Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kuoleman Pakolainen



Moni ei ehkä tiedä sitä, mutta kuolemalta on helppo paeta. Kuolema korjaa jälkiä hitaasti, jolloin pakeneminen on yllättävän helppoa. Todella moni on tehnyt näin. Miehiä, naisia ja lapsia. He pakenevat kuolemaa yhtenä ryhmänä ympäri maata. Muistan sen joukon. Siitä on jo kahdeksan vuotta...


Koko kylä katseli, kuinka täysin vieras joukkio teki tuloaan. Kukaan ei pelännyt vieraita, paitsi lapset jotka eivät tienneet, mitä oli kyseessä. Vanhimmat kyläläiset kertoivat hymyillen, että joukkion jäsenet olivat kuoleman pakolaisia. He pakenivat kuolemalta vaeltaen jatkuvasti, vailla kotia.

Istuin torin laidalla tynnyrin päällä ja katselin muukalaisten tuloa. Heitä oli lähemmäs neljäkymmentä ja eri-ikäisiä, mutta pääasiassa melko nuoria. Vanhuksia en nähnyt.

– He kiertävät ympäri maata ja aina kylään päätyessä he auttavat kyläläisiä, eräs vanha nainen kertoi meille lapsille. – He korjaavat rikkinäisiä aitoja, auttavat kotitöissä ja leikkivät lasten kanssa. Ehkä tekin saatte uusia ystäviä.

– Uusia ystäviä? mietin mielessäni. Ehkäpä tulokkaat osaisivat opettaa uusia leikkejä kuten muutkin yksittäiset kylän poikki kulkeneet vieraat.

Viimein vieraiden joukko saapui kylän laidalle ja monet ryntäsivät heti tervehtimään heitä iloisina. Koko joukko jakaantui pian ympäri kylää ja pystyin vain toimettomana vilkuilemaan, saisinko leikkikaveria. Onnekseni jotkut rohkeammat lapset ryntäsivät pyytämään vieraita leikkimään. Pian Vieraiden joukosta juoksi torille muutama lapsi ja heidän perässään kaksi aikuista naista ja nuorempi poika. Vieraat kerääntyivät torille ja seurasin heitä uteliaina.

– Kuinka moni teistä osaa pelata marjarokkaa? toinen naisista kysyi. – Opetamme kaikkia halukkaita pelaamaan sitä, mutta ensiksi jokainen tarvitsee 8 erikokoista kiveä.

Ryntäsin äkkiä muiden lasten lailla keräämään kiviä vanhanaikaisten rakennusten seinustalta. Yritin valita kaikkein kauneimmat kivet, kuin niiden ulkonäöllä olisi ollut suurempaakin merkitystä. Halusin kaikin keinoin tehdä vaikutuksen uusiin tulokkaisiin.

Kiviäni ei kuitenkaan huomioitu sen suuremmin. Meille opetettiin uusia pelejä, mitkä poikkesivat tyystin oman kylämme peleistä. Yritin kaikessa tehdä vaikutuksen, mutta olin tulokkaille vain yksi lapsi muiden joukossa. Minuun ei kiinnitetty sen enempää huomiota kuin muihin. Halusin saada heistä oikeita ystäviä, mutta minulle ei annettu siihen mahdollisuutta.

Kun siirryttiin leikkimään jonkinlaista juoksuleikkiä, olin saanut tarpeekseni. Lähdin kävelemään pois torilta, eikä kukaan tuntunut edes huomaavan lähtöäni. Suuntasin kylän ulkopuolella olevalle niitylle, joka oli tähän aikaan vuodesta täynnä keltaisia voikukkia. Kahlasin kukkameren lävitse keskellä niittyä sijaitsevalle pienelle puun taimelle ja istuin sen vierelle. Taimen oksalta roikkui kaarnanpalasta tehty kyltti, jossa luki harakanvarpailla ”Sinulle rakas äiti”. Hivelin sormillani kylttiä ja mietin, miten äiti nyt minua lohduttaisi.

– Hei, etkö viihtynytkään seurassamme? joku kysyi takanani, jolloin säikähdin kamalasti.

Käännyttyäni huomasin sen pojan, joka oli naisten kanssa opettanut meille uusia pelejä. Hän oli melkein aikuinen, minuun verrattuna todella pitkä, mutta silti ystävällinen katseeltaan ja lempeä kasvonpiirteiltään. Poika polvistui eteeni heinän keskelle.

Pysyin hiljaa, sillä en uskaltanut sanoa pojalle mitään. Käänsin katseeni ujosti takaisin taimeen ja olin kuin poikaa ei olisi ollutkaan. Hän kuitenkin tuli varoen lähemmäs ja huomasin sivusilmästä, kuinka hän katsoi taimen kylttiä hieman hymyillen.

– Oletko itse istuttanut tämän puun? poika kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään hiljaa. – Olet näköjään istuttanut sen äidillesi. Missä äitisi muuten on?

– Äitini on kuollut, vastasin kuiskaten ja nielaisin. Pojan hymy hyytyi ja hän katsoi minua pahoittelevasti.

– Olen pahoillani, hän sanoi. – Olet siis orpo. Kuka sinusta pitää huolta?

– Asun monen muun lapsen kanssa kaduilla, kerroin. – Kyläläiset huolehtivat meistä kaikista ja saamme nukkua eläinten kanssa navetoissa. Ansaitaksemme leipämme, hoidamme eläimiä ruokkimalla niitä ja putsaamalla karsinoita. Minä saan joskus myös paimentaa lampaita.

Jostain syystä hymyilin, vaikka kerroinkin haikeaa ja hieman onnetonta tarinaani. Minulla oli kaikesta huolimatta asiat ihan hyvin.

– Mikä sinun nimesi on? poika kysyi. – Minä olen Cloud. Se tarkoittaa pilveä.

– Ei minulla ole nimeä... vastasin hiljaa. – Kukaan ei le koskaan antanut sellaista minulle.

– Kuinka vanha sinä olet? poika kysyi. – Et näytä olevan aivan nuorimmasta päästä.

– Olen 6-vuotias, kerroin.

– Olet saanut siis elää liian monta vuotta vailla nimeä, Cloud sanoi ja hän hymyili hieman. – Minä annan sinulle nimen.

– Oikeastiko? hämmästyin ja ojentauduin hieman poikaa kohti.

– Tietysti, mutta pitää vain keksiä ensin jokin sinua kuvaava nimi, Cloud huomautti ja alkoi tarkastella minua. – Sinulla on kauniit keväänkeltaiset hiukset ja siniset säihkyvät silmät. En ole milloinkaan nähnyt yhtä kauniita silmiä.

Pojan kehut saivat minut punastumaan. Ei kukaan ollut ennen kehunut silmiäni.

– Annan sinulle nimen Shine, Cloud sanoi. – Shine tarkoittaa säihkettä, jolloin se viittaa säihkyviin silmiisi.

– Shine, toistin juuri saamani nimeni. – Shine. Se on todella kaunis nimi! Kiitos!

Minun oli pakko halata poikaa. Hän ei pistänyt vastaan, vaan vastasi halaukseen pelkällä toisella kädellään.

– Haluaisitko Shine nyt palata toisten luokse? Cloud kysyi.

– Jään mieluummin tänne, vastasin. – Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi suuren joukon keskellä.

– En minä sinua voi tänne yksinkään jättää, Cloud huomautti. – Jään kanssasi sitten tänne.

Silmäni katsoivat suurina ja kysyvinä poikaa. Oliko hän tosissaan?

Cloud nousi ylös, jolloin epäilin hänen sittenkin lähtevän. Poika kuitenkin otti vain pari askelta loitommalle ja kumartui poimimaan voikukkia. Pian Cloudilla oli niitä kimpullinen ja hän tuli jälleen luokseni.

– Opetan sinua, kuinka kukkaseppele tehdään, hän kertoi hymyillen ja alkoi näyttää jokaista työvaihetta alusta asti. Seurasin ohjeita tarkasti ja tein kaiken perässä. Lopulta Cloud oli saanut kukkaseppeleensä valmiiksi ja omani oli pienempi versio alkuperäisestä.

– Kruunaan sinut, oi prinsessa Shine, Cloud sanoi ja laski kukkaseppeleensä päähäni. Se oli hieman liian iso ja meinasi pudota. Pidin toisella kädelläni sitä päässäni.

– Minä kruunaan sinut, prinssi Cloud, sanoin juhlallisesti ja laitoin pienikokoisen seppeleen pojan päähän, kun hän kumartui hieman, että ylsin.

– Luulin, että olisin pikemminkin ollut ratsusi, enkä prinssisi, Cloud sanoi naurahtaen ja virnisti leikkisästi.

– Minä ratsastan vain possuilla, etkä sinä possulta näytä, nauroin.

– Ai, en vai? Cloud ihmetteli ja nosti sormella nenänpäätään, jolloin hän näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kärsä.

Nauroimme molemmat paljon ja seuraavaksi Cloud leikki ratsuani kontaten maassa, kun minä istuin hänen selässään. Meillä oli niin hauskaa, ettemme huomanneet, kuinka päivä vieri iltaan.

– Taitaa olla aika mennä pehkuihin, Cloud sanoi. – Haluaisitko ratsastaa auringon laskuun tällä kertaa hevosella?

– Mitä tarkoitat hevosella? kysyin uteliaana ja Cloud nousi seisomaan, mutta polvistui sen jälkeen selkä minuun päin.

– Hyppää selkääni ja kiedo kätesi kaulani ympärille, Cloud neuvoi. Minä vien sinua reppuselässäni.

– En ole ennen kuullut tuollaisesta, sanoin, mutta kiedoin silti käteni pojan kaulalle ja hyppäsin hänen selkäänsä. Cloud tarttui polvitaipeistani, jolloin pysyin selässä tukevammin. Hän nousi ylös ja lähti juoksemaan laukan tapaisesti kohti kylää. Se oli todella hauskan tuntuista ja nauroin koko matkan ajan.

Cloud hiljensi vauhtiaan kylän laidalla. Hän etsi katseellaan tovereitaan. Pian hän huomasikin ne kaksi nuorta naista, jotka olivat opettaneet pelejä kylän lapsille.

– Minne majoittaudumme yöksi? Cloud kysyi ja hän piti yhä minua reppuselässään.

– Eräs pariskunta majoittaa mielellään talliinsa, toinen naisista vastasi. – Mutta tilan loppuessa kylän laidalla on navetta, jossa orvot lapset nukkuvat.

– Hevoset nukkuvat tallissa, kuiskasin Cloudin korvaan.

– Mutta minähän olen possu, poika kuiskasi takaisin. – Taidan mieluummin päätyä navettaan.

Neuvoin Cloudille, missä päin navetta oli ja hän kantoi minut reppuselässään aivan sisälle asti. Navetassa oli jo muita lapsia, jotka varasivat parhaimpia nukkumapaikkoja itselleen. Cloud katseli ympärilleen ja huomasi navetassa sikojen karsinan.

– Menenkö nukkamaan lajitoverieni viereen? hän kysyi.

– Et, vastasin pojalle ja osoitin tallin ylätasannetta, jossa pidettiin heinävarastoja. – Tykkään nukkua tuolla. Tule sinäkin sinne.

Cloud laski minut selästään ja kiipesin edeltä tikapuita ylätasanteelle. Heinien seassa lojui jo nukkumassa muita lapsia. Kaikki menivät aikaisin nukkumaan, sillä töitä riitti halukkaille jo aamuvarhaisella.

Cloud teki tilaa itselleen ja asetuin hänen viereensä makaamaan. Hänen ruskeat hiuksensa olivat hetkessä heinän sotkemat. Hän katsoi sinisillä silmillään minua.

– Hyvää yötä, Shine, Cloud sanoi ja sulki silmänsä.


Seuraavan viikon ajan tein aamupäivät töitä ja iltapäivät leikin Cloudin kanssa. Vaikka poika oli minua paljon vuotta vanhempi, hän tuntui viihtyvän seurassani. Minäkin pidin hänestä. Hän oli tärkein ystäväni, joka minulla oli koskaan ollut. Halusin olla hänen kanssaan jatkuvasti.

Cloud nojasi kylän laidalla olevaa aitaa vasten. Istuin hänen edessään selkä poikaan päin. Hän teki ruotoletiksi kutsuttua kampausta hiuksiini.

– Vanha kyläläinen sanoi, että pakenette kuolemaa, otin puheeksi kuulemani huhut. – Mitä se tarkoittaa?

– Kuolema haluaa korjata meidät pois tästä maailmasta ja jahtaa meitä, Cloud selitti. – Me emme halua poistua ja pakenemme häntä.

– Häntä? ihmettelin. – Millainen kuolema on? Siis hän, joka jahtaa teitä?

– Sinä et voi häntä vielä nähdä, sillä hän ei ole valinnut sinun olevan tarpeeksi kypsä vietäväksi, Cloud kertoi. – Mutta kuolema on ihmisen muodossa, jotta hän vaikuttaisi inhimilliseltä ja siten luotettavalta. Hän on vaaleahiuksisen tytön muodossa ja kulkee musta kaapu päällään. Hän kantaa mukanaan suurta viikatetta, jolla hän nappaa valitut sielut kehoista. Varoitan sinua, että jos joskus näet tätä kuvausta vastaavan tytön, juokse niin nopeasti pakoon kuin pystyt.

– Se tyttö siis vei vanhempani sielut, sanoin hiljaa. – Mikseivät vanhempani paenneet kuolemaa kuten te?

– Ehkä he eivät päässeet pakoon tai näkivät aikansa olevan täysi.

Olin hetken vaiti. Elämäni olisi niin erilaista, jos minulla olisi vanhemmat. Tunsin kantavani kaunaa kuolemaa kohtaan.

– Vanha nainen sanoi, että orpo lapsi ei voi olla vapaa, kerroin. – Joudumme turvautumaan muihin kaikessa. Emme itse mahda päättämään omasta elämästämme, vaan muut päättävät puolestamme. Ne ovat kahleet.

– Kaikki meistä on kahlittu jollakin tavalla, Cloud lohdutti. – Minut ja muut kuoleman pakolaiset on kahlittu loppuelämäksemme pakomatkalle ympäri maata. Ainoa keino, millä pääsemme siitä, on antautua kuolemalle. Siihen minä en aio suostua. Kärsin mieluummin kahleissani.

– Hän sanoi, että pääsen kahleistani vasta silloin, kun tekee kanssani elämänjakamis-sopimuksen, kerroin.

– Mitä se tarkoittaa? Cloud kysyi.

– Se tarkoittaa, että joku ottaa minut vaimokseen, kerroin. – Vasta päästyäni jonkun vaimoksi, voin olla vapaa kahleistani.

– Puhut aikuismaisesti, poika huomautti. – Naimisiinmenosta puhuminen kuuluu varttuneemmille.

– Mutta asia koskee minua itseäni, huomautin. – Tämä puheenaihe kuuluu minullekin.

Cloud sai kampaukseni valmiiksi ja käänsi minut kasvot häneen itseensä päin. Hän katsoi minua hieman haikeasti hymyillen.

– Sinusta tulee kyllä ajan kanssa jollekulle hyvä morsian, Cloud kehui. – Olet kaunis ja sinulla on hellyttävä luonne. Ihmettelisin syvästi, jos kukaan ei ottaisi sinua vaimokseen.

– Jos olet tuota mieltä, niin mikset sinä ottaisi minua vaimoksesi? kysyin. – Minä pidän sinusta Cloud todella paljon. Nämä päivät, jotka olen viettänyt seurassasi, ovat olleet elämäni onnellisimpia. Olet minulle todella tärkeä. Mennään naimisiin. Vapauta minut kahleistani.

– Voi Shine, Cloud sanoi ja piti hetken hiljaisuutta. Hän katsoi minua pahoittelevasti, mistä tiesin vastauksen jo etukäteen. – Minusta ei olisi tekemään sinua onnelliseksi. Olen kuoleman pakolainen ja joudun olemaan jatkuvasti tien päällä liikkeellä. En halua sinulle samanlaista elämää. Vapautuisit ehkä yhdistä kahleista, mutta saisit heti toiset tilalle.

– Mutta minä haluan naimisiin kanssasi, sanoin itkua pidätellen. – Minä pidän sinusta niin paljon.

– Shine, olet vasta lapsi, Cloud sanoi. – Sinulla on vielä paljon elettävää ja löydät varmasti jonkun, joka rakastaa sinua, haluaa mennä kanssasi naimisiin ja pystyy tarjoamaan sinulle hyvän elämän. Minä en sitä pysty tekemään.

– Sinä et siis pidä minusta?

– Kyllä minä sinusta pidän, Cloud painotti jokaista sanaansa. – Ansaitset vain jonkun paljon paremman. Minusta ei ole tekemään ketään onnelliseksi. Pystyn siihen aikaisintaan silloin, kun pääsen kahleistani.

– Mutta sinähän olet silloin kuollut, melkein itkin.

– Tiedätkös, Cloud aloitti. – Jotkut uskovat kuolemanjälkeiseen elämään. Että kuoleman vietyä meidät, päädymme toisenlaiseen maailmaan.

Cloud kaivoi taskustaan jotain ja osoitti minua ojentamaan toisen käteni. Hän piti kättäni lämpimissä käsissään kevyesti.

– Jos kuolemanjälkeinen maailma on olemassa, lupaan mennä siellä naimisiin kanssasi.

Cloud pujotti sormeeni puusta hiotun sormuksen, joka oli maalattu hopealakalla.

– Tein tuon sormuksen itse, Cloud kertoi. – Lupasin antaa sen jollekulle minulle tärkeälle ihmiselle.

– Se on kaunis, kehuin. – Kiitos.

Halasin poikaa lujasti ja hän kietoi molemmat kätensä ympärilleni.

– Minä odotan sitä hetkeä, kun tapaamme kuoleman jälkeisessä maailmassa.

Cloud irtautui minusta ja luulin sanojeni jollakin tasolla loukanneen häntä. Pelkäsin kuitenkin turhaan. Cloud piti toista kättään tukemassa selkääni ja toisella hän piteli kevyesti päätäni paikallaan, kun hän antoi minulle kevyen suukon suoraa suulleni.

Jäin tuijottamaan Cloudia epäuskoisesti. Hän oli juuri antanut minulle ensisuudelmani. Se tuntui uskomattomalta ja vasta nyt tajusin, että minähän olin vasta pieni lapsi.

Cloud nousi ylös ja nosti minut käsistäni ylös. Olin yhä hieman hämmentynyt, mutta poika vain hymyili. Yllättäen hänen ilmeensä kuitenkin muuttui pelokkaaksi, kun hän katsoi taakseni metsän laittaan. Käännyin, mutten nähnyt mitään, enkä ketään.

– Kuolema, Cloud kuiskasi.

– Onko hän täällä? kauhistuin ja poika nyökkäsi.

– Minun on lähdettävä muiden kanssa välittömästi, Cloud sanoi, tarttui kädestäni ja lähti juoksemaan. Pysyin vain vaivoin pojan kintereillä.

Cloud huusi kaikille, että nyt oli pakko lähteä. Minusta tuntui hänen juostessaan ja huutaessaan, että olin ilmaa hänelle, vaikka hän pitikin kädestäni tiukasti kiinni.

– Kuolema! joku huusi kirkuen. Käännyttyämme Cloudin kanssa, huomasimme jonkun kaatuneen kuolleena maahan. En kuitenkaan nähnyt vaaleahiuksista tyttöä mustassa kaavussa.

– Juoskaa kaikki nopeasti! Ei ole aikaa jäädä! Cloud huusi neuvoja muille.

Cloud jatkoi juoksemistaan kylän poikki, kunnes kompastuin omiin jalkoihini ja olin kaatua. Cloud kuitenkin piti kädestäni niin tiukasti, että pysyin hänen avullaan pystyssä.

– Shine, on jäähyväisten aika, Cloud sanoi ja hidasti hieman vauhtiaan. – Me näemme vielä, kuoleman jälkeisessä maailmassa.

– Mutta haluan nähdä sinut vielä ennen sitä! huudahdin. – En voi odottaa niin kauaa.

– Voit päästä sinne kanssani nopeammin kuin luulisitkaan, poika lohdutti. – Me emme voi koskaan tietää, milloin kuolema korjaa meidät pois.

Cloud päästi irti kädestäni. Yritin tavoittaa sitä takaisin, mutta poika oli lyhyiden käsieni ulottumattomissa.

– Hyvästi Shine! Cloud huusi juostessaan yhä kauemmas minusta.

– Voit olla varma, että minä jään odottamaan sinua! huusin, minkä jaksoin.

Olin varma, etten näkisi Cloudia enää koskaan. Hänen puheensa kuoleman jälkeisestä maailmasta olivat vain lohtua sureville korvilleni. Hän laittoi minut elättelemään turhia toiveita, että hän koskaan vapauttaisi minua kahleistani, ottamalla minut morsiamekseen. Olisin kahleissani aina, eikä Cloud koskaan palaisi.


Nyt siitä on jo kahdeksan vuotta. Lapsen kehostani on kasvanut nuoren aikuisen keho ja olen siksi myös saanut hieman naisellisemmat muodotkin. Olen jo 14-vuotias, yhä kahlittuna ja kaikki nämä vuodet vain elätellyt toivetta, että kuolema korjaisi minut mahdollisimman nopeasti pois.

Haluan päästä vapaaksi, vaikka se maksaisi henkeni. Toiveistani huolimatta, en olisi arvannut, että tämä päivä muuttaisi kaiken.

– Kuoleman pakolaiset! joku huutaa ja lapsuuden muistoni heräävät. Ne täyttävät minut toivolla ja onnella.

Puristan sormessani yhä kantamaani puista sormusta. Se oli pitänyt toivoani yllä kaikki nämä vuodet. Vaikka se oli turhaa, se piti minut pystyssä karuimmallakin hetkellä.

– Lopeta sydän, kuiskaan, kun tunsin sen pamppailevan lujaa.

Jään torin laidalle samalla tavalla kuin kahdeksan vuotta sitten. Yritän rauhoitella itseäni, mutta turhaan. Kaikki nämä vuodet olen odottanut Cloudin palaavan. Nyt pakolaiset ovat jälleen täällä.

– Ei, Cloud on varmasti jo näissä kahdeksassa vuodessa jäänyt kuolemalle kiinni, sanon itselleni.

Mieleni tekee itkeä. Cloud odottaa minua kuoleman rajan toisella puolella ja sitä rajaa ei edes välttämättä ole olemassakaan. Miksi hän antoi ne sanat minulle? Hän pitää minua turhassa toivossa.

Katson kylän laidalle, missä pakolaiset alkavat hajaantua eri puolille kylää. Katson jokaisen kasvot lävitse, mutten tunnista ketään Cloudiksi. Sydäntäni raapaisee kivuliaasti ja kyyneleet alkavat valua silmistäni.

– Shine, onko kaikki hyvin? eräs pieni tyttö kysyy.

– Kaikki on hyvin, vastaan ja pyyhin kyyneleeni nopeasti. – Menehän nyt kuoleman pakolaisia vastaan. He opettavat teille lapsille uusia pelejä ja leikkejä.

Tyttö riemastuu ja juoksee kylän laidalle. Itse jatkan toiseen suuntaan. Lähden kylän toiselle laidalle, hyppään korjatun aidan ylitse ja kävelen niityn keskelle, missä pienenä istuttamastani taimesta on varttunut minua pidempi puu. Sen runko on jo vahva ja oksat jaksavat kantaa jo enemmän painoa.

Kyynelten sumentamin silmin istun puun juurelle ja yritän hillittä henkistä kipua, joka oli täyttänyt minut. Pystyn vain hokemaan mielessäni, ettei Cloud enää palaa. Cloud odottaa minua, rajan toisella puolella. Minun on päästävä hänen luokseen. Vaikken uskokaan rukoiluun, esitin silti kädet ristissä toiveen, että kuolema saapuisi jo tänään hakemaan minut.

– Tule, minä vaadin! huudan itkien.

– Minähän tulin, ääni kutsuu minua edestäpäin.

Nostan katseeni ja pyyhin kyyneleeni, jotta näkisin. Toivon kuoleman olevan edessäni, mutta tämä toiveita herättävä, tuttu pojan ääni ei voi olla kuoleman ääni.

En voi olla tunnistamatta tuota ruskeaa hiuspehkoa tai noita sinisiä lempeitä silmiä. Hän ei ole muuttunut tippaakaan. Käsi ojentautuu minua kohden ja hetken aikaa kuvittelen tämän olevan vain harhaa. Ojennan silti käteni ja kohta minut vedetään ylös maasta vahvaan syleilyyn.

– Cloud, oletko se todella sinä? itken pojan olkapäätä vasten. Olen yhä häntä paljon lyhyempi.

– Olen tässä, älä itke, poika vastaa. – Olet kasvanut kauniiksi nuoreksi naisenaluksi Shine.

– Miten sinä et ole voinut muuttua näinä vuosina ollenkaan? ihmettelen kyynelisin silmin. – Näytät samalta kuin kahdeksan vuotta sitten.

– Minut on jo listattu kuoleman kirjoihin, jolloin elämäni on oikeastaan jo päättynyt, Cloud selitti. – En ole kaikkina näinä vuosina ikääntynyt ollenkaan.

– Minä odotin kaikki nämä vuodet paluutasi, itken. – Luulin jo, että kuolema on saanut sinut käsiinsä ja ettet enää palaa.

– Tässä minä kuitenkin olen, Cloud lohduttaa, erkanee hieman minusta ja pyyhkäisee kyyneleeni tiehensä. – Voit olla huoletta nyt. Halusin selvitä nämä kaikki vuodet, jotta voisin taas nähdä sinut. Minä en hylännyt sinua missään vaiheessa Shine. Olit aina mielessäni. Minä rakastan sinua.

– Minäkin rakastan sinua, tunnustan. – Rakastan sinua enemmän kuin elämää.

– Älä sano noin, Cloud kieltää.

– Mutta sinä sanoit minulle, että menemme naimisiin kuoleman jälkeisessä maailmassa, muistutan. – Siksi olen odottanut kuolemaani, jotta pääsisin naimisiin kanssasi.

– Minä en halua sinun kuolevan, Cloud sanoo. – Tahdon, että elät.

– Mutta silloin en koskaan pääse naimisiin kanssasi. Olivatko sanasi vain lohtua ja turhia toiveita?

– Ei, Cloud vastaa. – Haluan sinun vain ensin olevan onnellinen tässä elämässäsi.

– Mutta minä joudun elämään loppuelämäni kahlittuna, sanon. – Tahdon vapaaksi.

– Shine, jos kuoleman jälkeistä maailmaa ei olekaan, emme koskaan voi mennä naimisiin.

– Mennään sitten tässä elämässä, ehdotan.

– Olen jo selittänyt sinulle, etten voi antaa sinulle onnea, Cloud muistuttaa.

– Olet onnellinen vain, jos minulla on sinut, sanon.

– Ei Shine, Cloud sanoo ja pudistaa hieman päätään. – Me molemmat olemme onnellisia vasta, kun olemme vapaita kahleistamme.

– Minä olen vapaa vasta päästyäni naimisiin, sanon ja halaan Cloudia. – Toteuta tämä ainoa toiveeni. Minä rakastan vain sinua. Ei väliä, vaikket antaisi minulle onnellista elämää. Haluan vain päästä kahleistani ja saada sinut omakseni.

– Minäkin rakastan sinua, Cloud sanoo.

Cloud erkanee hieman minusta ja hän kumartuu suutelemaan minua. Hänen huulensa eivät ehdi koskettaa huuliani, sillä huomaan hänen takanaan vain enintään kymmenen metrin päässä hahmon. Tämä seisoo liikkumattomana ja hänet peittää musta hupullinen kaapu. Hän on kuin paha-aikeinen aave.

Cloud huomaa kasvoiltani, että olen nähnyt jotain ja hän kääntyy. Juuri silloin hahmo alkaa marssia ripeästi meitä kohti.

– Kuolema, Cloud henkäisee ja tarttuu käteeni samalla tavalla kuin kahdeksan vuotta sitten.

Cloud ottaa juoksuaskelia. Olen kuitenkin lamaantunut ja jään tuijottamaan mustaa hahmoa, joka lähestyy lähestymistään. Kaadun, kun en seuraakaan Cloudin juoksuaskelia. Me molemmat kaadumme maahan ja pojan kasvoilla paistaa puhdas pelko.

– Shine, nyt on mentävä! Cloud huutaa. – Kuolema on edessämme!

Hän nostaa minut väkisin ylös ja kääntyy selkä minuun päin. Cloud nostaa minut reppuselkäänsä ja lähtee juoksemaan. Olen vieläkin täysin lamaantunut. Cloudilla on täysi työ saada juostua, kun riipun hänen selässään kuin räsynukke.

Cloud kuitenkin pysähtyy nopeasti. Näen mustan hahmon ilmestyneen hänen eteensä kuin tyhjästä. Säikähdän ja se saa minut taas tolkkuihini.

– Cloud, juostaan metsään! huudan ja hyppään pojan selästä alas.

Cloud tarttuu salamannopeasti minua kädestäni ja juoksemme kohti metsää, pois kylästä ja sen turvasta. Vilkaisen pikaisesti taaksemme ja näen mustan hahmon seuraavan meitä. Se jää kuitenkin jälkeen.

Pujottelemme metsän laidalle päästyämme puita ja hypimme kantojen ylitse. Olen aivan hengästynyt, enkä usko jaksavani enää enempää. Cloud huomaa, etten jaksa enempää ja hän pysähtyy. Jään haukkomaan henkeäni ja katson taaksemme, näkemättä meitä seuraavaa mustaa hahmoa.

– Shine, näitkö sinä hänet? Cloud kysyy pelästyneenä ja nyökkään.

– Kuolema ilmestyy niitä pyytäville, kuuluu selkäpiitäni vavisuttava jäätävä kuiskaus.

Cloudkin kuulee sen ja käännymme kasvotusten mustaa hahmoa, jonka hupun alta paljastuvat tytön kasvot. Vaaleat hiukset verhoavat tytön kasvoja. Hän on kuolema ja olen varma siitä.

– Tuo tyttö pyysi minua hakemaan hänet pois, tyttö sanoo kylmällä äänellään ja osoittaa sormellaan minua. – Toive toteutetaan mahdollisimman nopeasti.

– Shine ei ole pyytänyt kuolemaa hakemaan häntä! Cloud sanoo uhmakkaasti ja asettuu minun ja tytön väliin.

– Hän kutsui minua juuri ennen kuin saavuin, tyttö sanoo ja ottaa askeleen meitä kohden.

– Cloud, hän puhuu totta, myönnän ja Cloud kääntää katseensa järkyttyneenä minuun. – Luulin, että kuolema on saanut sinut, kun en nähnyt sinua muiden kuoleman pakolaisten joukossa. Pyysin siksi kuolemaa hakemaan inut, jotta pääsisin luoksesi.

– Olet luonani nyt, Cloud sanoo painottavasti. – Tajuatko, mitä olet tehnyt?

Cloud kääntyy takaisin tyttöä kohti.

– Shine peruuttaa pyyntönsä, poika sanoo. – Hän tahtoo elää vielä.

– Peruuttaminen on myöhäistä, tyttö sanoo ja ottaa jälleen askeleen meitä kohti. – Hänet on jo merkitty kuolleiden kirjoihin. Ketään ei saa siitä kirjasta pyyhittyä pois. Ei sinuakaan Cloud. Tänään tulin hakemaan tuon tytön ja sinut.

– Se ei käy niin helposti, Cloud sanoo ja tarttuu käteeni, jolloin olen hetkessä taas juoksemassa pakoon hänen kanssaan.

Tyttö jää jälkeemme, mutta pelkään hänen ilmestyvän hetkenä minä hyvänsä taas eteemme kuin äsken.

– Cloud, anna anteeksi! huudan melkein itkien. – Minun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin, ennen kuin toivoin kuoleman hakevan minut!

– Niin todellakin olisi pitänyt! Cloud huutaa, jotta kuulen hänet.

– Vihaatko sinä minua? kysyn huutaen ja juuri silloin kaadun. Cloudin ote ei hellitä, jolloin hän kaatuu kanssani.

Yritämme nousta ylös, mutta jalkaani sattuu liikaa. Cloud huomaa sen, jolloin hän nostaa minut reppuselkäänsä. Kiedon käteni hänen kaulalleen tuttuun tapaan ja poika juoksee niin lujaa kuin jaksaa. Huomaamme pian suuren kiven ja Cloud juoksee minä selässään kiven taakse piiloon. Hän laskee minut maahan ja katsoo välittömästi, mikä jalassani on.

– Et vastannut kysymykseeni, huomautan. – Vihaatko sinä minua nyt?

– En minä sinua vihaa, Cloud vastaa nopeasti ja silittää kasvojani. – Olen vain huolesta sekaisin. Kuolema haluaa sinut mahdollisimman pian. En halua menettää sinua.

– Sinä et menetä minua koskaan, sanon. – Me näemme taas kuoleman jälkeisessä maailmassa.

– Mutta eihän sitä välttämättä ole olemassa, Cloud sanoo.

– Minä uskoin siihen toiveeseen kaikki nämä vuodet, sanon. – Uskoisit sinäkin, sillä niin kauan kuin toivoa on, ei ole mitään menetettävää.

– Jos sinä lähdet, lähden kanssasi, Cloud sanoo uhmakkaasti.

– Tämä tilanne on minun syytäni, muistutan. – Sinä voit vielä elää. Hän haluaa minut nyt.

– Aikani tulee kuitenkin joskus, poika sanoo. – Miksi viivyttää sitä enää yhtään enempää?

– Älä kuole rakkauden puolesta, vaan elä rakastaaksesi. Tuon lauseen olen oppinut sinä aikana, kun odotin paluutasi.

– Älä sinäkään siksi kuole, Cloud sanoo. – Meidän täytyy molempien selvitä.

– Myöhäistä, kuuluu jäätävä ääni taas. Tyttö seisoo kauempana meistä. Hän nostaa huppunsa pois päästään, jolloin hänen vaaleat lainehtivat hiuksensa valahtavat esille. – Te molemmat lähdette nyt mukaani.

Kuin tyhjästä tyttö vetää ilmasta esille itsensä pituisen mustan sauvan. Hän heilauttaa sitä ilmassa kerran ympäri, jolloin sauvasta muuttuu hetkessä valtava viikate. Pelko valtaa minut.

Cloud nostaa minut ylös ja halaa minua.

– En anna hänen viedä sinua, poika sanoo. – En voi antaa sinun kuolla.

– Cloud, me molemmat haluamme vain päästä kahleistamme, muistutan. – Siksi pyydän sinua; vapauta minut.

Otan Cloudin antaman sormuksen sormestani ja ojennan sen hänelle. Poika katsoo tekemää sormustaan ihmetellen.

– Pyydän. Pian me molemmat olemme vapaita. Sehän on suurin toiveemme. Anna minun vihdoin saavuttaa kauan odottamani vapaus. Sinä lupasit vapauttaa minut.

Cloud nyökkää ja ottaa sormuksen varmemmin käsiinsä. Tyttö lähestyy viikatteensa kanssa meitä hitain askelin.

– Hurmasit minut viattomuudellasi ja lumoavalla luonteellasi, Cloud aloittaa. – En olisi aluksi uskonut ystävyytemme muuttuvan rakkaudeksi. Ajattelin sinun olevan vain hyvä ystävä. Toisin kuitenkin kävi. Kun ehdotit minulle, että menisimme naimisiin, tiesin, että olit tosissasi. Vaikka olit niin nuori silloin, vaikutit paljon ikäistäsi kypsemmältä. Jos vain en olisi ollut tällainen kelvoton kuoleman pakolainen, olisin oitis suostunut. Halusin tarjota vaimolleni vain onnen, mitä juuri sinä ansaitsisit. Minä rakastan sinua kaikkein eniten tässä maailmassa.

– Silloin kun annoit minulle nimen, tunsin jonkin syttyvän sisälläni, aloitan vuorostani ja tyttö on lähestynyt lähestymistään viikatteensa kanssa. – Minulla kesti lähestulkoon viikko tajuta tunteeni. Tiesin, että sinä olisit se, joka vapauttaisi minut kahleistani. Sinä olit juuri se, ketä olin koko elämäni etsinyt. Odotin kaikki nämä kahdeksan vuotta vain sinua. Elin toivossa, että näkisin sinut, saisin halata ja suudella sinua. Haluan tässä elämässäni vain sinut. Muuta en tule koskaan tarvitsemaan. Minä rakastan sinua niin paljon.

– Pyydän sinua, Shine tulemaan vaimokseni, Cloud pyytää ja ojentaa sormustaan.

– Minä tahdon, sanon onnellisena ja ojennan sormeni, johon Cloud pujottaa sormuksensa.

Cloud kietoo kätensä ympärilleni ja vetää minut niin lähelle itseään kuin vain pystyy. Minä kiedon omat käteni hänen niskansa taakse ja nousen varpailleni, kurottaen lähemmäs häntä. Suutelen poikaa ensimmäistä kertaa kunnolla. Juuri tätä olen odottanut koko elämäni. Onnen kyyneleet valuvat silmistäni. Olen vihdoin vapaa.

Tyttö seisoo viikatteensa kanssa parin metrin päässä meistä. Hän nostaa viikatteen oikean olkapäänsä yläpuolelle ja iskee. Ennen iskun hetkeä ehdin näkemään vielä viimeisen kerran Cloudin hymyn ja kuulemaan hänen kuiskauksensa: ”Olemme molemmat viimein vapaita kahleistamme.”

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com