Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Osa 9

 

 

Olin paljastavissa vaatteissani alakerran aulassa. Katselin kaikkia kiemuraisia kuvioita, jotka John oli piirtänyt ihooni. Ikkunalasista heijastui kuvajaiseni, josta näin otsaani piirretyn soikion ja sen molemmin puolin kaartuvat viivat. Mikä merkitys niillä mahtoi olla?

– Tuletko Raksha? Blaire pyysi astellessaan portaita alas. – Viimeisen verenluovutuksen aika.

– Onko tämä varmasti viimeinen? varmistin, sillä eilinen verenluovutus oli sanottu olevan viimeinen.

– Aivan varmasti, Blaire vastasi ja jostain syystä hänen äänensä haipui kuulumattomiin. Katsahdin tyttöä kysyvästi, mutta hän käänsi katseensa kellarin ovelle, jota kohti hän lähti kävelemään edeltä.

Olin varmasti tulossa vainoharhaiseksi, kun epäilin kaikkien jok’ikistä elettä.

Seurasin Blairea kellarin pimeyteen ja mietin, joutuisinko enää koskaan astumaan tähän karmivaan paikkaan uudelleen. Se herätti liikaa ahdistavia muistoja ensimmäisestä päivästäni täällä.

Ojensin käsiäni eteenpäin, jotta Blaire saisi lumotut nauhat laitettua ranteisiini. Halusin varman päälle antaa hänen laittaa ne niin kuin aina, jotten kipua tuntiessa vahingossakaan hätkähtäisi ja satuttaisi itseäni piikeillä, joilla vertani imettäisiin minusta.

Tyttö sitoi lumotut nauhat ranteisiini ja nilkkoihini, jonka jälkeen hän laittoi vielä toisetkin. Vajosin nojaamaan räsynuken lailla seinää vasten, kun nauhat imivät elinvoimaani sen verran, etten kyennyt liikkumaan melkein ollenkaan.

Jostakin syystä Blaire otti nauhat ja kiristi niitä seinissä olevia pidikkeitä kohti. Nauha ranteeni ja pidikkeen välillä pingottui ja veti minua pystyyn. Blaire teki saman toisellekin ranteelle, jolloin molemmat käteni olivat suorina sivuilla ja jouduin olemaan polvillani.

– Miksi laitoit nämä näin? ihmettelin ja huomasin, etten voinut nyt liikuttaa käsiäni ollenkaan.

Blaire ei vastannut mitään. Harmaasiipinen tyttö kiristi samalla tavalla myös jalkojeni nauhat ja kohta istuin takakenossa, jalat levällä seiniä kohti voimatta liikkua yhtään. Siipeni olivat nauhojen lumouksesta johtuen yhtä turta kuin muukin vartaloni. En voinut liikuttaa niitä.

– Blaire? yritin saada kontaktia tyttöön. – Miksi laitat nauhat näin? Eihän minulle ennenkään ole mitään sattunut, vaikka nauhat ovat olleet löysällä. Mitä on tekeillä?

– Parempi vain, ettet voi liikkua nyt yhtään, tyttö vastasi lopulta ja katsoi minua ilmeettömänä suoraa silmiin. – Teet siten tämän helpoksi meille ja itsellesi.

Kaikki ei ollut kunnossa. Olin siitä varma. Eiliset epäilykseni pitivät paikkansa.

– Blaire, henkäisin. – Mitä...

– Pidä hyvänäsi, Blaire keskeytti minut ja kääntyi ympäri. Ymmärsin vasta hetken päästä, ettei hän puhunut minulle, kun John astui pieneen kylpyhuoneeseen.

– Isä! huudahdin miehen kutsumanimellä, jota olin luvannut hänestä käyttää. – Mitä on tekeillä?

– Mene Blaire yläkertaan ja sulje ovet kunnolla perässäsi, John neuvoi tytärtään. – Pidä huoli, ettei kukaan kuule, mitä täällä tapahtuu.

Blaire meni enempää sanomatta tiehensä. Jäin tuijottamaan peloissani miestä silmiin.

Ensiksi hän katseli maahan, mutta sen jälkeen hän nosti päättäväisenä päänsä, jolloin katseemme osuivat toisiinsa. Minun pelokas katseeni vastaan hänen päättäväinen ilmeensä. Tiesin sanomattakin, kumpi voitti.

– Anteeksi, mutta tämä on välttämätöntä, John sanoi ja hän veti jotain taskustaan. Lamaannuin kauhusta, kun näin esineen olevan veitsi. Olisin huutanut, mutta ääni haipui kurkkuuni. John otti pari askelta minua kohti, kunnes kyykistyi eteeni.

Haukoin henkeäni, kun hän tarttui tukistaen hiuksiini. Hän käänsi päätäni hieman takakenoon, jolloin kaulani olisi täysin hänen armoillaan. Vain pieni viilto valtimoon ja henkeni valuisi tulvivan veren mukana ruumiistani hetkessä.

Mutta veitsi ei viiltänyt kaulaani. Silmiäni tiukasti kiinni puristaen tunsin, kuinka kylmä ja terävä veitsi upposi otsani ihon lävitse.

Ääneni pääsi vapaaksi ja huusin kivusta, kun John viilsi pitkiä vetoja otsaani. Vertani valui kasvojani pitkin ja se haju täytti tajuntani.

John vetäytyi kauemmas minusta. Hän siirtyi pitämään kiinni toisesta käsivarrestani ja kohta veitsi viilsi pitkää viiltoa käteeni. Yritin saada riuhdottua kättäni irti, mutta se oli lumottujen nauhojen takia toivotonta. Kivusta johtuvat kyyneleet valuivat silmistäni, kun huusin armoa kurkku suorana. Olisin valinnut kuoleman mieluummin kuin tämän kärsimyksen.

– Lopeta ole kiltti! anelin huutaen. – Tulkaa joku auttamaan minua!

John ei sanonut mitään, vaan viiltäessään vielä useita viiltoja käteeni aina sormiini asti, hän siirtyi toiseen. Jo viilletty käteni oli kivusta turtana. Kipu kihelmöi ja pisteli samaan aikaan kuin liekki olisi polttanut viiltoja.

Raotin varoen silmiäni ja vilkaisin viillettyä kättäni. Kyynelieni takaa huomasin, että John oli viiltänyt veitsellä piirtämiään punaisia tussinjälkiä pitkin. Ne olivat siis olleet vain merkkejä tätä varten.

Uusi huuto ampaisi kurkustani, kun mies alkoi viiltää toista kättäni. Käteni tärisivät ja minun oli vaikea saada henkeä. Vereni haju sai minut hysteeriseksi.

– Auttakaa joku! huusin minkä jaksoin. Apua ei kuitenkaan kuulunut. Eikö kukaan yläkerrassa tiennyt, mitä minulle tehtiin? Ei, muuten he olisivat täällä auttamassa minua. Kukaan ei sallisi näin tehtävän minulle.

John sai toisenkin käteni valmiiksi ja siirtyi seuraavaksi jalkoihini. Ensimmäinen viilto lähti sisäreidestäni kohti polvea. Sääreni olivat seuraavana vuorossa.

Tunsin sydämeni hakkaavan hullun lailla, kun se yritti kaikin voimin saada pumpattua lisää verta menettämäni tilalle. En uskaltanut katsoa käsiäni, sillä tunsin niiden olevan tahmean märät kaikesta siitä verestä, mitä olin menettänyt.

Pian en pystynyt enää huutamaankaan. Kurkkuni oli karhean kuiva ja jano oli kivun jälkeen seuraava asia, jonka takia kärsin. Verenhukka aiheutti kovaa janoa, joka oli pakottava.

Tuntui siltä kuin kuolisin hetkenä minä hyvänsä. Toivoinkin sitä. Kunpa tämä kärsimys loppuisi mahdollisimman pian!

Kipu, verenhukka ja kova jano. Kaikki ne saivat näköni sumenemaan ja oloni tuntumaan täysin voimattomalta. Pääni painui riipuksiin, kun en jaksanut enää pitää sitä pystyssä.

– Sinnittele vielä, John kannusti turhaan. – Ei enää kauaa ja tämä on valmis.

Ajatukseni alkoivat valua hiljaa pimeyteen. En nähnyt enää muuta kuin mustaa.

Tuntoaistini oli kadonnut. Tunsin vain ja ainoastaan kipua. Johnin kosketukset ja minusta kiinni pitäminen... en tuntenut niitä. En tuntenut myöskään veitsen työntymistä ihooni ja viiltoja. Tunsin vain niistä aiheutuvan sanoinkuvaamattoman kivun.

Kipu levisi selkääni ja viimeisenä se levisi vatsaani. Tuntui siltä kuin tuska olisi viiltänyt sisuskaluihini asti.

Kunpa kuolisin, en kestä tätä enää. Se oli lause, jota hoin mielessäni. Kyyneleenikin olivat jo tyrehtyneet. Kurkkuani kuristi kivun ja janon johdosta. Minusta tuntui kuin sekin olisi viillelty ja tunsin verenmaun suussani. Minua oksetti, mutten kyennyt oksentamaan. Pelkäsin sitä paitsi suustani tulevan vain verta tuhoton määrä.

– Raksha? Johnin ääni kutsui minua huolestuneen kuuloisena. – Se on nyt valmista. Pysy tajuissasi.

Oli liian myöhäistä. Mieleni tuntui siirtyneen jo toiselle tasolle kohti tajuttomuutta, kohti kuoleman rajaa. Minua kylmäsi viiltävästi koko kehoni poikki kuin suuri veitsi olisi vetäisty terä minua vasten ylitseni. Äänet alkoivat kadota korvistani.

– Tässä on tilaasi kohentavaa rohtoa, Johnin ääni kuului kaukaisuudesta. – Juo se, se helpottaa oloasi. Raksha, kuuletko minua?

Jos olisin kyennyt puhumaan, olisin pyytänyt häntä antamaan minun kuolla vapaasti. En kuitenkaan kyennyt siihen.

Tunsin jotain valuvan kurkkuani pitkin. Suussani oleva maku oli verinen ja kitkerä. Vaistomaisesti nielin. Nieltävää tuli koko ajan vain lisää.

Aloin tuntemaan jälleen. Kädet pitelivät leukaani ylhäällä ja nestettä valutettiin kurkustani alas.

– Raksha, Johnin ääni kannusti. – Sano jotain.

Pakkojuottaminen loppui ja ote leuastani irtosi. Vatsani kautta koko kehooni levisi virkistävä tunne, mutta kipua se ei poistanut. Minua sattui yhä polttelevasti joka paikkaan. Kuivunut veri sai raajani kangistuneiksi, mutten olisi niitä muutenkaan kyennyt lumottujen nauhojen takia liikuttamaan.

Silmäni rävähtivät auki jollain oudolla voimalla. Valkoinen valo täytti ne ja silmiäni kirveli äskeisen pimeyden radikaali muuttuminen kirkkaudeksi. Johnin kasvot erottuivat kirkkauden keskeltä. Hän tarkasteli katseellaan minua.

– Lopeta, sähähdin käheällä äänelläni hiljaa.

– Tämän takia emme halunneet kertoa sinulle yksityiskohtia rituaalista etukäteen, mies sanoi piittaamatta sanomastani. – Et olisi suostunut tähän.

– Kukapa suostuisi? sanoin ja jouduin haukkomaan henkeäni saadakseni sanottua vielä: – Minä kärsin.

– Ymmärrän, John sanoi, vaikka tiesin, ettei hän varmasti tiennyt kärsimyksestäni mitään. Hänelle ei ollut tehty näin. Häntä ei ollut viillelty ympäri kehoa pitkin viilloin.

– Älä sano noin, ärähdin ja tunsin uuden kivun aallon pyyhkivän ylitseni.

– Minä lupaan sinulle, että tämä tulee olemaan pian kokonaan ohitse, mies vannoi. – Kaiken tänään kokemasi kivun ja kärsimyksen jälkeen et joudu niitä enää koskaan kokemaan.

– Tapa minut, pyysin. – Siten tämä kaikki lakkaa.

John ei vastannut enää mitään. Hän tarttui ranteeseeni ja irrotti siitä nauhat. Valahdin samaan aikaan puoliksi hänen syliinsä. Toiset nauhat irrottaessaan hän otti toisella kädellään minut nojaamaan rintakehäänsä vasten.

Loput nauhat irrotettuaan tunsin voimieni pikkuhiljaa palaavan. Ehkä sitä edisti myös Johnin minulle juottama rohto. Ajatukseni muuttuivat selkeämmiksi ja kykenin hengittämään melkein normaalisti. Haukoin henkeäni vain hieman.

Johnin pitäessä minua sylissään, vereni tahri hänen vaatteensa läpikotaisin. Ihmettelin, minkä takia en ollut kuollut jo verenhukkaan kaiken tämän takia. Miksi olin yhä hengissä?

– On aika mennä rituaalialttarille, mies sanoi ja kietoi punaisen kaavun ylleni. Ehkä väri oli tarkoitettu sitä varten, etteivät veritahrat näkyisi niin selvästi.

En kyennyt nousemaan saati seisomaan, joten John nappasi minut kevyesti olkapäälleen.

– Laske minut alas, tiuskaisin turhautuneena. – Minä haluan lopettaa tämän.  En halua olla osallisena tutkimuksissanne, jos se on tällaista.

– Liian myöhäistä peruuttaa, mies sanoi ja lähti kantamaan minua yläkertaan. Olin rohdosta huolimatta liian heikossa kunnossa pistämään vastaan.

Heti kellarin oven auettua ja päästyämme yläkertaa, tiesin, ettei Filas hyväksyisi minulle tehtävän mitään. Hän pelastaisi minut.

– Filas! huusin minkä jaksoin. – Auta! En halua tätä enää!

– Hiljaa Raksha, John komensi. Hän laittoi kaapuni hupun päähäni ja yritti peittää sillä kasvonikin.

– Lopeta! huusin ja yritin vetää hupun päästäni pois. – Minä lähden kotiin täältä! Tämä ei ole kotini ja sinä et ole mikään isäni!

– Raksha, rauhoitu! Blairen ääni kantautui kauempaa. Pian harmaasiipinen tyttö juoksi näkökenttääni pienen huivin kanssa. En ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Blaire kietaisi nopeasti huivin pääni takaa, peittäen sillä suuni. En voinut puhua tai huutaa enää ollenkaan.

– Raksha huusi minua! Filas huusi jossakin, mutten syvään vedetyn hupun takaa nähnyt paljoa mitään. – Mitä on tapahtunut?

– Häntä vain jännittää liikaa, Blaire yritti selittää.

Koetin repiä tytön laittamaa huivia pois suuni edestä, mutta yhä hennoilta tuntuvat käteni eivät saaneet avattua tiukkaa solmua.

– Raksha, onko kaikki kunnossa? Filas kysyi huolestuneena ja kohta hän ilmestyi eteeni, ottaen välittömästi kasvoni käsiinsä. Hänen nenänsä nyrpistyi luultavasti veren hajusta. Katsoin häntä anelevasti.

– Filas, lopeta, John komensi ja tyttö irrotti otteensa minusta välittömästi, peruuttaen samalla pari askelta taaemmas. – On aika lähteä.

Filas ei yrittänyt mitään. Hän jäi tottelevaisesti kauemmas minusta, mutta huolestunut ilme hänen kasvoillaan ei poistunut.

Tunsin, kuinka John vetäisi huppunsa päähänsä. Blaire teki perässä samoin ja hetken emmittyään Filaskin.

John meni ovelle ja avasi sen. Hänen käännyttyään huomasin portailla Lilyn, joka oli myös laittanut kaapunsa hupun päähänsä. Hänen, kuten muidenkin siivet olivat kaavun alla piilossa. Tyttö katsoi minua järkyttyneenä, pahoillaan ja päätään lähes olemattomasti pudistaen.

Yritin ojentaa kättäni Lilyä kohden, mutta hän käänsi päänsä välittömästi. Olin yksin, eikä kukaan auttanut.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com