestaan varoen kiinni ja silloin huomasin, että tytön molemmat ranteet olivat pahannäköisten palovammojen peitossa.

– Blaire, mitä tapahtui? kysyin säikähtäen. – Poltitko ranteesi illalla vahingossa?

– En, tyttö vastasi ja irvisti kivusta. – Sinä teit nämä juuri minulle.

Suuni jäi auki ja pudistin päätäni hiljaa hämilläni.

Blaire käänsi toista rannettaan näyttäen, että palovammat olivat käden muotoiset. Nostin toisen käteni suulleni ja pudistin päätäni voimakkaammin.

– Ei voi... mutisin. – En minä voinut noin tehdä.

– Serine Fueno tarkoitti tulen prinsessaa. Synnyit uudelleen tulesta ja hallitset tulen mahtia.

Tyttö nousi istumaan ja hieroi varoen kipeitä ranteitaan. Tiesin, että tuo todella teki kipeää.

– Sinun kannattaisi hillitä tunteesi, Blaire sanoi juuri, kun olin aloittamassa tivaamaan vastauksia. – Jos menetät malttisi, voimasi saattavat ottaa vallan. Äskenkin poltit ranteeni huomaamattasi tästä syystä.

– Minä en halunnut tätä... sanoin hiljaa, yrittäen pysyä tytön neuvojen mukaan rauhallisena. En halunnut vahingossa aiheuttaa mitään vahinkoa.

Laskin katseeni kämmeniini. Jos nämä kädet olivat äsken tahtomattani polttaneet palovammat Blairen käsiin, ne eivät olleet enää enkelin kädet vaan pikemminkin paholaisen. En näyttänytkään enää enkeliltä. Olin kummajainen. Vaarallinen sellainen.

Tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni rauhoittavasti. Blairen ranne oli siksi aivan vieressäni ja minusta tuntui kamalalta nähdä se.

– Me opetamme sinua kyllä hallitsemaan voimiasi. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, että osaat hallita omat tunteesi. Vihapurkaukset ja pienetkin tiuskaisut saavat jäädä jatkossa pois. Onko selvä?

Nyökkäsin epäröiden. Sisälläni kuohuivat jo nyt tukahdetut tunteeni. Se teki kipeää.

Blaire nousi ylös ja ojensi kättään minua kohti, aikeinaan auttaa minua nousemaan ylös. Katsoin kättä hetken aikaa ja ranteisiin aiheuttamiani palovammoja. Sysäsin kämmenselälläni tytön käden pois ja nousin omin avuin ylös. En halunnut satuttaa ketään. Enkelin perusluonteeni oli siis yhä säilynyt.

– Mennään kotiin, tyttö sanoi ja hymyili varoen katsomatta minua.

Hätkähdin sanaa hieman.

– Kotiin... sanoin hiljaa. Enempää sanomattani pyrähdin nopeasti lentoon.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com