Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kahlittuna Lampeen


<< – Kuka sinä olet? Minä olen Luke.
– Olen Marlene.
– Kaunis nimi. Sehän tarkoittaa meritähteä.
– Olenkin merenneito.
– Mutta eivätkö merenneidot asukin meressä, eivätkä keskellä metsää pienessä lammessa?
– Kyllä. Mutta minut nappasi eräs mies. Hän laittoi minut tähän lampeen ja kirosi minut. En voi koskaan nousta pintaan tai ilma polttaa ihoni. Hän sanoi tulevansa hakemaan minut... mutta hän ei koskaan palannut.<<


Satoi tai paistoi, kävin joka ikinen päivä tuolla lammella katsomassa Marlenea. Yleensä vein jotain hänelle tuliaiseksi ja tällä kertaa kannoin kourassani hopeista kaulaketjua. Se oli suurinta, mitä olin koskaan tähän mennessä antanut tytölle.
Lampi oli mitättömän pieni. Vain muutaman neliömetrin, mutta se oli hyvin syvä. Kasvisto peitti sitä taidokkaasti, jolloin lampea oli kauempaa melkein mahdotonta erottaa. Olin itsekin löytänyt sen alun perin aivan sattumalta.
Varoen istuin lammen reunalla olevalle kivelle ja katsoin veteen. Vesi oli niin kirkasta, että näin hyvin merenneidon, joka pyrstöään kevyesti heilutellen saapui pinnan lähettyville.
Marlenen lainehtivat pitkät hiukset olivat tummansiniset ja hänellä oli hätkähdyttävät kirkkaanturkoosit silmät. Tytön kasvot olivat hieman pyöreät, tehden hänestä suloisen oloisen. Kuten merenneidolla kuuluikin, Marlenella oli sinisten suomujen peittämä pyrstö, merenasukkaan korvat ja ylimääräistä ihoa sormien väleissä, jotka saivat hänen kätensä muistuttamaan räpylöitä. Hänen yläosaansa peitti vain simpukoista tehdyt bikinit, jotka olivat täysin olkaimettomat.
– Luke! tyttö hihkaisi onnellisena, mutta piti tyyneytensä parhaansa mukaan. Kuulimme toistemme äänet täydellisesti, vaikka toinen meistä olikin vedessä.
– Hei Marlene, minulla on sinulle jotain, tervehdin merenneitoa ja nostin käteni lammen pinnan yläpuolelle. Marlene piteli käsiään pinnan alla valmiina ja otti veteen tiputtamani hopeaketjun kiinni.
– Se on kaunis, tyttö sanoi hymyillen. – Kiitos todella paljon.
Marlene laittoi hopeaketjun heti kaulaansa ja näytti sitä minulle onnellisena.
– Se sopii sinulle täydellisesti, kehuin. Laskin kättäni ja työnsin sen kevyesti pinnan alle. Marlene tarttui siihen hellästi ja hänen suomuiset kätensä kutittivat minua. En voinut olla enempää kosketuksissa merenneitoon, sillä haltijoille veteen kastautuminen tiesi voimien menetystä. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, mitä sain, vaikka toivoinkin enemmän.
Marlene pyrähti ympäri ja näytti kasvoiltaan minulle onnellisuutensa.
– Voi Luke, olen niin onnellinen, hän kertoi rauhallisesti. – Olen miettinyt aikaisemmin niin monta kertaa kuolemaa, mutta nyt mietin vain sinua. Olin ennen niin yksinäinen, mutta nyt minulla on sinut.
– Et tule enää koskaan olemaan yksin, lupasin. – Minä tulen katsomaan sinua joka päivä.
– Minä tiedän, tyttö sanoi ja nyökäytti ujosti päätään. – Haluaisin kovasti hyvittää sinulle tämän kaiken.
– Minulle riittää vain sinun seurasi ja hymysi, kuiskasin ja huomasin merenneidon laskevan katseensa hieman nolostellen.
En voinut olla kieltämättä sitä, mutta olin tainnut rakastua. Niin hullulta kuin se kuulostikin. Emme koskaan voisi elää tavallista elämää yhdessä Marlenen kanssa, mutta en silti mahtanut tunteilleni ja ajatuksilleni mitään.
– Sinähän kerroit saaneesi kirouksen? varmistin tai pikemminkin avasin vain keskustelua. Marlene katsoi minua haikeasti ja nyökkäsi. – Onko kirousta mitenkään mahdollista peruuttaa? Kaikkeenhan kuuluu olla vastaloitsu.
– Haluat saada minut pois tästä lammesta? merenneito sanoi kysyvästi. – Kiroukseeni on kyllä vastaloitsu, millä sen saa purettua. Hänen joka minulle kirouksen langettikin, kuuluu tulla hakemaan minut, kuten hän lupasi.
– Mutta mistä me voisimme tietää, missä se mies tällä hetkellä menee? ihmettelin. Halusin todella auttaa Marlenea. – Onko sinulla mitään veikkausta hänen olinpaikastaan? Minne hän sanoi menevänsä, kun lupasi palata hakemaan sinut?
– Luke, älä, tyttö sanoi ja nosti sormen huulilleen. Veden allakin kyyneleet erottuivat merenneidon silmäkulmista. – Se mies on varmasti kuollut jo tässä ajassa.
– Mitä tarkoitat? ihmettelin ja silloin tajusin. Enhän minä ollut tuntenut Marlenea kahta viikkoa kauempaa. – Kauanko olet jo ollut tässä lammessa?
Marlene laski katseensa haikeana.
– Vuosikymmeniä, hän vastasi lopulta järkytyksekseni ja ui hieman syvemmälle kuin pakoillen minua.
– Ei, sanoin epäuskoisena. Merenneito käänsi katseensa poispäin minusta. – Se ei voi olla totta. Ethän sinä voi olla 15-vuotiasta vanhempi.
– Se on osa kiroustani, Marlene selitti kyynelisin silmin. – En ikäänny, minun ei tarvitse syödä eikä nukkua. Olen elänyt merkityksetöntä ja tyhjää elämää ennen kuin tapasin sinut.
– Eli toisin sanoen... jatkoin. – Et voi päästä tästä lammesta koskaan?
Sanoja ei tarvittu, sillä tiesin jo tilanteen. Marlenekaan ei vaivautunut edes nyökäyttämään päätään.
– Marlene, sanoin hiljaisella äänellä ja loin katsekontaktin merenneidon kanssa. – Olen ehkä haltija, olen eri lajia, enkä voi kastautua veteen tai menetän voimani... mutta se ei silti estä minua tuntemasta, mitä tunnen.
Merenneito katsoi minua silmät suurina, kyyneleiden valuessa yhä silmäkulmista. Hän varmasti ymmärsi, mitä olin aikomassa sanoa.
– Minä rakastan sinua, sanoin lopulta. Marlene katsoi minua hieman hämmentyneenä. Hän ei tuntunut osaavan päättää, hymyilisikö vai miten asiaan reagoisi.
– Minä... tyttö aloitti hänen äänensä haipuessa kuulumattomiin. – En voi vastata tunteisiisi.
Tunsin piston sydämessäni, kun merenneito sanoi asian osoittaen epätoivoisen katseensa minuun.
– Voisitko lähteä? Marlene pyysi kyynelisin silmin. – Mene pois!
En voinut muuta kuin totella. Huultani purren nousin kiveltä ja osoitin vielä viimeisen katseen merenneitoon. Tyttö käänsi katseensa pois ja sukelsi syvemmälle, jolloin en enää erottanut häntä. Käännyin kannoillani ja pois kävellessäni mietin vain, millainen typerys olinkaan. Olinko menettänyt rakkaudentunnustuksellani Marlenen?

Ei tarvinnut olla haltija aistiakseen, ettei kaikki ollut kunnossa, kun seuraavana päivänä istuin tutulle lammen reunalla olevalle kivelle. Merenneitoa ei näkynyt.
– Marlene? kutsuin tyttöä huolestuneena. – Oletko kunnossa?
Pian pohjalta ui hitaasti esiin tuttu hahmo. Marlene ei ollut oma itsensä. Hän vaikutti sairaalta. Tytön valoisa olemus oli kadonnut ja tilalla oli pelkkää tyhjyyttä. Hän oli kuin haamu.
– Marlene, toistin hiljaa tytön nimen ja katsoin merenneitoa yrittäen turhaan tavoittaa hänen katsettaan. Hänen silmänsä katsoivat ohitse.
– Luke, Marlene sanoi hieman yllättyneenä hiljaa. – Luulin, ettet enää saapuisi.
– Minähän juuri eilen lupasin, että tulen joka ikinen päivä luoksesi, muistutin.
– Mutta minä käskin eilen sinun häipyä, tyttö huomautti. – Sanoin sillä tavalla, vaikka tunnustit minulle rakkautesi. Sydämesi varmasti särkyi, enkä olisi kuvitellut sinun enää palaavan luokseni.
– Sillä ei ole väliä, sanoin ja laskin käteni pinnan alle. Merenneito ei tuntunut huomaavankaan elettäni.
– Minä teen kuolemaa, Marlene sanoi yllättäen ja jähmetyin niille sijoilleni. – Minun on turha elää enää. Olisi pitänyt kuolla jo ajat sitten.
– Älä sano noin! käskin. – Marlene, et sinä ole kuolemassa! Kaikki on hyvin. Minä olen tässä. Tartu käteeni, niin kaikki on taas hyvin.
– Ei elämälläni ole enää merkitystä ilman minut kironnutta miestä, merenneito kertoi ja hymyili haikeasti kyynelien alkaessa jälleen kerran muodostua hänen silmäkulmiinsa.
– Mikä siitä miehestä tekee niin tärkeän? puoliksi huusin kysymykseni, pelästyttäen tytön vahingossa. – Tiedän, että ilman häntä et pääse koskaan kirouksestasi tai tästä lammesta, mutta jos sanot tuolla tavalla, asiaan liittyy varmasti jotain muutakin.
Marlene katsoi minua toimettomana. Hän epäröi sanoa mitään.
– Kerro minulle, pyysin ja merenneito avasi suutansa varoen. – Miksi se mies ylipäätään nappasi sinut ja miksi hän kirosi sinut vangiksi tähän lampeen?
– Koska... Marlene aloitti ja osoitti katseensa suoraan silmiini.. – Koska me olimme rakastavaisia.
Tunsin saman piston sydämessäni kuin eilen. Tällä kertaa se oli voimakkaampi.
– Kukaan ei olisi koskaan hyväksynyt liittoamme, sillä olimme niin erilaisia, tyttö kertoi kyynelisin silmin katse pohjassa. – Emme olisi myöskään koskaan voineet elää samassa maailmassa. Minä tarvitsin vettä elääkseni, eikä hän voinut elää vedessä kanssani. Vanhempani olivat saaneet kuulla minun tapailevan maanpäällä asuvaa miestä. He antoivat minulle arestia ja vahtivat jokaista liikettäni. Emme voineet tapailla enää, joten hän nappasi minut ja toi tälle lammelle. Hän kertoi tietävänsä keinon, jonka avulla voisimme elää yhdessä, mutta ensin hänen olisi käytävä jossain. Ennen lähtöään hän kirosi minut, etten voisi nousta pois lammesta tai ilma polttaisi ihoni. Se oli keino, jolla hän sai minut odottamaan juuri tässä paikassa paluutaan ja jottei kukaan veisi minua pois. Minä jäin tähän lampeen odottamaan rakastettuni paluuta, että hän sanojensa mukaisesti tulisi hakemaan minua. Mutta hän ei koskaan palannut, vaikka vuosikymmeniä turhaan odotin.
Kuuntelin merenneidon tarinaa liikuttuneena. Purin jälleen huultani. Marlenen sydän kuului toiselle. Tietenkään hän ei halunnut elää ilman tätä. En silti halunnut hyväksyä sitä.
– Marlene sinä et silti saa kuolla! anelin. – Vaikka hän ei palannut, sinulla on yhä minut. Voin tehdä sinut onnelliseksi. Voimme elää yhdessä!
– Minä teen kuolemaa sinun vuoksesi, merenneito sanoi. – En halua sinun rakastavan minua, koska se vain satuttaisi sinua. Me emme voi elää yhdessä koskaan ja tiedät sen. Haluan sinun rakastavan jotakuta toista, joka todella voi tehdä sinusta onnellisen!
– Mutta sinä teet minusta onnellisen, yritin saada merenneitoa uskomaan sanojani. – Vain se, että elät, tekee minut onnelliseksi.
Marlene ei tuntunut kuuntelevan. Hän katsoi lammen vedenalaisia reunoja silmät puoliksi ummessa.
Nousin ylös seisomaan ja riisuin paitani. Marlene käänsi välittömästi katseensa ja katsoi silmät suurina, mitä olin aikomassa. Riisuin housunikin, jolloin päälleni jäi vain bokserit. Istuin takaisin kivelle, kastaen jalkani lähes kokonaan veteen.
– Luke, Marlene hätkähti elettäni. Silloin hän tajusi, mitä olin tekemässä, jolloin hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuneiksi. – Älä tee sitä! Menetät voimasi!
– Rakkauden vuoksi tekee mitä vain uhrauksia, sanoin ja olin juuri hivuttautumassa veteen, kun merenneito esti minua viime hetkellä.
Märkä, liukas vartalo painautui minua vasten, kun merenneito nousi kirouksestaan huolimatta pinnalle ja suuteli minua. Hän piti käsiään kiedottuina niskani takana, jottei luiskahtaisi heti takaisin veteen.
Se tunne oli sekava. Olin samaan aikaan järkyttynyt ja onnellinen. Tunsin huonoa omatuntoa onnellisuudestani, kun hetken kuluttua ymmärsin, mitä oli tapahtunut.
Marlene päästi otteensa voimattomana irti. Merenneito valahti velttona takaisin lampeen. Marlenen vielä äsken niin täydelliset kasvonpiirteet olivat vääristyneet. Koko hänen ylävartalonsa ja kasvonsa olivat punaiset. Iholla oli valtavasti vaaleita rakkuloita kuin auringon polttamana. Marlenen katse oli kärsivä, mutta onnellinen. Häneen varmasti sattui valtavasti.
– Marlene... sanoin hämmentyneenä ja katsoin uskomatta silmiäni merenneitoa. – Mitä sinä teit?
– Rakkauden vuoksi tekee mitä vain uhrauksia, tyttö toisti sanani ja hymyili itkien. – Minä rakastan sinua Luke!
Sydämeni löi yhden lyönnin tyhjää ja en voinut kuin katsoa merenneitoa silmiin ihmetellen.
– Mutta tämä rakkaus on liian rankka meille molemmille, hän jatkoi, kun pysyin hiljaa. – Siksi toivon, että löytäisit jonkun muun rinnallesi. Hyvästi...
Sen sanottuaan merenneito sulki silmänsä ja alkoi vajota pohjaan selkä edellä.
– Marlene! hätkähdin viimein hämmennykseltäni. – Marlene, älä kuole!
Merenneito ei enää estänyt minua, kun sukelsin enempää miettimättä veteen. Tunsin hetkessä voimieni katoavan. Ne virtasivat minusta ulos vieden minulta omaa luontaista energiaanikin.
Vaikken osannut uida, kykenin kauhomaan käsilläni itseäni pohjaan päin, missä merenneito jatkoi vajoamistaan elottoman oloisena. Pelkäsin olevan jo liian myöhäistä, mutta karistin sellaiset ajatukset välittömästi mielestäni.
Kurotin kättäni Marlenea kohti ja sain otteen tytön käsivarresta. Vedin hänet lähemmäs itseäni ja otin hänet syleilyyni. Hänen palanut ihonsa oli karhea ja kuumottava.
– Minä tunnistan tämän syleilyn, Marlene kuiskasi hiljaa. – Se olet sinä. Tulit hakemaan minua. Aivan kuten lupasitkin.
En tarkalleen ymmärtänyt, mitä merenneito tarkoitti. Ilma alkoi loppua keuhkoistani ja tunsin viimeisien hetkieni koittaneen.
Marlenen silmät aukesivat ja hän katsoi minua tarkastellen. Tytön palaneet kädet vaelsivat kasvoillani, tutkien jokaista piirrettä tarkasti.
– Kerol, hän kuiskasi ja merenneidon heilauttaessa pyrstöään, kohosimme hieman lähemmäs pintaa. Hyödynsin tilanteen ja aloin potkia jaloillani tavoitellen pintaa. Se ei ollut niin helppoa uimataidottomana ja kun joutui vielä auttamaan toistakin.
Ennen kuin ilma todella loppui minulta, sain nostettua pääni pintaan ja haukoin henkeäni minkä jaksoin. Toisella kädelläni kurkotin kivelle, josta olin veteen hypännytkin. Vedin itseni kaikin voimin puoliksi ylös. Nostin toisella kädelläni Marlenea ylös. Hänen kätensä päätyessä veden pinnan yläpuolelle, huomasin, ettei sille käynyt kuinkaan. Oliko Marlene yhä elossa?
Nostin merenneidon elottoman ruumiin kivelle ja nousin sen jälkeen itse perässä. Otin varoen Marlenen jälleen syleilyyni. Yllätyksekseni hän nosti päätään ja raotti silmiään. Turkoosit silmät tapittivat väriään menettäneinä minua.
– Se todella olet sinä, Kerol, Marlene kuiskasi ja nosti kätensä poskelleni. – Olen odottanut sinua niin pitkään.
– Marlene, sanoin hämmentyneenä. – En ole Kerol, olen Luke.
– Mutta sinulla on Kerolin sielu, merenneito selitti. – Aikaa on kulunut niin paljon, että rakkaani kuoltua hänen sielunsa on syntynyt uudelleen jonakuna toisena. Tunnistin syleilysi. Se on rakkaan Kerolini syleily. Sinä tulit hakemaan minua ja nyt olen vapaa kirouksestani.
– Selviänkö minä tästä? hän kuiskasi ja tarkasteli kättään, jota piti yhä poskeani vasten painettuna.
– Tietysti selviät, sanoin kannustaen. – Minä olen tässä, kirouksesi on poissa ja palaneeseen ihoosi löytyy hyviä rohtoja. Kaikki järjestyy ja sinä paranet.
– En olisi uskonut enää eläväni, merenneito hymyili. – Minähän tein vielä hetki sitten kuolemaa.
– Se kaikki on ohi nyt, sanoin ja otteeni merenneidon ympärillä voimistui.
Marlene veti itseään lähemmäs minua ja suuteli minua hiekkapaperin kuivilla huulillaan. Se tuntui kaikesta huolimatta hyvältä.
– Kiitos, Marlene kuiskasi. – Kiitos kaikesta. Minä rakastan sinua.
– Niin minäkin sinua, kuiskasin tytön korvaan, eikä enempää sanoja tarvittu. Marlene hymyili minulle onnellisena, vaikka häntä selvästi sattuikin vielä.
Puolet Marlenen ihosta oli palanut, eikä minulla ollut enää voimiani. Olimme saaneet maksaa paljon, että saimme olla nyt tässä toistemme syleilyssä. Rakkaus vaati kovan hinnan, jonka olimme olleet valmiit maksamaan.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com