Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

20. Mietin Aileenin sanoja koko yön, mutta minulla oli siltikin sekavantuntuinen olo. En vieläkään tiennyt mitä tekisin. Olin alun perin päättänyt tappaa toisen persoonani, mutta Aileenin sanat vaikuttivat minuun niin, etten välttämättä pystyisi tekemään sitä. Tunsin itseni jo nyt murhaajaksi, vaikken sellainen ollut. En ollut tehnyt pahaa kärpäsellekään, sillä toisen elämän riisto oli minun mielestä todella kauhea ja sietämätön asia. Tämä olikin toisenlainen juttu. En ollut  aikomassa tappaa toista henkilöä, vaan vain persoonan, joka ei ollut kehossa.
Kaiken lisäksi minua riivasi ajatus, että olinkin vain keinotekoisesti luotu persoona. Olin arvoton ja minulla ei ollut elämää. Minun kuului olla vain aidon persoonan alaisuudessa ja olla kehon vallassa vain, kun hän halusi. Tilanne oli kuitenkin muuttunut alkuperäisen jäätyä vahingossa vangiksi peiliin. Hän ei enää päässyt pois ilman apuani. Valta oli minulla, joten minä tein päätökset nyt.
Huomasin Aileenin istuvan yksin keskirivissä, joten menin hänen viereensä istumaan.
– Päätitkö jo asiasta? hän kysyi katsomatta minuun.
– En, vastasin.
Aileen katsoi hiljaa muualle.
– Venus! Bonita Carewell sanoi kovaan ääneen.
Käännyin katsomaan opettajaa, joka seisoi luokan edessä.
– Onneksi olkoon! Bonita onnitteli. – Sinut on siirretty ensimmäiseltä luokalta toiselle luokalle.
Kasvoilleni levisi pieni hymy, joka loisti innokkuuttani. Tämä oli mahtava uutinen eilisen ja viime yönä vietetyn huonon yön jälkeen.
– Hyvä että olet tyytyväinen, Bonita sanoi hieman viekkaasti. – Saat nimittäin juhlistaa toiselle luokalle pääsyäsi jälki-istunnossa.
Hymyni katosi kuin loitsusta. Tunsin katseita niskassani, varsinkin muilta gallantilaisilta. Gallantilaisten piti olla kunnollisia oppilaita.
– Koska lähdit eilen ilman lupaa tunnilta, sait siitä jälki-istuntoa, Bonita selitti ja hänen katseensa siirtyi Aileeniin. – Sinä Aileen sait vain huomautuksen, sillä sinun ymmärrettiin lähtevän vain Venuksen perään. Toivottavasti tuollainen ei enää toistu.
Aileen nyökkäsi ilmeettömänä ja opettajamme aloitti tunnin.
– Opettelemme nyt, kuinka taian saa loihdittua...
Opettajamme selostuksen keskeytti muutama myöhässä tullut oppilas. Käännyin ovelle ja huomasin kuuden hengen joukon minua vanhempia vipershiläisiä. Yksi heistä oli noita ja muut velhoja. Yhdellä pojalla ei ollut edes koulupukuun kuuluvaa noita-hattua. Poika oli pitkä hänellä oli mustansininen tuuhea ja epätasainen lyhyt tukka, sekä ruskeat silmät.
– Kevin! Bonita huudahti toruvasti pojalle. – Sinulle on sanottu tästä asiasta jo monta kertaa, koulupukuun kuuluvaa hattua pitää käyttää!
– Ei nyt sattunu mukaan, Kevin sanoi tylsistyneen kuuloisena, kuin olisi kuullut saman saarnan ennenkin.
– Saat jälki-istuntoa, Bonita uhosi ja merkitsi sen vihkoonsa. – Sinulle on mainittu tästä jo liian monta kertaa. Ensi kerralla toivon sinulla olevan hattu mukanasi.
– Hienoa, lisää väkeä kanssani jälki-istuntoon, kuiskasin Aileenille.
Kevin vilkaisi minua äkisti, kuin olisi kuullut. Se ei tietenkään voinut olla mahdollista, sillä olimme niin kaukana ja olin kuiskannnut.
Kevinin silmät näyttivät pelkän vilauksen aikana erilaisilta. Ne näyttivät sen parin sekunnin aikaa punaisemmilta, eikä ruskeilta. Aika karmivaa, mutta kai se johtui valaistuksestakin. Tunsin kylmänväreet selässäni ja ihoni meni kananlihalle. Jokin tuossa pojassa sai oloni epämukavaksi.

Välitunnilla Aileen tuli luokseni, vaikka olin menossa muiden gallantilaisten luokse. Olin luullut, ettei hän haluaisi puhua minulle. Tyttö veti minut sivummalle nurkan taakse, jossa muita oppilaita ei näkynyt.
– Et voi tappaa toista persoonaasi, Aileen esitti asiansa jyrkästi.
Katsoin tyttöä tuimasti hänen eläimellisiin tummiin silmiinsä.
– Se on minun päätettävissäni, sanoin vastalauseeksi.
– Se on väärin, Aileen sanoi. – Sinä et edes ole oikea persoona nyt. Olet vain toinen persoona, joka on ottanut kehon hallintaansa ja kapinoi alkuperäistä persoonaa vastaan. Sinä et ole aito!
– Sinä et edes ymmärrä tilannetta! huusin ja irvistäen vilkaisin kulman taakse, oliko kukaan kuullut. Sen jälkeen jatkoin matalalla äänellä. – Hän on ehkä antanut minulle elämän, jotta voisin suojella häntä hänen karulta kohtaloltaan, mutta tällä tavalla minä juuri pelastan hänet. Sitä paitsi minä haluan elää kuin oikea henkilö. Enkö saisi sitä palkaksi vuosien kärsimyksistäni, jota hän on minulle aiheuttanut? Haluan olla noita, enkä enkeli-keiju, jolla on kirotut siivet! Tässä kehossa ei ole tilaa molemmille. Hän on menneisyys, jolla ei ole enää elämää kuin pakoilijana. Minä olen luonut jo uuden elämän noitana. Jos alkuperäinen persoona jää henkiin, se ottaa vielä vallan, minut varmasti erotetaan, joku kidnappaa minut ja leikkaa siipeni irti, jolloin kuolen, emmekä me koskaan enää tapaa. Sitäkö haluat?
Aileen tuijotti lattiaa.
– Minä haluan eroon niistä siivistä ja kaikkeen niihin liittyvästä, kerroin. – Ne vain vaarantavat henkemme, kun sellaiset nähdessään kuka tahansa alkaa suunnittelemaan niiden leikkaamista ja myymistä.
– Miksi joku myisi mustat enkelin siivet? Aileen ihmetteli.
– Ne ovat harvinaisia ja siksi niistä saa todella paljon rahaa, selitin. – Minunkin siivisäni saisi jopa 7000 genzerua. Ne ovat niin arvokkaat, muttei minulle.
– Jos haluat niistä eroon, niin mikset anna jonkun leikata niitä pois? Aileen sanoi ja ne sanat todella järkyttivät minua. Hän ei selvästikään tiennyt näistä asioista.
– Aileen, minä kuolisin silloin! melkein huusin. – Joko verenhukkaan tai verenmyrkytykseen, jonka enkelien veriset saavat helposti, kun heidän siipiinsä on kajottu.
Aileen oli aivan hiljaa ja hänen kasvonsa näyttivät pahoittelevilta.
– Anteeksi, en tiennyt, hän sanoi ja pudisti päätänsä. – Päätös on kuitenkin sinun, mutta muista: Sinun pitää hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Olet ehkä vain toinen persoona, mutta sinulla on varmasti ollut hyvä elämä tähän mennessä. Sinut luotiin pelastamaan Venus, joten voit jatkaa kunniallista työtäsi jatkossakin. Uskon, ettei alkuperäinen persoona halua pilata uudelleen rakentamaasi elämää teille. Hän antaa sinun varmasti jatkaa siivettömänä koulunkäyntiä ja varoo paljastamatta teitä.
– Mutta hän haluaa varmasti itse olla suurimmaksi osaksi kehon vallassa, huomautin.
– Hän on hyväsydäminen tyttö, Aileen sanoi ja katsoin häntä silmät suurina, suu raollaan. – Hän on puoliksi enkeli, joten hän on liiankin hyvätahtoinen. Sellaisia enkelit ovat ja enkelin piirteitään on vaikea peitellä. Ne näkyvät sinussakin hänen kauttaan. Sinäkin olet pohjimmiltasi hyväsydäminen.
Sen sanottuaan Aileen kääntyi ja häipyi. Minä jäin siihen vielä miettimään asiaa. Tytön sanat olivat osuneet juuri oikeaan paikkaan. Olin todella ristiriitaisessa tilanteessa.

Jälki-istunto ei ollut niin kamalaa kuin olin luullut. Istuimme historianluokassa erillämme ja jouduimme kirjoittamaan isolle paperikäärölle aiheesta "´Koulumme historia". Se oli hankala aihe, mutta olihan kirjoittaminenkin parempaa, kuin ei mikään.
Minun lisäkseni jälki-istunnossa oli finessen tyttö ja loput kuusi olivat vipershiläisiä. Vipershiläisten joukossa oli myös Kevin, poika jonka olin epäillyt kuulevan kuiskaukseni kaukaa. Saattoihan se olla mahdollista, jos hänellä oli erityisen hyvä kuulo. Ehkä hän oli puoliksi jotain herkkäkuuloista lajia. Ehkä muodonmuuttaja ja eläimen geenit tekivät hänen aisteistaan voimakkaammat. Ehkä hänen silmiensä hetkellinen punainen väri johtui myös samasta syystä. Kaikkeen oli varmasti järkevä selitys. Oli kuitenkin pakko myöntää, että tuo poika karmi minua ja sai kylmänväreet kulkemaan selässäni.
Vilkaisin paperiani, jolle olin saanut muutaman lauseen kirjoitettua. Ajatukseni harhailivat aivan muualla, jolloin en edes pystynyt ajattelemaan koulun historiaa.
Minua mietitytti myös se, mitä tekisin alkuperäisen persoonan suhteen. Olisinko valmis antamaan sen kuolla? Vai pitäisikö minun säästää sen henki ja toivoa, että yhteiselomme toimisi ja pystyisin käymään tätä koulua.
Pääni oli aivan sekaisin. Miksi minun piti miettiä tälläisiä?
Huokaisin syvään. Jos alkuperäinen persoonani kuolisi, niin silloin kuolisi myös lapsuuden muistotkin, vaikkeivat ne omiani olleetkaan. Kaikki minulle tärkeä katoaisi: äiti, isä, pikkusisko Amor... Kaikki minulle rakkaat henkilöt, vaikka he eivät olleetkaan oikeaa perhettäni. Se oli elämä, jota olin paikkaamassa itselläni. Muistaisin noista henkilöistä vain sen, mitä olin itse kokenut. Muistaisin Chrisin isänäni ja Amorin pikkusiskonani. En muistaisi alkuperäisen persoonan kuoltua mitään hänen muistojaan.
Nostin katseeni ylös ja muistelin, miten ihanalta oli aina tuntunut lentää, omilla siivillä. Se oli paljon miellyttävämpi kokemus, kuin jollakin puisella luudalla lentäminen. Vaikka lentäjä olikin oikeasti ollut alkuperäinen persoona, olin aina hänen ollessa vallassa kuin seurannut sivusta hänen kuvakulmassaan ja tuntenut kaiken, mitä hänkin on tuntenut. Ehkä siitäkin syystä pelkäsin hänen tuskallista kuolemaansa. Kokisin saman tuskan hänen kanssaan.
Näin mielessäni itseni lentämässä. Minulla oli juuri se sama asu, kuin peilini vankina olevalla persoonallani; Vaaleansininen olkaimeton lyhyt toppi ja samanvärinen lyhyt hame. Mustat enkelin siipeni vispoivat ilmaa vain välillä, sillä suurilla siivillä lentämisen etu oli, että yhdelläkin siiveniskulla pääsi hyvinkin pitkälle. Tässä mielikuvassa minua kuitenkin eniten kiinnitti huomiota kaulakoru. Kaulakoru oli vaaleansininen pisaran muotoinen ja se oli hopeisella ketjulla kiinni kaulassani.
– Isän koru, havahduin.
Mieleeni tulvi heti muistikuvia. Ne olivat jälleen peilin vangin, eivätkä minun. Muistot olivat ajalta, jolloin minua ei vielä ollut ja jolloin Venus oli vasta pieni ja asui kotonaan isänsä, äitipuolensa ja pikkusiskonsa Amorin kanssa.
<<Kuuntelen oven takana isäni ja uuden äitipuoleni riitelyä. En ole varma, mistä he riitelevät, mutta se liittyy jotenkin minuun.
Eihän Venus voi aloittaa kouluakaan, jos hänellä on tuollaiset siivet, äitipuoleni sanoo vihaisella äänen sävyllä.
Sitten Venus ei käy koulua, isäni sanoo hänelle takaisin.
Minusta tuollaiset siivet eivät aiheuta muuta kuin harmia, äitipuoleni inttää.
Mitä muka pitäisi sitten tehdä? isäni kysyy rauhoittuneemmalla äänellä.
Mustista enkelin siivistä saa paljon rahaa, äitipuoleni vihjaa.
Minun tyttäreni siipiä ei viedä! isäni suuttuu. Siivet ovat lahja, jota keneltäkään ei saa viedä!-Mustat enkelin siivet merkitsevät kirousta! äitipuoleni muistuttaa. Jotain kuitenkin niille on tehtävä! Voimme joutua vakaviin ongelmiin niiden kanssa!
Hätkähdän äitipuoleni sanoja ja juoksen äkkiä takaisin sängylleni. Laitan peiton korvilleni asti, sillä en halua kuulla enempää. Pelkään äitipuoleni tulevan hetkellä millä hyvänsä huoneeseeni suuret puutarhasakset käsissään, aikeina leikata siipeni, jota niin rakastin.<<

Hätkähdin, kun muistikuva loppui yhtäkkiä. Mikä se koru oli aiemmassa muistikuvassani, jossa lensin? Se liittyi jotenkin Venuksen menneisyyteen. Koru kuului isälleni...
<<Isäni ojentaa hopeaketjussa roikkuvaa vaaleansinistä ja pisaranmuotoista riipusta minulle.<<
Minä todella sain korun isältäni! Mutta miksi hän antoi sen minulle? Olisin halunnut muistikuvan jatkuvan, sillä en tosiaan muistanut, miksi isä antoi korun minulle. Missä koru edes nykyään oli? Silloin muistikuvat valtasivat jälleen ajatukseni.
<<– Isä minä kuulin riitelynne, sanon hiljaisella 8-vuotiaan äänellä. Ei kai minun siipiäni leikata irti valtavilla puutarhasaksilla?
Isäni halaa minua.

Ei tietenkään, hän lohduttaa. Mutta onneksi keksin, mitä teemme siipiesi suhteen.
Katson isääni kysyvästi. Hänen ruskeat silmänsä katsovat minua lempeästi ja tiedän, ettei mitään pahaa ole luvassa.

Minä opetan sinulle Venus ensimmäisen taikasi, isäni sanoo lopulta.
Ensimmäisen taikani? sanon uskomatta korviani. Millaisen?
Taika on helppo ja sillä saat siivet vetäytymään piiloon, isä kertoo. Siihen liittyy kuitenkin pieni ongelma, joka voi joskus koitua suureksi.
Katson pelokkasti suurilla vihreillä silmilläni isää.

Kun keiju oppii vetämään siipensä piiloon, isä aloittaa. Hänelle kehittyy toinen persoona, jolla ei ole siipiä. Toinen persoona on muuten aivan samanlainen joka piirteeltä. Voi olla että toinen persoona tulee joskus aikeisiin tappaa alkuperäisen, mutta toivon todella, ettei sinulle käy niin.
Vapisen hieman, kun mietin asiaa.

Siksi sinä tarvitset tämän, isä sanoo ja ottaa jotakin selkänsä takaa.
Isäni ojentaa hopeaketjussa roikkuvaa pisaranmuotoista riipusta minulle. Otan sen käsiini ja tarkastelen kaunista esinettä pienillä sormillani.

Jotta alkuperäinen persoonasi ei koskaan kuolisi, isä aloitti. Kanna sitä tässä korussa, jos se ei ole vallassa. Pidä koru sinua lähellä, sillä jos joskus ei ole mahdollista, niin myöhemmin voi molemmat persoonat olla taas yhtä.<<
Muisto oli syntymähetkiltäni. Seuraavaksi Venus olisi opetellut isänsä kanssa vetämään taialla siipensä piiloon ja siinä onnistuessaan, minä olisin syntynyt. Ja juuri niin oli tapahtunutkin.
Isäni sanat kuitenkin osuivat suoraan sydämmeeni. Halusin toimia hänen tahtonsa mukaan. Minun pitäisi löytää se koru.
– Jälki-istunto on päättynyt, palauttakaa kirjoitelmanne tänne, Bonita Carewell ilmoitti ja vasta silloin tajusin kellon olevan jo paljon. Palautin muutaman lauseen pituisen kirjoitelmani ja lähdin sitten nopeasti juosten huoneelleni. Toivoin, etten saisi myöhemmin kärsiä seurauksia lähes olemattoman pituisesta kirjoitelmastani.
Juoksin gallantilaisten oleskeluaulan läpi, vaikka aulassa muut kääntyivät katsomaan minua kysyvästi. En kuitenkaan voinut jäädä, vaan jatkoi omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni. Kaikka varmasti ihmettelivät, mikä minun oli, mutta nyt kukaan ei saisi nyt tulla häiritsemään.
Menin heti kaapeilleni tonkimaan niitä. Muistin ottaneeni korun mukaani, kun saavuin koululle, joten sen pitäisi olla täällä jossakin. En ollut heittänyt sitä pois, sillä eihän minulla ollut kuin harvat tavarani, joista olin pitänyt mahdollisimman hyvää huolta.
Tongin melkeimpä kaikki kaappini, kunnes lopulta huomasin pienen hopeisen ketjun kimmeltävän vihon alta. Otin korun käsiini ja huomasin sen olevan juuri se etsimäni koru, jonka isäni oli minulle antanut. Oli erikoista nähdä hetki sitten muistoissa näkynyt koru aitona käsissäni.
Pitelin korua ketjusta ja menin liki hiipimällä peilin luokse, jossa alkuperäinen persoonani katsoi minua ihmettelevästi.
– Toivon, ettei se muisto ollut sinun manipuloimasi ja siten osa suurta juontasi, kuiskasin, mutta hymyili hieman. – Luotan kuitenkin sinuun.
Kun koruni tuli tarpeeksi lähelle peiliä, että se melkein kosketti sitä, alkoi koru hohtamaan kirkasta ja hieman vaaleansinertävää valoa. Peilikin alkoi hohtamaan samaa valoa, enkä nähnyt enää kirkkauden läpi peilin vankia. Suljin silmäni, sillä pelkäsin kirkkaan valon sokaisevan minut.
Viimein valo alkoi himmentyä ja lopulta se oli poissa. Katsoin peiliä, jossa ei enää näkynyt ketään, vain oma kuvajaiseni. Se oli jälleen normaali peili, eikä peilin vanki ollut enää peilin vanki.
Nostin korun silmieni korkeudelle. Mustien enkelin siipien omistama tyttö katsoi minua ensimmäistä kertaa hymyillen. Hymyilin sille takaisin. Olin kerrankin iloinen nähdessäni hänet. Nyt alkuperäinen persoonani ei tuntunut mitenkään uhkana, eikä sekään tuntenut enää niin minusta.
– Muistan pitää sinut aina mukanani, sanoin korulle. – Ehkäpä me vielä joskus voimme olla yhtä, mutta nyt siihen ei ole sopiva hetki.
Nostin korun kaulalleni. Jonain päivänä niin tosiaan olisi.

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Marizku
Kotisivut: http://ei ole /

18.04.2014 10:33
Mustat Enkelin Siivet tarina kohosi huippuunsa tässä luvussa! Loistava juoni-idea koko tarinassa! :)

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com