Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Joulun Erottamattomat


 

-Miku voisi pitää tästä, sanoin hivellessäni sormillani kaulakorua. Sen riipuksessa oli hopeinen kehikko, jonka sisälle kätkeytyi mielitilan mukaan väriä vaihtava, melko kookas helmi. -Miku niin pitää kaikesta mystisestä.
Ostin korun ja sain sen pian pieneen lahjapakettiin. Saisin antaa sen lahjaksi Mikulle, kun hän tulisi jouluksi kotiin.
Miku oli kaksoissiskoni. Vaikka olimmekin kaksoset, asuimme yli parinkymmenen kilometrin päässä toisistamme. Vanhempiemme erotessa heillä oli ollut kova huoltajuuskiista. He olivat lopuksi päätyneet kompromissiin, eli Miku meni isän luokse, minä jäin asumaan äidin luokse. Isä muutti eron tultua Mikun kanssa syrjäseudulle, kun taas me äidin kanssa jäimme rannikkokaupungin keskustaan. Olimme olleet silloin molemmat vasta 11-vuotiaita, mutta nyt olimme jo 14-vuotiaita.
Näimme Mikun kanssa melko harvoin. Vanhempamme eivät olleet missään kovin hyvissä väleissä toistensa kanssa, jolloin jouduimme pääasiassa itse sopimaan tapaamisiamme. Tottakai äiti kutsui Mikua tulemaan välillä meillä käymään, sillä tietysti hän halusi nähdä toista tytärtään. Isäkin haki minua välillä hänen ja Mikun luokse käymään.
Ne olivat minusta aina onnellisia aikoja. Olimmehan Mikun kanssa kaksoset ja kaksosten kuului pysyä yhdessä. Aina kun olin erossa kaksoissiskostani, tunsin jonkin puuttuvan sisältäni. Miku oli toinen puolikkaani jota tarvitsin. Jos en koko aikaa, niin sitten edes joskus harvoin kun saimme nähdä toisiamme.
Astuin ulos kaupasta ja vedin kaulaliinaani korkeammalle. Kylmä viima puhalsi yllättäen kauhean jäätävänä ja kovana. Äsken oli ollut vielä melko tyyntä. Mutta toisaalta, tuuli saattoi muuttua hetkessä yllättävänkin rajuksi. Sellaista rannikkokaupungissa eläminen oli.
Vilkaisin näyteikkunasta pikaisesti itseäni. Punaiset, mutta hieman haaleat pitkät hiukseni olivat muuten auki, mutta olin osan hiuksistani laittanut taakse pompulalle. Violetit ja pirteät silmäni tarkastelivat ulkomuotoani heijastavaa ikkunaa.
Ylläni oli punainen rento mekko, jonka päälle olin laittanut lyhyen talvitakin. Mekon alla oli tietysti farkut, sillä ulkona ei olisi muuten tarjennut. Jalassani olevat kengät olivat pörheät mustat pakkaskengät, jotka soveltuivat hyvin kaduilla kävelemiseen. Toisenlaisista kengistä minulle saattoi tulla nilkat helposti kipeäksi. Säärieni peitti tietysti kaiken kruunaamat säärystimet.
Kadut olivat täysin kaksikerroksisten kauppojen ja muiden rakennusten reunustamia. Tarpeeksi kävellessäni, ne kuitenkin loppuivat ja tilalle tuli omakotitaloja pihoineen. Pian oma kotinikin näkyi. Pienestä savupiipusta tuprutti savua, jolloin tiesin äidin tulleen kotiin. Hänellä oli ollut jouluaatosta huolimatta muutama tunti töitä aamulla. Juoksin nopeasti pihamme poikki sisälle, sillä tiesin äidin tarvitsevan apua jouluvalmisteluissa.
-Äiti! Huusin ovella, kun riisuin päälivaatteeni.
Äidin pää kurkisti keittiön puolelta. Hän oli luultavasti juuri ollut valmistamassa kinkkua. Äidilläni oli luonnollisen harmaat pitkät hiukset ja violetit silmät. Hän oli pitkä ja hoikka, sillä harrastimme yhdessä urheilua, varsinkin hiihtoa ja luistelua näin talvisin.
-Tulisitko Hoji auttamaan, jos sinulla on aikaa? Äiti pyysi.
-Käyn ensin huoneessani! Huudahdin ja juoksin suoraan huoneeseeni, jossa lysähdin vatsalleni sänkyni päälle makaamaan.
Piilotin Mikun lahjan tyynyni alle, mistä nappasin Mikun valokuvan.
-Minulla on sinulle aivan mahtava lahja, kerroin kuvalle, kuin Miku olisi pystynyt sen avulla kuulemaan minua.
Nousin nopeasti sängyltäni ja jätin kuvan sekä lahjan tyynyni alle. Lähdin innokkaana tepastelemaan keittiön ja olohuoneen välimaastoon, sillä halusin ensin kertoa äidille löydöstäni.
-Löysin Mikulle täydellisen joululahjan, kerroin riemuitsevasti. -Sellaisen korun, joka vaihtaa väriä mielentilojen mukaan. Se on juuri Mikun tyylinen!
Äiti hymyili, mutta jokin osa hymystä ei ollut puhdasta onnea.
-Mihin aikaan Miku ja isä muuten tulevat? Kysyin, kun istahdin olohuoneen nojatuolille odottamaan äidiltä tehtävää.
-Isäsi soitti juuri, äiti aloitti hieman huolestunut ilme kasvoillaan. Hän silti selvästi yritti hymyillä rohkaisevasti. -He eivät Mikun kanssa pääse tulemaan.
-Mitä? Mikseivät? Ihmettelin. -He ovat tulleet joka joulu!
-Sivukylillä tuuli on yltynyt niin lujaksi, että teitä on mennyt poikki ja sähköt ovat epäkunnossa, äiti kertoi. -Kaiken lisäksi auto ei kuulemma suostu edes käynnistymään.
-Eli he joutuvat jäämään sinne loukkoon, varmistin ja äiti osoitti katseellaan asian laidan olevan juuri niin.
Tunsin oloni haikeaksi. Olin niin odottanut näkeväni kaksoissiskoni pitkästä aikaa jälleen ja saavani viettää mukavaa joulua hänen kanssaan.
-Mutta me vietämme kaksin oikein mukavaa joulua, äiti lohdutti. -Miku ja isäsi tulevat varmasti käymään täällä niin pian kuin suinkin pystyvät.
-Olet oikeassa, sanoin ja yritin hymyillä.
Nousin nopeasti ylös sohvalta ja otin Mikulle ostamani joululahjan mukaani. Menin äkkiä omaan huoneeseeni, en siksi että halusin päästä rauhassa murehtimaan joulun pilalle menoa, vaan siksi että halusin jutella Mikun kanssa.
Minulla oli huoneessani oma puhelin, johon tartuin heti ja näppäilin Mikun ja isän numeron. Harmikseni sain kuitenkin kuulla tuuttauksia, jotka merkitsivät yhteyden puuttumista.
-Jos yrität soittaa Mikulle, niin puhelinyhteydet katkesivat heiltä, äiti huomautti keittiöstä, arvaten mitä ensimmäisenä yritin. -Isäsi soitto päättyi siihen, kun puhelinyhteydet katkesivat.
Laskin luurin puhelimelle ja avasin nopeasti koneeni. Miku saattaisi hyvällä tuurilla olla samaan aikaan koneella, jolloin voisimme jutella.
Nettiin päästyäni katsoin heti, oliko Miku paikalla ja onnekseni näin siskoni nimen vieressä virheän merkin, joka merkitsi paikallaoloa. Aloitin heti nettikeskustelun siskoni kanssa.
"Hei Miku!", tervehdin siskoani.
"Miten menee Hoji? Kuulit varmaan, ettemme isän kanssa pääse sinne...", Miku vastasi. "Voitko laittaa webbikameran päälle, jottei tarvitse kirjoittaa?"
"Joo, odota hetki", vastasin ja aloin kytkemään omaa webbikameraani päälle. Mikukin teki varmasti ruudun toisella puolella samoin.
Jouduin laittamaan webbikameran lisäksi päähäni kuulokkeet, joissa oli pieni mikki, jonka sain suuni eteen. Nyt Miku pystyi kuulemaan myös puheeni toiseen päähän.
Hetken päästä tietokoneruutuni täytti Mikun kasvot. Siskoni sääti webbikameraansa, jolloin näin hänestä kasvojen lisäksi ylävartaloa ja taustalla näkyvää kotiaan. Mikukin näki minusta varmaan saman verran. En ollut varma, kun en itse voinut nähdä.
Webbikameran ja mikin avulla juttelimme Mikun kanssa usein, sillä se vaikutti melkeimpä siltä kuin olisimme jutelleet oikeasti kasvokkain.
Mikulla oli yllään havun vihreä villapaita, jonka päällä oli valkoinen liivi. Vihreä sopi hänen harmaisiin hiuksiinsa, jotka hän oli perinyt äidiltä. Hiukset olivat muuten poikamaisen lyhyet ja pörheät, lukuunottamatta molemminpuolisia hiussortuvia, jotka ylsivät puoliselkään. Mikullakin oli minun ja äidin lailla violetit silmät. Huomasin Mikun laittaneen jälleen päähänsä omatekemän pannan, jossa oli ruskeat kissankorvat kiinni. Miku rakasti kissankorvia ja halusi itsekin olla kissatyttö. Oikeastaan kaikki vähänkin normaalista poikkeava oli Mikun mieleen.
-Kai pärjäät siellä äidin kanssa joulun? Miku kysyi ja hymyili hieman. Hän ei vaikuttanut olevan kovin huolissaan.
-Kyllä kai, vastasin mikkiin puhuen. -Mutta joulu ilman sinua... Se ei tunnu normaalilta. Hankin sinulle joululahjankin, enkä pysty antamaan sitä sinulle jouluna!
-Me olemme jo 14-vuotiaita ja melko lähellä aikuisuutta, Miku muistutti. -Välillä suunnitelmat menee mönkään, mutta meidän pitää oppia hyväksymään se. Kyllä minuakin harmittaa, ettei isän kanssa päästä sinne jouluna, mutta tulemmehan me vielä varmasti käymään, kun tiet saadaan auki ja auto suostuu käynnistymään.
Miku puhui aina niin aikuismaisesti, jolloin tunsin itseni hänen rinnallaan pieneksi pennuksi. Mutta olihan Miku minua kahta tuntia vanhempi. Ehkä se johtui siitä.
Huomasin Mikun takana olevasta ikkunasta, kuinka ulkona pauhasi lumimyräkkä. Vilkaisin omaa ikkunaani, mutta mitään erityistä myräkkää ei siellä näkynyt. Tuuli kyllä puhalsi lunta kovaa vauhtia, mutta sitä ei voinut myräkäksi kutsua.
-Minullakin on sinulle lahja, Miku jatkoi hymyillen. -Saat sen sitten joulun jälkeen, kun tullaan isän kanssa.
-En malta odottaa, sanoin, mutten kyennyt kuulostamaan kovin innokkaalta.
Yllättäen äiti ilmestyi taakseni. Hän katsoi hymyillen ruudulla näkyvää Mikua.
-Hyvää joulua Miku! Äiti toivotti, puhuen aivan pääni vieressä mikkiini.
-Hyvää joulua sinnekin äiti! Miku toivotti hymyillen.
-Tiedättekö yhtään, milloin tulette? Äiti kysyi. -Hoji varmasti toivoisi teidän tulevan mahdollisimman nopeasti, kun ei siedä olevansa erossa sinusta.
-En minä nyt ihan sellainen ole äiti, kiistin, vaikka tiesin äidin olevan oikeassa. Tuntui vain nololta, kun Miku pitäisi minua vielä lapsellisempana.
-Ei varmaan huomennakaan päästä, Miku vastasi. -Mutta ehkä jo ylihuomenna.
-Hienoa, äiti sanoi. -Täällä odottaa lahjoja sinullekin.
-Kivaa! Miku riemuitsi kuin mikäkin pikkulapsi. -Hoji, sinullekin on isältä täällä lahjoja. Otamme ne mukaan, kun tulemme.
Hymyilin vain, sillä en osannut sanoa mitään siihen sopivaa.
Äiti suoristautui viereltäni ja laski kätensä hetkeksi olkapäälleni, sitten hän vilkutti vielä ruudussa näkyvälle Mikulle ja meni takaisin keittiöön jatkamaan hommiaan.
-Missä isä muuten on? Kysyin siskoltani.
-Hän on hakemassa ulkoa puita, Miku vastasi.
-Mutta siellähän tuiskuaa haukeasti, huomautin. -Pärjääkö hän?
-Älä ole noin huolissasi Hoji, Miku sanoi. -Ei tuo niin kauhea lumipyry ole. Näyttää ehkä voimakkaalta, mitä onkin, mutta ei se haittaa, kun puuvajalle on vain muutaman metrin verran.
Juuri silloin ruutu räpsähti hieman. Mikun kuva välähti hetkeksi pois näkyvistä.
-Nettiyhteydessä on häiriöitä... Miku selitti nopeasti.
-Toivottavasti se ei katkea kokonaan, toivoin. -Haluaisin olla joulun kanssasi edes näin, että voimme jutella ja nähdä toisemme, vaikkei sentään kasvotusten.
-Pysyn kyllä tässä seuranasi niin pitkään kuin mahdollista, Miku lupasi.
-Kumpa voisit tulla tänne, sanoin. -Minulle olisi todella tärkeää saada viettää joulua kanssasi.
-Mutta emme me isän kanssa millään pääse tulemaan, Miku muistutti. -Auto ei toimi ja tiet ovat muutenkin poikki. Sinne on sitä paitsi liian pitkä matka kävellä. Emme me pääse tulemaan.
Ruutu räpsähti jälleen ja kuva alkoi särisemään.
-Jos sinä et pääse tulemaan tänne, sanoin. -Niin minä tulen sitten sinne!
En tiennyt, kuuliko Miku enää, sillä kuva meni kokonaan pimeäksi ja koneeni ilmoitti, ettei Mikuun saanut enää yhteyttä.
Hartiani valahtivat velttona epäryhdikkäiksi ja huokaisin. Ei joulun voisi antaa mennä pilalle näin helposti. Halusin antaa lahjani Mikulle tänään, jouluaattona. En edes saanut toivottaa hänelle äsken hyvää jouluakaan.
Sammutin koneeni ja menin jalkojani laahaten keittiöön äidin luokse. Hän katsoi minua heti huolissaan.
-Mikä nyt on? Hän kysyi.
-Nettiyhteys Mikuun katosi, selitin. -En ehtinyt toivottaa edes hyvää joulua.
-Ei sille voi mitään, äiti lohdutti. -Ei tuo joulua vielä kaada.
Äiti meni eteiseen ja alkoi pukea ulkovaatteita.
-Menen käymään vielä äkkiä kaupassa, äiti sanoi. -En viivy kauaa. Yritä pärjätä sillä aikaa.
En vastannut mitään. Halusin nyt vain miettiä, millä korvaisin tänä jouluna Mikun poissaolon. Vastausta oli yllättävän vaikea keksiä.
Menin tonkimaan aikani kuluksi komeroa, jospa olisin keksinyt jotakin tekemistä. Miku olisi varmasti keksinyt kanssani tekemistä vaikka millä mitalla. Se vain lisäsi yksinäisyyden tunnettani.
Komerosta romahti niskaani minun ja äidin sukset. Nostin äkkiä ne päältäni takaisin komeroon, mutta pysähdyin silloin.
"Jos sinä et pääse tulemaan tänne, niin minä tulen sitten sinne!" Sanani pyörivät mielessäni. Minun oli päästävä Mikun luokse. Hiihtämällä se voisi onnistuakin, sillä suksia ei haitannut katkenneet tiet, kun ne pystyi kiertämään helposti.
Juoksin huoneeseeni etsimään karttaa ja kompassia. Ne löytyivät nopeasti ja levitin kartan sängylleni. Tarkastelin mahdollista hiihtoreittiä Mikun luokse. Melko suora reitti löytyikin. Joutuisin ensin hiihtämään melko pitkän matkan metsässä ja sen jälkeen ylittäisin järven. Matkaa keertyisi ainakin parikymmentä kilometriä, ellei jopa enemmän.
Nappasin äkkiä mononi kenkätelineeltä ja vedin ne nopeasti jalkaani. Laitoin takkini päälle ja puin farkkujeni tilalle toppahousut. Pipoa en laittanut, vaan otin lämpöiset korvaläpät. Valitsin hansikkaat tumppujen sijasta, sillä niillä oli helpompi tarkastella kaulaani ripustamaani kompassia.
Pakkasin pieneen reppuuni pullollisen lämmintä mehua, vaihtohansikkaat ja Mikun lahjan. Muuta en mielestäni tarvinnut, joten olin valmis lähtemään.
Kirjoitin vielä äidille pikaisesti lapun, jossa kerroin lähteneeni Mikun luokse hiihtäen ja ettei minulla ollut hätää. Pyysin viestissä myös anteeksi jo etukäteen, etten voinut asialle mitään.
Otin sukseni ja sauvani ja menin takaovesta ulos. Jouduin ensin kävelemään suksia kantaen metsän laidalle, jossa vasta sain laitettua sukset jalkaani.
Tarkastin kompassistani suunnan ja lähdin hiihtämään reippaasti eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt onnekseni, sillä muuten minulle olisi tullut varsin nopeasti kylmä.
Ilta oli pimennyt melko nopeasti ja minua kadutti, etten ollut ottanut lamppua mukaani. Lumi onneksi heijasti kirkkauttaan reittini valoksi, mutta sekin tuntui himmenevän koko ajan yhä enemmän. Puolillaan oleva kuu meni vähää väliä harmaiden pilvien taakse piiloon, kätkien valonsa minulta. Tuntui yllättäen jopa virheeltä lähteä.
En kuitenkaan halunnut olla joulua erossa Mikusta. Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka tärkeä Miku minulle todella oli. Jos minulta yritettiin jouluna riistää hänet, tekisin kaikkeni, jottei niin kävisi.
Minua kylmäsi, kun tuulen vire sai oksien väliköstä kulkiessaan aikaan karmivan äänen. Yritin pelon hiipiessä selkäänin pitkin miettiä iloisia asioita. Niin aina neuvottiin tekemään, mutta se todella auttoi. Mietin äitiä, isää ja Mikua. Mieleeni muistui yllättäen lemmikkilintumme Sirppi. Se oli ollut meillä, kun olimme Mikun kanssa olleet vasta 6-vuotiaita.
Sirppi oli ollut peipponen, joka oli tippunut pienenä pesästään. Olimme löytäneet sen pihaltamme ja pelänneet jonkun pedon nappaavan sen. Vanhempamme olivat onneksemme antaneet luvan pitää sen, sillä meillä ei ollut koskaan ollut minkäänlaista lemmikkiä sitä ennen. Sirppi asusti meidän huoneessamme vapaana, mutta öisin se suljettiin varmuuden vuoksi pieneen lintuhäkkiin. Olimme leikkineet sen kanssa usein ja ruokimme sitä vedellä ja ulkoa löytyvillä ötököillä. Välillä se päästettiin itsekin metsästämään evästään ulos.
Sirppi oli ollut meillä talven ylitse, sillä se ei osannut lentää etelään. Kukaan ei ollut opettanut sitä. Seuraavana kesänä Sirppi tuntui masentuneelta, kun se joutui öisin lintuhäkkiinsä ja silloin, kun otimme sen lintuhäkissä mukaan käymään kaupassa. Tiesimme Mikun kanssa silloin, mikä sillä oli ollut. Se kaipasi vapauteen, muiden lintujen joukkoon.
Eräänä yönä laitoimme linnun kyllä häkkiinsä, mutta emme olleet tarkoituksella sulkeneet häkin pientä ovea. Ikkunankin olimme jättäneet auki. Aamulla Sirppiä ei ollut enää näkynyt missään. Emme olleet Mikun kanssa kovin surullisia, sillä tiesimme linnun lähteneen vapauteen, minne se niin oli kaivannutkin.
Emme tienneet, johtuiko se ikävästämme lintua kohtaan, vai oliko Sirppi oikeasti laulanut pihapuussamme onnellista laulua ja lennähtänyt sitten löytämänsä kumppanin perään. Kummin vain, olimme olleet onnellisia Sirpin puolesta.
Hyvät muistot saivat pelkoni katoamaan kokonaan. Nyt vain mietin, mitä onnellisia muistoja tästä illasta syntyisi, kun pääsisin Mikun luokse.
Olin päässyt jo todella pitkälle, sillä valtava alamäki alkoi. Koukistin polviani syöksylaskijan tavoin ja aloin pujottelemaan puita, jotka olivat harventuneet. Ylitin jossakin välissä myös tien ja huomasin sen päälle kaatuneen puun. Nyt vasta uskoin, millaista mylläkkää voimakas tuuli oli sivukylillä saanut aikaan. Onneksi tuuli oli tyyntynyt, niin minulla ei ollut pelkoa siitä.
Vauhtini muuttui koko ajan vain voimakkaammaksi. Minun piti hieman jarruttaa, sillä olisin saattanut yhtäkkiä vauhtini takia törmätä puuhun, kun en olisi kerennyt väistämään sitä tarpeeksi ajoissa. Jos en hiihtäisi äidin kanssa niin usein, olisin jo varmasti törmännyt puuhun muutenkin. Vauhti oli mielestäni parhainta laskettelussa. Rakastin laskea mäkiä valtavaa vauhtia, singahtaen kaikkien muiden ohitse kuin salama. Täällä metsässä vain puut haittasivat menoani.
Huomasin metsän reunan edessäpäin. Siitä kohtaa alkoi jäätynyt järvi. Olin varma, että jää kantaisi minua, sillä oli ollut niin kovat pakkaset. Järven toisella puolella, jonne olisi lähemmäs kymmenen kilometriä, olisi melko rannan läheisyydessä Mikun ja isän koti. Alamäestä saamani vauhti sai vietyä minut pitkälle, kunnes jouduin taas sauvojeni avulla työntämään itselleni vauhtia käsivoimillani.
Tunsin tuulen yllättäen voimistuvan. Onneksi se oli myötätuuli ja se työnsi minua eteenpäin, kuin haluten minun pääsevä Mikun luokse mahdollisimman nopeasti.
Pysähdyin hetkeksi. Tuuli työnsi minua eteenpäin hitaasti, vaikka pysyttelin paikallaan. Hyvin hitaasti, mutta työnsi kuitenkin! En pääsisi pelkästään tuulen avulla perille, joten jatkoin hiihtämistä. Nyt tosin luisteluhiihdolla, jolloin tuulen auttaessa liu'uin pitkiä välejä ja nopeaan.
-Minä tulen Miku! Huudahdin ja jatkoin hiihtämistä yhä vain lujempaa. Päättäväisyyteni ja haluni sai sen aikaan.
Tuuli voimistui voimistumistaan ja auttoi minua yhä enemmän. Liu'uin suksieni kanssa niin sulavasti ja kevyesti, ettei olisi ollut mikään ihme, jos olisin lähtenyt lentoon! Miten pelkkä matka Mikun luokse pystyi olemaan näin onnellista?
Vilkaisin ylös taivaalle ja huomasin kulkevani oikeaan suuntaan. Seurasin nimittäin tiettyä tähteä. Kompassia en enää tarvinnut, mutta pidin sen kaulallani varmuuden vuoksi. Minne edes olisin sen laittanut, vaikka se olisi ollut turha?
Lähestyin lähestymistäni Mikun ja isän talon rantaa. Pystyin jo erottamaan puitakin. Yhden talvesta kalpean koivun juurella oli jotakin punaista. En saanut vielä kunnolla selvää, mutta se näytti takilta. Oliko puun juurella tonttu?
Ei, se ei ollut tonttu. Sillä ei ollut edes lakkia. Punainen takki oli kyllä tonttumainen valkoisine karvareunuksineen, mutta tunnistin sen Mikun tekemäksi. Silloin tajusin Mikun olevan puun juurella.
-Miku! Huusin kurkku suorana. -Miku! Minä tulen!
Miku ei liikahtanutkaan. En nähnyt hänen kasvojaan vielä, mutta Mikun se täytyi olla. Hänellä oli juuri tuollainen takki, jonka hän oli itse tehnyt. Miku oli aina niin taitava käsistään ja teki vaatteitaan siksi itse. Tuon takin huppuun hän oli muistaakseni ommellut poron sarvet.
-Miku! Huusin, kun pääsin lähemmäs. Kykenin jo erottamaan Mikun kasvot. Ne olivat hämmentyneet, mutta sitten niille levisi hymy.
-Hoji! Miku huusi ilmeensä perusteella, mutta tuuli hukutti hänen äänensä.
Hiihdin nopeasti siskoni luokse ja Miku juoksi minua vastaan. Olisin ottanut sukset heti jalastani, mutta minua lujaa halaava kaksoissiskoni esti aikeeni. Halasin Mikua siksi takaisin. Kun olimme vierekkäin, pienen pituuseromme huomasi. Olin Mikua hieman pidempi, vaikka olinkin meistä nuorempi.
-Mitä sinä Hoji täällä teet? Miku kysyin ihmeissään, mutta onnellisena.
-Tulin tietysti viettämään joulua siskoni luokse, vastasin. -Eikös se ole päivän selvää.
-Olet täysi kahjo, Miku huudahti leikillisesti ja halasi minua uudelleen. Huomasin onnenkyynelen valuvan hänen toisella poskellaan.
-Mitä sinä muuten täällä rannalla teit? Ihmettelin vuorostani. -On jo iltamyöhä.
-Minulla vain oli tunne, että minun täytyy tulla tänne, Miku selitti. -Kai se on jotain näitä kaksosten välisiä yhteysjuttuja. Jotenkin kai tiesin, että olit tulossa.
Yleensä sisaruksista puhuttiinkin, varsinkin kaksosista, että heillä oli telepaattinen yhteys toisiinsa. Miku tietysti taikauskoisena ja mystiikasta kiinnostuneena uskoi siihen. Mutta kyllä se minustakin tuntui pikkuhiljaa mahdolliselta.
-Isä on varmasti tosi iloinen nähdessään sinut, Miku sanoi. -Mennään nyt äkkiä sisälle, ettei jäädytä tänne. Tuo tuuli on valtavan luja järvellä.
Riisuin sukset jalastani ja niitä kantaen seurasin Mikua suurten hankien reunustamaa kapeaa polkua pitkin tutulle pienelle omakotitalolle. Talo näytti hieman hautautuneen lumen alle, mutta oven lähistöltä oltiin aurattu lumet pois, jolloin se ei edes haitannut. Lumi sitä paitsi varmasti lämmitti taloa, kun sitä oli peittämässä.
Miku avasi oven hiljaa ja kurkisti ensin varoen sisälle. Se ei ollut kovin Mikun tapaista, sillä yleensä hän tuli äänekkäästi sisälle.
-Isä, arvaa mitä löysin rannalta? Miku arvuutteli.
-Jonkun eläimen? Kuului isän arvaus jostain olohuoneen suunnalta, jonne ei eteisestä nähnyt.
-Ei, kun jotain paljon parempaa, Miku kertoi. -Tule vaikka katsomaan!
Riisuimme takkejamme, kun isä tuli häkeltyneenä eteiseen. Hän ei voinut uskoa silmiään nähdessään minut.
Vaikka isällä oli ruskeat hiukset, olin perinyt hänen puoleltaan haaleanpunaiset hiukseni, jotka olivat hieman purppuran sävyiset.
-Hyvää joulua isä! Toivotin ja menin äkkiä halaamaan häntä. Isä ei ensin kyennyt tekemään mitään, mutta lopulta hän halasi minua takaisin.
-Hyvää joulua Hoji! Isä vastasi. -Mitä ihmettä sinä täällä teet?
-Hiihdin tänne, selitin. -Halusin välttämättä viettää joulun Mikun kanssa, niin kuin joka ikinen joulu tätä ennen.
Isä oli tohkeissaan ja onnesta sekaisin.
-Tulkaapas nyt molemmat syömään, isä pyysi hymyillen. -Mutta älkää menkö vielä olohuoneeseen. Olen vielä järjestelemässä sitä ja nyt sain lisää hommaa, kun Hojikin ilmestyi.
Isä oli jo kattanut keittiöön kaiken valmiiksi. Tarjolla oli kinkku ja kolmea eri laatikkoa. Aika vaatimatonta jonkun mielestä, mutta minulle se riitti.
Heti syötyään isä meni takaisin olohuoneeseen jatkamaan järjestelyjään. Jäimme Mikun kanssa keittiön pöydän ääreen vielä juttelemaan.
-Minne muuten äiti jäi, kun kerta sinä tulit tänne? Miku ihmetteli. -Tietääkö äiti edes, että olet täällä?
-Jätin hänelle kotiin viestin, kerroin hieman nolona. -Menin varmasti pilaamaan äidin joulun. Nyt hän joutuu viettämään sitä yksin.
Miku katsoi minua lohduttavasti.
-Kyllä äiti ymmärtää, Miku sanoi silmäänsä vinkaten.
Yllättäen ovelle koputettiin, kun talossa ei ollut toimivaa ovikelloakaan.
Miku juoksi nopeasti eteiseen kuin joulupukkia innokkaasti odottava lapsi. En kuullut keittiöön asti, mitä ovella tapahtui, mutta ilmeisesti joku tuli sisään.
Kohta keittiön ovensuuhun ilmestyi tuttu hahmo.
-Hoji! Äiti huudahti. -Onneksi olet kunnossa. Olin kamalan huolissani!
-Äiti? Ihmettelin. -Seurasitko sinä minua?
-Se on jokaisen äidin velvollisuus, äiti selitti. -Sinulle olisi voinut matakalla sattua jotakin, eikä kukaan olisi ollut auttamassa.
-Mutta nythän koko perhe on koossa, Miku huomautti. -Me kaikki vietämme sittenkin yhdessä joulua!
Äitikin hiljeni, kun tajusi asian. Minuakin riemastutti ja hypähdin tuolilta siskoni vierelle. Kiedoin kevyesti käteni hänen niskansa taakse. Miku puolestaan asetti kätensä toiselle olkapäälleni. Tykkäsimme aina olla lähekkäin. Jostakusta se oli lapsellista, mutta meille se oli vain kiintymyksen osoittamista.
-Täällä on jo valmista! Isä huusi olohuoneesta. -Saa tulla!
Ryntäsimme Mikun kanssa toisiamme käsistä pitäen olohuoneeseen. Ihastelin isän aikaansaannosta. Kuusi oltiin koristeltu kauniisti ja olohuone oli koristeltu kuusen ylimääräisillä koristeilla. Lisäksi kuusen vieressä oli kasa lahjoja, jotka mitä luultavimmin kuuluivat Mikulle ja minulle.
-Aah! Lahjoja! Miku huudahti leikkisästi ja hypähti pitkän kissamaisen loikan lahjojen luokse.
Olimme Mikun kanssa kuin pikkulapsia, kun avasimme lahjojamme innokkaina. Jotkut vain pysyivät ikuisina lapsina, eikä siinä ollut mitään vikaa. Ja jouluna sai kyllä hieman hassutella. Olihan se onnellisuuden juhlaa, eikä silloin pitänyt hävetä sitä, mitä todella oli.

Menimme Mikun kanssa ulos, vaikka oli jo keskiyö. Miku johdatti minut pienelle mäennyppylälle, josta näki sekä järvelle että olohuoneeseen. Vakoilimmekin Mikun kanssa olohuonetta, jossa isä ja äiti istuivat samalla sohvalla. Äiti joi kaakaota pieneen peittoon käärittynä. Isä ojensi hänelle yllättäen lahjan, jolloin ulos asti huomasi äidin punastuvan. Hän kuitenkin otti lahjan vastaan hymyillen.
-Toivotko sinä koskaan, että isä ja äiti palaisivat yhteen? Kysyin Mikulta.
-Olisihan se mahtavaa, Miku myönsi. -Mutta ei siitä varmaan mitään tulisi, kun isä ja äiti eivät yksinkertaisesti enää rakasta toisiaan. Ehkä on kuitenkin parempi näin.
-Ehkäpä, myönsin. -Toisaalta, kun asumme erillämme, olemme tajunneet varmasti molemmat, kuinka tärkeitä toisillemme olemme.
-Totta, Miku myönsi avoimesti hymyillen ja puristi kättäni hieman lujemmin. Toisen kätensä hän laittoi takkinsa sisään ja veti sieltä jotain esille. -Minulla on sinulle joululahja. Hyvää joulua!
Miku ojensi minulle pajuista tehdyn taalismaanin, tai siltä se ainakin näytti. Sen koristeena oli sulkia ja muovisia koristetimantteja sekä helmiä. Otin esineen hieman ihmeissäni käsiini.
-Mikä se on? Kysyin, vaikka se oli varmasti tökeröä. Miku ei kuitenkaan loukkaantunut.
-Se on unisieppari, Miku selitti. -Tein sen itse. Ripustat sen sänkysi päädyn yläpuolelle ja et voi nähdä painajaisia tai muita pahoja unia.
Miku kyllä tiesi, että näin välillä painajaisia ja ne vaivasivatkin minua kauheasti.
-Kiitos, kiitin ja otin puolestani oman takkini sisästä Mikun lahjan. -Tuo on sinulle. Hyvää joulua!
Miku avasi nopeasti lahjansa ja veti ostamani korun esille. Hän laittoi sen välittömästi kaulalleen.
-Hei katso Hoji! Se muuttaa väriään! Miku riemuitsi.
-Värit kuvastavat korun kantajan tunnetiloja, selitin.
-Siinä tapauksessa olen tosi sekavassa tunnetilassa, Miku kertoi nauraen. -Katso nyt! Koru on saman värinen kuin nuo revontulet tuolla!
-Mitkä revontulet? Ihmettelin ja kääntyessäni huomasin kauniin värien loisteen, joka tuli taivaalta. -Uskomatonta!
-Katso nyt, Miku hihkaisi ja nosti korunsa taivasta kohti, lähemmäs revontulia.
Silloin huomasin, kuinka Mikun korukin loisti kevyesti väriloisteessa, joka erehdyttävästi muistutti revontulia.
-Kiitos Hoji tästä, Miku kiitti hieman rauhoituttuaan innostuksestaan. -Tiedämme varmaan molemmat, mitä mieltä olemme toistemme antamista lahjoista?
Miku sanoi sen vihjaavasti, jolloin ymmärsin. Kuin käyttäen kaksosten telepaattista yhteyttämme, sanoimme molemmat sen saman aikaisesti.
-Tämä on maailman paras joululahja.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com