Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 4

Yläkerrassa oli vielä kaksi huonetta kylpyhuoneen lisäksi. Lily oli jäänyt huoneeseensa leikkimään, vaikka uskoin hänen sängyllä istuessa vain halaavan nalleaan. Blaire esitteli minulle hänen ja Lilyn viereistä huonetta, joka oli kuulemma varattu minulle.

– Saat sopeuduttuasi muuttaa tähän huoneeseen, Blaire kertoi. Huone ei ollut yhtä tyttömäinen kuin muut, mutta sitäkin kotoisampi se oli. – Sitä ennen voit halutessasi asua Filasin kanssa.

– Tarkoittaako tuo, että voisin muuttaa kellarista tänne yläkertaan? kysyin toiveikkaana.

– Vaikka heti esittelykierroksemme jälkeen, Blaire vastasi ja se sai oloni ensimmäistä kertaa täällä ollessani aidosti onnelliseksi

– Kiitos Blaire! halasin tyttöä. Kellari oli mielestäni kauhea paikka, jolloin olin toivonutkin pääseväni sieltä mahdollisimman pian muualle.

– Eipä kestä, tyttö vastasi. – Kellari ei ole Serinelle sopiva paikka.

– En malta odottaa, että pääsen muuttamaan tänne yläkertaan, hymyilin. – Tunnen nyt oloni inhimillisemmäksi, kun pääsen asumaan tavallisiin tiloihin, enkä majailemaan pimeään kellariin.

– Muista, että joudut yhä tulemaan joka päivä kellariin luovuttamaan vertasi, Blaire muistutti. – Mutta kai haluat nähdä vielä yhden huoneen?

Nyökkäsin ja Blaire veti minut perässään tulevaa huonettani vastapäätä olevalle ovelle. Hän raotti ovea ja heti huoneesta kantautui ääni, joka muistutti yllättäen lentoon pyrähtänyttä lintuparvea. Huomasinkin lattialla heti pari valkoista sulkaa.

– Älkäähän nyt intoilko, vaikka siskot tulivat käymään, Blaire naurahti ja silloin tajusin, ettei kyseessä tainnut olla linnut.

Blaire asteli määrätietoisena huoneeseen ja perässä tullessani näin viimein, mistä oli kyse. Tämä oli lastenhuone ja asukkaina oli kaksi hädin tuskin taaperoikäistä enkelivauvaa.  Molemmat seisoivat korkeareunaisessa pinnasängyssä, jossa mahtui hyvin nukkumaan kaksi. Heillä oli vaaleat lyhyet hiukset ja puhtaanvalkoiset siivet, jotka räpyttivät innostuksesta vimmatusti.

”...kaksi olivat vieläpä vasta vauvoja”. He olivat myös kidnapattuja, kotoaan riistettyjä, vaikka olivat niin nuoria, etteivät varmaan edes ymmärtäneet, mitä kauheaa he olivat joutuneet kokemaan.

Blaire nappasi toisen lapsista syliinsä, joka oli oletettavasti tyttö. Ainakin mekko antoi sellaisen kuvan. Tyttö hänen sylissään räpytti siipiään yhä intona, ettei olisi ollut ihme, jos hän olisi noussut lentoon. Valkoisia sulkia lensi sinne tänne. Yllättäen Blaire ojensi vauvaa minulle.

– Tässä on Jing, Blaire kertoi. – Voisitko ottaa hänet hetkeksi syliisi, niin saan Jangin otettua myös pinnasängystä?

En ehtinyt sanoa mitään, kun sain jo vauvan syliini. Tämä oli ihka ensimmäinen kerta, kun pidin vauvaa sylissäni. Jing naurahteli ja alkoi käsillään tunnustella kasvojani. Hän painoi nenääni ja teki tööttäävän äänen. Vaikkei se tuntunut mielestäni mukavalta, annoin vauvan jatkaa. Eihän se niin pienenä voinut tietää, miltä minusta tuntui.

Blaire nosti Jangin syliinsä pinnasängystä. Poika osasi olla rauhallisemmin kuin sen sisko, mutta ehkä Jingin intoilu ja uteliaisuus johtuivat siitä, että olin niille aivan uusi tuttavuus.

– No, mitä pidät? Blaire kysyi ja antoi Jangille pusun poskelle. – Eivätkö olekin ihastuttavia?

– Kieltämättä, myönsin ja väistin päätäni juuri, kun Jing olisi tökännyt minua silmään. – Mutta minkä takia te heidät olette kidnapanneet? Mihin Jingiä ja Jangia tarvitsee, kun he ovat niin pieniä?

– Meillä oli hyvä syy, Blaire vastasi ja laski katseensa hieman haikeasi maahan. – Heidän äitinsä kärsi vakavasta masennuksesta. Hän ei kyennyt hoitamaan lapsiaan ja isälläkin meni kaikki aika äidin huolehtimiseen. Lisäksi me tarvitsemme enemmänkin enkeleitä. Kun Jing ja Jang kasvavat isommiksi, hekin voivat osallistua isäni tutkimuksiin. Sitä ennen me huolehdimme heistä. He kuuluvat nyt meidän suureen perheeseen.

– Anteeksi, sanoin. – En tiennyt, että kaksosilla oli ollut sellaiset olot. Luulin, että heidätkin oli kidnapattu onnellisesta perheestä kuten meidät muut...

– Olemme pahoillamme isäni kanssa siitä, mitä teille teimme ja millaista surua aiheutimme perheillenne, Blaire sanoi haikeasti hymyillen. – Mutta ajattelimme, että tottuisitte tähän uuteen perheeseen, jos mahdollistaisimme teille normaalinkaltaiset kotiolot ja pitäisimme hyvää huolta.

– Tottua tähän? ihmettelin yllättäen, kun yksi sana osui tajuntaani merkittävänä. – Kuinka kauan ajattelitte pitää meitä kaikkia täällä?

Tyttö meni välittömästi sanattomaksi ja hänen suunsa jäi raolleen, kun hän yritti keksiä jotakin vastausta minulle. Hän ei kyennyt siihen tarpeeksi nopeasti, jolloin epäilyni heräsivät.

– Aiotteko te koskaan päästää meitä lähtemään?

– Se on tuota ihan toinen juttu... Blaire vastasi epävarmasti ja hermostuneena. – Se riippuu paljon siitä, kuinka isäni tutkimukset onnistuvat. Mutta...

Odotin Blairen jatkavan, mutta hän hiljeni tyystin.

– Mutta mitä? kysyin.

– Voi käydä niinkin, ettet voi palata kotiisi enää koskaan.

Tytön sanat löivät minut ällikällä, että suuni avautui järkytyksestä. Pikku Jing käytti tilaisuutta hyväksi ja alkoi sorkkia hampaitani. Vedin äkkiä varoen vauvan käden suustani ja heiluttelin hieman kättäni, jotta Jing keskittyisi mieluummin siihen, eikä kasvoihini.

– Kuinka siinä voi niin käydä? kysyin, vaikka toisaalta en olisi halunnut tietää. – Tehän halusitte vain vertani. Voinko minä kuolla siihen?

– Valitettavasti joudumme tekemään muutakin... Blaire vastasi vihjaten. – Mutta isäni on tutkinut enkeleitä ja heidän verensä merkitystä jo niin pitkään, ettei sinulla tutkimuksen onnistumisen kannalta ole pelättävää.

– Minulle siis tehdään jotain vaarallista, johon voin pahimmassa tapauksessa kuolla? henkäisin hiljaa ja mietin, oliko tällainen puheenaihe hyvä vauvojen kuullen, vaikkeivät he ymmärtäneetkään, mistä oli kysymys.

– Aiotko paeta, kun sait tietää? Blaire kysyi. – Vaikka asia olisi niin, isäni on edelleenkin tutkinut tätä jo niin pitkään, ettei epäonnistuminen ole lähelläkään todennäköisyyttä.

Olin vaiti. Tilanne oli ristiriitainen ja sitä pahensi tietämättömyyteni kaikesta.

– En aio paeta, vastasin lopulta. – Minä tai joku muu. Tilanne on sama. Sitä paitsi sinä sanoit isäsi tutkimuksia mullistaviksi. Jos sellainen onnistuu, se tulee muuttamaan maailmaa.

– Olet täysin oikeassa.

– Mutta jos Filasistakin tulee Serine, tehdäänkö hänellekin jotain, mihin hän voi kuolla? hätkähdin ja Blaire tyytyi vain nyökkäämään kevyesti. – Entä muut? Aiotaanko Lilyäkin käyttää kokeissa? Onko hänkin vaarassa kuolla?

– Lilylle ei olla tekemässä mitään, tyttö kertoi helpotuksekseni. – Tarvitsemme vain vähän avustajia. Lily käy siihen hyvin, koska hän on niin nuori.

Blaire laski Yangin sylistään hoitopöydälle, joka huoneessa oli. Hän käsitteli pientä lasta aikuismaisesti kuin pieni enkeli olisi ollut hänen oma lapsensa.

– Jos haluat, voit nyt mennä kellarissa kipaisemassa hakemaan peittosi, lakanasi ja tyynysi, Blaire sanoi. – Voit viedä ne Filasin huoneeseen, niin muuttosi on sillä selvä. Voit laskea Yingin takaisin kehtoon, niin hoidan kaksosia täällä.

– Pärjäätkö yksin? kysyin hieman huolestuneena.

– Olen minä Yingiä ja Yangia joutunut jo jonkin aikaa joutunut hoitamaan, yksin, joten enköhän pärjää.

– Eikö isäsi auta sinua heidän hoitamisessaan?

– Hän ei töidensä takia kerkeä, Blaire vastasi hieman hymyillen. – Mutta kyllä minä pärjään. Olen tottunut hoitamaan taloutta ja osaan hoitaa myös lapsia siinä samalla.

Laskin Yingin takaisin kehtoon ja Blairea vilkaistessani, minusta hän vaikutti aivan aikuiselta. Harva 11-vuotias hoiti lapsia ja pyöritti kokonaista taloutta. Tai ainakin oletin Blairen olevan sen ikäinen.

Lähdin huoneesta vähin äänin ja suuntasin alakertaan. Minulla oli hieman epämukava olo. Koko rakennus oli lähes äänetön. Se oli kieltämättä karmivaa.

Portaat kulkiessani alas, vilkaisin Blairen isän työhuoneen ovelle. Se oli yllättävä kyllä raollaan ja ovenraosta kajasti valo muuten niin pimeästä huoneesta. Uteliaisuuteni heräsi, mutta ajatukseni tuntuivat varoittavan minua, etten saisi antaa uteliaisuudelleni valtaa. Se oli kuitenkin liian myöhäistä.

Hiivin työhuoneen ovelle ja kurkistin varoen sisälle. Ketään ei näkynyt. Yhdellä lampulla valaistu huone oli täynnä papereita, joita oli pinoissa pöydällä ja kiinnitettyinä seinään esille. Hyllyt pursusivat kirjoja ja huone oli muutenkin sotkuinen.

Raotin ovea hieman enemmän, että voisin mennä katsomaan lähempää. Astuin pari askelta huoneen puolelle, mutta pysyin lähellä oviaukkoja, jotta pääsisin nopeasti pois, jos tarve vaatisi. Katsoin seinälle kiinnitettyjä muistiinpanoja ja piirustuksia. Monessa niistä oli samankaltaiselta näyttäviä kehiä, joiden sisälle oli piirretty jokin kuvio. Monen muistiinpanon viereen oli piirretty liekki. Kaikkein eniten huomiotani herättivät kuvat enkeleistä. Yksi niistä oli yksinkertainen, pääpiirteisesti piirretty kuva enkelistä, jonka siivet olivat tulessa. Toisen kuvan enkelin kädet oli sidottu hänen päänsä yläpuolelle, jolloin se näytti roikkuvan ilmassa. Kolmannessa kuvassa enkelin kehossa meni erimuotoisia juovia. Ne näyttivät tatuoinneilta. Järkytyin, kun kuvan vieressä luki ”Fueno”.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com