Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 3

 

Hiivittyämme siskoni kanssa majatalon pihakasvuston lomassa rannalle, löimme onnistumisen merkiksi kätemme yhteen. Äitimme ei ollut pihalla, eikä hän sisältäkään ollut nähnyt meitä. Emme olleet siis jääneet ainakaan vielä kiinni.
Majatalo mermaid sijaitsi korkean rantakallion päällä, mutta rakennus jatkui myös kallion seinämää myötäillen alas rannalle asti. Alimmat kerrokset vain sattuivat oleman onneksemme muiden yksityisiä huoneita. Oman perheemme huone sijaitsi kaikkein ylimmässä kerroksessa. Olisi epätodennäköistä, että äitimme näkisi meidät.
Ranta oli syrjäinen ja korkeat kalliot ylsivät suojaamaan näkymää ulkopuolisten silmiltä. Ulapalla ei näkynyt veneitä tai muutakaan elonmerkkiä.
Riisuin t-paidan yltäni, jättäen rintaliivit kuitenkin päälleni. Käytin niitä, vaikken ollutkaan kovin muodokas. Minulla oli melkeimpä lapsen muodot, vaikka olinkin jo 14-vuotias. Jouduin ottamaan myös shortsit jalastani, samoin kuin pikkuhousunikin. Pyrstön muuntautuessa esille ne olisivat olleet tiellä ja luultavasti revenneet rikki. Heitin vaatteeni häpeilemättä rantahiekalle sivuun ja astelin vedenrajaan.
Lime tuli viereeni ja heitti päältään vain toppinsa. Toisin kuin minä, hän oli muodokas ja naisellinen. Hänellä oli melkein polviin asti yltävä hame yllään.
"Lime", sanoin hieman ujosti. "Etkö ota pikkuhousuja pois?"
"En minä sellaisia aina käytä", siskoni naurahti ja juoksi meriveteen innoissaan. Tunsin nolostuvani. Siskoni ei tuntunut olevan kovin perillä ihmisten tavoista.
Katsoin, kuinka merivesi loiskui siskoni jaloille ja hetkessä ne muuntautuivat yhtenäiseksi pyrstöksi. Hänen pyrstönsä oli väriltään limenvihreä, mistä hän oli kuulemma nimensä saanutkin. Lime ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui veteen. Tyttö sukelsi pyrstöään heilautellen ja nousi pian pintaan nauttiva ilme kasvoillaan.
"Vauhtia Lume!" hän hoputti. "Et uskokaan, kuinka ihanaa on taas uida meressä ja heilautella pyrstöään!"
Koetin varoen jalallani merivettä, joka tuntui lämpimältä. Rohkaistuin ottamaan useamman askeleen, mutta vielä veden yltäessä polviini asti, jalkani pysyivät muuttumattomina.
En ennättänyt väistää, kun yllättäen Lime ilmestyi pyrstönsä kanssa eteeni ja läimäytti vettä niin, että kastuin läpimäräksi. Samaan aikaan jalkani muuntautuivat tutuksi pyrstökseni, jonka väri ailahteli vihreän ja sinisen välillä. Kaikki sanoivat aina minulle, että siinä oli enemmän vihreää sävyä, mutta itse en sitä huomannut.
Sukelsin suolaiseen veteen ja tunsin henkeä vetäessäni, kuinka kidukseni elpyivät toimimaan jälleen. Minun oli helpompi hengittää niiden kautta. Tunsin oloni meressä niin vapautuneeksi.
"Tiesin, ettet pettyisi!" Lime huudahti innoissaan ja ui korkkiruuvikiemuroita tehden edestäni.
"Tämä on kotimme", vastasin lyhyesti ja lähdin uimaan kaarrellen syvemmälle. Liikuin vedessä sulavasti ja nopeasti. Jalkoihini tai oikeastaan pyrstööni ei sattunut yhtään. Kipu oli kadonnut.
Ohitseni vilisi kaloja. Ne eivät säikkyneet minua, vaikka kiisinkin niiden ohitse. Kaikki merenelävät pitivät minua toverinaan merenneidon muodossani.
Lime ilmestyi vierelleni, kun olin pysähtynyt katseellani seuraamaan merihevosia. Lapsuuden muistot tulvivat murtuneen padon lailla mieleeni.
"Merihevosia asui kotimme koralleissa", siskoni muisteli ja kuulin haikean sävyn hänen äänessään.
"Miksemme vain voineet jäädä?" kysyin hiljaa, enkä vilkaissutkaan siskoani. "Olemmehan me nytkin meressä, eikä ihmiset löydä meitä. Olisimme hyvin voineet elää piilossa."
"Se ei olisi ollut niin helppoa", Lime sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. "Ihmiset etsivät parhaillaankin merenneitoja valtameren pohjasta. He eivät osaa etsiä meitä maan päältä. Olemme parhaimmassa turvassa näin, vaikka se kurjalta tuntuukin. Merenneitojen pitää vain tottua tällaiseen elämään. Evoluutio koulii meidät sopeutumaan tähän."
"Me emme olisi silloin enää merenneitoja", huomautin ja purin huultani ärtyneenä. "Me olisimme silloin ihmisiä..."
"Ehkä niin on parempi."
"Minä..." aloitin ja käännyin katsomaan siskoani silmät tulisina. "Minusta ei koskaan tule ihmistä! Vihaan tuota lajia! Minusta ei koskaan tule tuollaista!"
"Entä ystäväsi?" Lime kysyi tyynesti, eikä piitannut tunteenpurkauksestani. "Hekin ovat ihmisiä. Vihaatko heitäkin? Joudut aina piilottelemaan heiltä todellista puoltasi. Se on rankkaa. Jos olisit heidän kaltaisensa, ei tarvitsisi piilotella tai salata mitään."
"Minusta ei silti koskaan tule heidän kaltaistaan..." sanoin hiljaa ja laskin katseeni meren pohjaan. "Haluan vielä joskus palata takaisin kotiin. En vain käymään, vaan asumaan koko loppuelämäni ajaksi. Se on ainoa toiveeni ja haaveeni."
"Ehkä se käykin vielä toteen", Lime sanoi ja hymyili haikeasti. "Lupaan sinulle, että pääsemme vielä joskus takaisin kotiin."
"Varmasti?"
"Minähän lupasin jo", Lime muistutti ja iski silmäänsä leikkisästi.
"En malta odottaa sitä päivää", sanoin hymyillen. 
Pystyin kuvittelemaan sen päivän olevan kaunis ja unohtumaton. Kumpaakin se tulisi olemaan, mutten silloin vielä tiennyt muuta totuutta tulevasta.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com