Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Osa 1
 
"Kävely sattuu yhä kamalasti."
"Siihen nyt vain on totuteltava", äitini huomautti ja näin hänen kävellessään vaatekaapille, kuinka hän puri huultaan kivusta.
"Merenneitoja ei ole luotu tähän", isosiskoni Lime muistutti hieroessaan jalkapohjiaan. Kohta hän nousi ja lähti valmiinoloisena kohti ovea.
"Meillä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa", äiti huomautti ja heitti kaapista minulle sukat. "Nyt kiirehdi Lume äkkiä, jotta kerkeät siskosi kanssa kouluun."
Puin sukat nopeasti ja nappasin koululaukkuni tuolinnojalta ennen kuin lähdin seuraamaan isosiskoni Limen jalanjälkiä ulos. Aulassa oli väkeä. Ilmeisesti majataloon oli saapunut taas uusia merenneitoja. Asuinpaikkamme Majatalo Mermaid olikin tarkoitettu vain maanpäällisten merenneitojen asuinpaikaksi. Perheenikin asui täällä ja viettäisimme täällä aikaa niin kauan, kunnes oppisimme elämään tässä uudessa maailmassa omillamme.
Suuntasin siskoni perässä ulos ja menimme majatalon pihalta kadulle. Farogu oli meren rannalla sijaitseva kaupunki, joka ei ollut kovin iso. Keskusta oli lyhyen kävelymatkan päässä majatalolta, eikä kouluunkaan ollut siksi pitkä matka. Silti jäimme siskoni kanssa tien varteen pysäkille odottamaan bussia. Kävely oli vielä liian rankkaa meille.
Olimme asuneet koko ikämme meressä. Vanhempammekaan eivät olleet koskaan edes nähneet maata. Siitä on vasta alle kuukausi, kun merenalaisessa maailmassa tuli käsky evakuoida kaikki merenneidot. Ihmiset olivat saaneet vihiä meistä. Meidän oli pakko paeta. Jos ihmiset saisivat merenneidon käsiinsä, he tekisivät meillä erilaisia kokeita tai jotain vielä kamalampaa. Ehkä he hävittäisivät koko merenneitojen lajin kokiessaan sen uhaksi. Ihmiset olivat vainoharhaisia.
Kuitenkin perheeni oli lähtenyt muiden mukana pakolaisiksi. Joku kertoi, että maanpäälle oli mahdollista paeta. Merenneidot saisivat kuivuessaan ihmisten jalat ja voisivat elää ihmisiltä paossa heidän keskuudessaan. Se kuulosti parhaimmalta vaihtoehdolta ja perheeni oli lopulta päätynyt Faroguun. Täällä meitä oli vastassa Majatalo Mermaidin ylläpitäjä Siru, joka itsekin oli maanpäällinen merenneito. Hän tarjosi meille paikkaa majatalosta, minne olimmekin jääneet. Sinne muutti melkein kaikki vasta maanpäälle muuttaneet merenneidot.
Emme olleet asuneet vielä kuukauttakaan maanpäällä ja ehdottomasti kamalin asia oli käveleminen. Olin koko ikäni liikkunut eteenpäin pyrstöä heilauttelemalla, mutta nyt minulla oli kaksi jalkaa, joita kuului liikutella raskaasti ja vaivalloisesti. Lisäksi jalkapohjiini sattui viiltävästi jokainen askel. Inhosin kävelyä, mutta minun kuului tehdä sitä pärjätäkseni tässä maailmassa.
"Äiti luuli varmasti, että menemme kävellen kouluun", Lime virnisti ja heilautti blondit hiuksensa silmiltään. "Hänestä meidän pitäisi totutella enemmän kävelyyn."
"Helppo se on aikuisen sanoa", huomautin. "Heillä on korkeampi kipukynnys."
Itse olin vasta 14-vuotias. Lime oli minua kahta vuotta vanhempi. Molemmilla meillä oli vaaleat pitkät hiukset ja siniset silmät. Meistä huomasi heti, että olimme siskoksia. Lime olikin minulle todella tärkeä ja läheinen. Rakastin siskoani enemmän kuin ketään muuta.
Bussi kaarsi pian pysäkille ja nousimme kyytiin. 
"Minne isä lähti aamulla?" kysyin, sillä en ollut vielä hereillä, kun isämme oli jo kadonnut jonnekin.
"Hän lähti etsimään töitä", Lime kertoi. "Hän ajatteli jotain kohtuullisen helppoa hommaa, kuten tarjoilijaksi jonnekin ravintolaan tai myymäläapulaiseksi kauppaan."
"Toivottavasti hän saa jonkin paikan", toivoin. "Jokaisen pitäisi mahdollisuuksien mukaan osallistua majatalon kustannuksiin. Muuten toiminta joudutaan lopettamaan kokonaan."
"Älä huoli, niin ei tule käymään", Lime lohdutti. "Kyllähän muutkin käyvät töissä. Sitä paitsi itsekin harkitsin, että jos ja kun tämä elo alkaa paremmin sujumaan, voisin hankkia osa-aikatyötä."
"Minne ajattelit mennä?", utelin kieltämättä harmistuneena siitä, että siskoni saattaisi viettää vapaa-aikaansa jossain muualla kuin minun luonani."
"En ole varma", Lime vastasi olkiaan kohauttaen.
Painoin nappia koulumme pysäkin kohdalla ja bussi päästi meidät. Kävin siskoni kanssa samaa yläastetta. Olin seitsemännellä luokalla ja Lime kävi jo yhdeksättä luokkaa. Vaikka olimmekin koulussa melko uusia tulokkaita, molemmilla meistä oli oma kaveripiiri. Lime oli avoimuutensa ja valoisan luonteensa ansiosta todella suosittu. Heti koulun pihalle asteltuaan monet käänsivät katseensa häneen ja huusivat tervehdyksiä. Siskoni kuului lisäksi tukioppilasryhmään, joka piti huolta, ettei ketään kiusattu tai jätetty yksin. Jo pelkästään sitä kautta hän keräsi paljon ystäviä.
"Nähdään sitten koulun jälkeen pysäkillä Lume!" siskoni huikkasi ja heilautti kättään hyvästiksi.
En sanonut mitään, vaan menin omien ystävieni luokse. Kuuluin tiiviiseen kaveriporukkaan, jossa oli lisäkseni neljä muuta tyttöä. Olin joukkomme lyhyin ja minua luultiinkiin yleensä ikäisiäni nuoremmaksi.
"Hei Lume!" Helinä tervehti minua. Hän oli urheilullinen tummanruskeahiuksinen tyttö, joka kuului koulumme koripallojoukkueeseen, vaikkei ollutkaan kovin pitkä. Minuun verrattuna hän kuitenkin oli ainakin päätä pidempi. "Tulitte taas bussilla siskosi kanssa. Olette laiskoja."
"Kaikki eivät ole yhtä urheilullisia kuin sinä", vastasin ja näytin leikillisesti kieltäni kaverilleni.
"Siskosi sitten osaa olla suosittu!" Katie sanoi ihaillen. Hän oli porukkamme toiseksi lyhyin heti minun jälkeeni ja hänellä oli lyhyt blondi tukka. Katie oli hieman ujo, mutta kaveriporukassamme hän uskalsi olla todella puhelias.
"Hän on varmasti koulumme suosituin tyttö!" Riislie yhtyi mukaan. Kutsuimme punatukkaista tyttöä aina 'Riisiksi', mistä hän tosinaan ei pitänyt. Hän oli joukkomme huimapää, joka keksi aina jotain uutta. "Ihme ettei hänellä ole jo poikaystävää."
"Ei hän nyt niin suosittu ole..." sanoin epävarmana, vaikka tiesin asian pitävän paikkansa. En vain halunnut myöntää sitä, että siskoni ja minun yhteistä aikaa söi niin monet. "Eikä hän varmaan ole edes kiinnostunut mistään pojista."
"Mutta hänhän on todella läheinen meidän koripallojoukkueen Kelvinin kanssa", Helinä huomautti. "Luulin, että he alkaisivat seurustella."
"Enpä usko", kielsin heti. En ollut tiennytkään Limen viettävän aikaa jonkun pojan kanssa.
"Kelvinhän on tosi komea!" Katie mainitsi. "Pitkä, hieman ruskettunut, musta tukka."
"Minäkin haluaisin jo poikaystävän", Rislie valitti. "Olisi ihanaa, jos olisi joku, joka tekisi minut onnelliseksi ja sanoisi rakastavansa minua."
"Onhan sinulla Lore", Helinä huomautti leikillisellä äänellä.
"Ei ikinä!" Rislie suuttui. "Me olemme ehkä lapsuudenystäviä, mutta enempää meistä ei tule."
Keskustelu katkesi, kun Amanda juoksi meidän luoksemme hengästyneenä. Hänen lainehtivat hiuksensa olivat sekaisin kuin hän olisi vasta äsken herännyt. Ne olivat vaaleanruskeat, joihin hän oli laittanut mustia raitoja. Amandalla oli myös silmälasit. Ne eivät kuitenkaan tehneet hänestä nörtin näköistä, vaan pikemminkin fiksun ja varttuneemmanoloisen.
"Myöhästyin bussista", tyttö selitti haukkoen henkeään. "Juoksin koko matkan."
Juuri silloin koulun kello soi.
"Näytit kerenneen silti juuri sopivaan aikaan", Helinä onnitteli tyttöä selkää taputtaen. "Varmasti nopeusennätys."
"Katsokaa tuonne!", Katie huudahti, kun olisimme juuri lähteneet sisälle.
Sivulle katsoessa näin järkyttävän näyn. Isosiskoni Lime seisoi koulun seinustalla jonkun pitkän pojan kanssa todella lähekkäin. Sitten he suutelivat.

 

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com