Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 Varoitus! Seuraava teksti saattaa olla raakaa luettavaa, etenkin herkille persoonille, jotka säikkyvät ja inhoksuvat mm. verta. (Aina on parasta varoittaa, ettei joku saa painajaisia tästä).
14.<<Olin synkässä metsässä, johon ei tiheiden puiden oksistojen takia päässyt valon sädettäkään. Oli kylmää ja minua palelsi. Kuulin pelottavia ääniä, joista jotkut suorastaan kuiskasivat nimeäni.
Veenuuss, kuiskaus kuului ja se sai kylmiä väreitä kulkemaan selkääni pitkin.
Kuka siellä? huusin, mutta ääneni tuntui hukkuvan pimeyteen.
Veenuuss, se kuiskasi jälleen anovasti.
Pitelin korviani, jotta en kuulisi ääntä, mutta kuiskaus tuntui kuuluvan aina vain kovemmalla äänellä, kuin se olisi lähestynyt! Ääni kuului yhä voimakkaammin ja aloin kuulla jo tömisevää kavioiden kopinaa, kuin laukkaava lauma hevosia olisi lähestynyt. Vaivuin maahan, sillä ääniä oli liikaa!
Seeiss! huusin ja silloin tuli täysi hiljaisuus.
Uskalsin avata silmäni. Huomasin heti ensimmäisenä, en hevosia, vaan pegasoksia! Ne olivat kerääntyneet rinkiin ympärilleni. Pegasokset olivat valkoisia, mutta jokaisella oli mustat siivet, jotka näyttivät aivan kuten normaalit pegasoksen siivetkin, enkelin siiviltä.
Veenuuss, kuiskaus kuului läheltä, kuin joku pegasoksista oli puhunut. Sinun täytyy auttaa meitä. Olemme samanlaisia, auta meitä.
Ääni oli hyvin anova ja alakuloinen. Sen sanat osuivat suoraa sydämeeni.
Veenuuss auta! kuiske huusi. Autaa!
Kuiske ei ollutkaan enää kuiskimista, vaan sydäntä raastavaa avun huutoa.
Auta meitä! huuto kuului. Et voi jättää meitä oman onnen nojaan! Autaa!
Eii! huusin, minkä jaksoin.
Huudot hiljenivät ja kaikki pegasokset katsoivat taivaalle. Käännyin itsekin ja huomasin taivaalla valtavan suuret ja terävän leikkuuveitsen. Se pimensi maisemaa entisestään lähestyessään terä edellä kohti minua.
Hetkessä kaikki muuttui veitsen varjosta pilkkopimeäksi. Kun taas pimeyteen tuli hieman valoa, näky oli järkyttävä; Kaikki pegasokset makasivat kuolleina ympärilläni. Jokaiselta puuttui niiden siivet ja niiden tilalla oli vain valtava määrä verta. Verta oli joka paikassa.
Vilkaisin ylös ja huomasin sen valtavan leikkuuveitsen. Se oli verinen ja tiesin heti, mitä se oli tehnyt. Veitsi tuli minua kohti uhkaavasti. Vasta silloin tajusin, että minulla kasvoi mustat enkelin siivet selässäni. Tiesin veitsen aikeet! Sen vauhti kiihtyi hurjaa vauhtia, syöksyen kohti siipiäni!<<

Huusin kauhun lamaannuttamana. Hengitykseni oli kiivas ja tunsin sydämessäni pistävää pelon tuskaa.
Silloin huomasin olevani huoneessani. Ympärilläni ei ollut pegasoksia, verta, eikä selässäni kasvanut mustia enkelin siipiä.
Oliko kaikki vain pahaa painajaista? En edes halunnut tietää.
Lysähdin takaisin sängylleni ja rupesin itkemään. Vaikka se olikin vain painajaista, se oli ollut kauheaa koettavaa.
– Etkö voi jättää minua edes nukkuessani rauhaan? kuiskasin kysymykseni huoneen pimeyteen.
Tiesin, ettei painajaisestani johtunut tuska poistuisi koskaan sydämestäni, vaan se jäisi sinne muistuttamaan minua. Ja hän tiesi sen myös...

En olisi halunnut mennä tänään tunneille, sillä yöllä näkemäni painajainen pelotti yhä minua aivan kamalasti, vaikkei se totta ollutkaan ollut. En kuitenkaan voinut lintsata, sillä lintsauksia minulle oli jo kertynyt aivan tarpeeksi.
Ensimmäisellä tunnilla oli fantasiaeläinten tuntemusta ja tunti pidettiin poikkeuksellisesti ulkona. Joku oppilaista halusi nimittäin esitellä oman lemmikkinsä ja se piti tehdä ulkona.
Kaikki oppilaat menivät puoliympyrään. Olin muiden gallantilaisten kanssa, kunnes joku kosketti olkapäätäni. Hätkähdin, mutta onneksi takanani olikin vain Aileen.
– Säikäytinkö? tyttö kysyi.
– Ähh, vastasin epäselvästi. – Näin yöllä painajaista ja saatan siksi olla aika säikky.
Aileen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän katsahti minua oudolla tavalla. Aivan kuin epäillen sanojani.
– Millaista? hän uteli.
– En haluaisi puhua siitä, vastasin nopeasti. Aileenilta äsken saamani outo katse pelotti minua hieman. Kuvittelinko vain?
Rebecca Allon aloitteli tuntia ja selosti päivän aihetta.
– Runi haluaisi esitellä meille oman lemmikkinsä, Rebecca Allon ilmoitti. – Joudumme kuitenkin odottamaan hetken. Muistakaa, että kaikki saavat tuoda lemmikkinsä näytille, mutta se pitää tulla erikseen sopimaan kanssani.
Rebecca selitti myös kaikenlaista muuta siihen asti kunnes Runi tuli.
Runi oli ykkösluokkalainen Finessen oppilas, joka oli minua selvästi lyhyempi ja nuorempi. Runilla oli suuret siniset silmät ja kiharainen ruskea tukka. Runin perässä tuli vitivalkoinen pegasos, joka oli kaunis näky. Pegasoksesta tuli kuitenkin mieleen painajaiseni, jolloin tunsin oloni epämukavaksi ja ahdistuneeksi.
Runi esitteli kaikille pegasoksensa. Hän kertoi kaikkea mahdollista sen hoidosta ja koulutuksesta, ratsastuksesta sekä lentämisestä. Oppitunti tuntui paljon mielenkiintoisemmalta, kun sen piti joku oppilaista eikä opettaja.
– Jos opettajalle sopii, niin jotkut halukkaat saavat kokeilla ratsastaa pegasoksellani, Runi sanoi.
– Kyllä se sopii, mutta kovin moni ei ehdi, Rebecca myöntyi. – Ja vain taluttamalla käyntiä, ettei mitään vahinkoa tapahdu.
En halunnut yrittää ratsastaa, sillä minusta oli väärin, että eläimiä laitettiin kantamaan ihmisiä ilman omaa suostumusta. Olin myös lemmikkieläimiä vastaan. Eläimien kuului olla luonnossa, jossa ne saivat mennä vapaasti minne haluavat ja tehdä mitä vain. Ginny tosin näytti innostuneen pegasoksesta. Olihan hänen taian eläinmuotonsa pegasos ja hän oli puoliksi muodonmuuttaja-pegasos. Huomasin heti, että Runista ja Ginnystä voisi tulla hyviä ystäviä, vaikka pari vuotta heillä ikäeroa olikin.

Tunnin loputtua välituntiin ei ollut aikaa, vaan seuraava tunti alkoi ykkösluokkalaisilla suoraan. Oli lentämistä, eli inhokkiainettani. Sisälle ei tarvinnut raahautua missään vaiheessa, vaan jäimme ulos.
Opettajaamme ei näkynyt tunnin alussa missään. Ginny viittoi kaikkia Gallantin ykkösluokkalaisia kokoontumaan luokseen ja teimme työtä käskettyä. Hän otti viittansa alta itse ompelemastaan suuresta piilotaskusta nipun papereita ja näytti niitä kaikille.
– Olen saanut suunniteltua kilpailuun asujamme, hän kertoi. – Vaihtoehtoja on muutama. Olen kuitenkin suunnitellut ylipitkien ja hihattomien takkien tulevan päälle. Ne olisivat gallantinvihreät, jolloin alla oleva paita sekä housut olisivat mustat.
Katsoin hämmästyneenä, kuinka taidokkaasti Ginny oli piirtänyt upean ja yksityiskohtaisen takin. Halusin ehdottomasti tuollaisen itselleni.
– Housuissa on vielä ongelmia, tyttö kertoi. – En ole varma, pitäisikö tehdä yliväljät, leveäpunttiset vai tiukemmat, joissa olisi sitten käännetyt puntit.
Kaikki katsoivat Ginnyn piirtämiä luonnoksia vaihtoehdoista. Kaikki näyttivät upeilta, mutta vain yhdet kelpaisivat.
– Mielestäni nämä leveäpunttiset ovat mahtavat, Amy kehui. – Ne voisivat sopia takinkin kanssa ja jos kengät ovat pienivartiset tai täysin varrettomat.
– Ajattelin lyhytvartisia, niin kokonaisuus säilyy, Ginny sanoi selvästi mielissään kehusta. – Ajattelin myös jokaisella olevan samanlainen kampaus. Korkea pegasoksenhäntä ja sitten pari kiharaa. Ja sulat sopisivat hyvin kampauksen sekaan. Voisimme myös tehdä kevyet kasvomaalauksetkin!
Ginny oli todella innoissaan suunnitelmistaan. Oli kieltämättä myös hieman pelottavaa, kuinka tarkkaan tyttö oli kaikkea suunnitellut. Opettajamme saapui kuitenkin juuri sillä hetkellä, joten Ginny piilotti luonnoksensa takaisin viittansa piilotaskuun, jossa ne olisivat turvassa.
– Tunti pidetään suoraan, sillä meillä on paljon tehtävää, Whitney Osmet ilmoitti. – Kaikki saavat tänään lentää samanaikaisesti ja jokainen saa vuorollaan yrittää esterataa.
Tällä kertaa meille oli viritetty suurehko ja haastava rata, joka näytti aikamoiselta. Puiden varaan oli kiinnitetty renkaita, joiden läpi kuului mennä. Kentän laidalla olevat tolpat oli merkattu kahden värisillä nauhoilla, jotka kertoivat, kummalta puolelta tolppa kuului pujotella. Kaiken huippuna oli melkein maan tasossa oleva teline, jonka alta kuului lentää, ja heti seuraavana oli korkealle asetettu este, joka piti ylittää. Luvassa olisi siis kohtisuora nousu.
– Sillä aikaa, kun joku yrittää rataa, muut saavat lentää vapaasti, jotta opitte lentämään ryhmässä, väistellen ja varoen toisianne. Ja nyt lentoon!
Kaikki lähtivät samanaikaisesti ja siitä syntyi hirveä tungos. Jotkut antoivat toisten nousta ensiksi tarpeeksi korkealle, jotteivat heti törmäisi lähtiessään perään. Minun oli vaikea lentää ylöspäin, mutta nopeilla reaktioillani väistin kaikkia ja lopulta pääsinkin tarpeeksi korkealle, jolloin käänsin luutani vaakatasoon.
Lensin Ginnyn ja Rebekkan kanssa kolmisin ja juttelimme niitä näitä. Yritin saada painajaiseni mielestäni, mutta Ginny muistutti pegasoksista jatkuvasti. Yritin parhaani mukaan hymyillä ja näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin, vaikka asia oli täysin päinvastoin.
Lopulta tuli minun vuoroni yrittää rataa. Käänsin luutani suunnan radan aloituskohtaan ja lähdin suorittamaan ensimmäistä estettä. En kuitenkaan ehtinyt aloittaakaan, sillä joku törmäsi minuun lujalla vauhdilla. Isku töytäisi minut pois luutani kyydistä ja syöksyin pää edellä alaspäin maata kohti. Huidoin käsilläni vimmatusti, kuin koittaen hidastaa putoamista ja niin kävikin. Aika tuntui pysähtyvän tai ainakin hidastuvan todella paljon.
– Olen pudonnut näin ennenkin, mietin hiljaa mielessäni ja muistikuvia alkoi välähdellä mielessäni.
<<Putoan korkealta jyrkänteeltä pää edellä ja huidon käsiäni vimmatusti.<<
Haukon henkeäni, kun alan muistamaan.
<<Putoan kohti rantavettä, joka on täynnä teräviä ja pystyyn osoittavia kareja.<<
Tunsin vatsanpohjassani pudotuksesta johtuvan pelon.
<<Juuri kun ennen kuin osunkaan rantaveteen...<<
Aika tuntui taas nopeutuvan normaaliksi.
<<...huomaan sen.<<
Alan taas pudota hurjaa vauhtia, kun aika kulkee taas normaalisti.
<<Huomaan sen ruumiin terävässä karissa lävistettynä rintakehästä.<<
En pysty pidättelemään kyyneleitäni, vaan ne tulevat suorana virtana. Muistot. Ne vainosivat minua jälleen, pahemmin kuin ennen.
Hätkähdän ajatuksistani, kun joku nappasi minua koulupuvun vyöstä. Se oli Ginny. Pieni tyttö sai jotenkin kannateltua minua, mikä vaikutti mahdottomalta. Huomasin kuitenkin tarkemmin katsoessani, että Ginny ei pitänyt vyöstäni kiinni, vaan hän oli jotenkin lennossa saanut pujotettua luutansa kärjen vyöni alta.
Ojensin kättäni ylöspäin ja Ginny auttoi minut ottamaan luudastaan käsillä tukea. Hänellä oli toisessa kädessään minun luutani, jonka hän oli napannut pudotessani. Tyttö ojensi luutani minulle ja nousin sen kyytiin.
– Ei mitään hätää, pieni tyttö lohdutti minua. Se johtui varmasti kyynelistäni.
– Kiitos, kiitin ja olisin halannut Ginnyä, jos olisimme olleet maassa, emmekä usean metrin korkeudella ilmassa.
– Venus! Whitney huusi maasta. – Kävikö mitenkään?
– Ei! huusin ja lähdin aloittamaan rataa.
Pyyhin matkalla äkkiä kyyneleeni, joita tuli tulvimalla. Radan suoritus onnistui kohtalaisesti, sillä kyyneleistä sumeat silmät haittasivat näkyvyyttäni. Viimeinen este epäonnistui totaalisesti. Pääsin kyllä ensimmäisen telineen ali, mutta kun yritin kääntää luutani suunnan kohtisuoraa ylös, menetin hallinnan ja olin tippua jälleen. Onneksi kuitenkin olin saanut itseni pysymään luudan selässä ja pelastamaan tilanteen.
Miksi se tyttö ei voinut jättää minua rauhaan, vaan jatkoi vainoamistani? Vaikkeivät ne muistot olleet omiani, ne tuntuivat kuuluneen minulle. Juuri sitä hän halusi. Hän halusi murtaa minut uskottelemalla omien kamalien muistojensa olevan minun. Hän yritti saada vallan. En saanut antaa sen tapahtua.

Menin ruokatunnin jälkeisellä välitunnilla käymään huoneessani. Huomasin heti peilistä katsovan itkusilmäisen tytön. Tuijotin peilin vankia vihaisena.
– Miksi? kysyin siltä.
Tyttö vain itki ja katsoi minua anovasti.
– Ei, sanoin hiljaa ja päättäväisesti, itkuisena kyynelistäni. – Lakkaa jo vainoamasta minua! Sinä halusit minut pelastamaan elämäsi. Minä tein niin jo pitkän aikaa. Kaikki nämä 7 vuotta! Etkö voisi antaa minulle vastapalvelukseksi rauhaa?
Tyttö pudisti päätään kuin epäuskoisena. Hän laittoi molemmat kätensä nyrkkiin sydämensä kohdalle. Sitten hän vei ne kauemmas toisistaan kuin olisi repinyt niillä jonkin kahtia ja ojensi toista kättään minua kohti sormellaan osoittaen.
Ymmärsin, mitä tyttö tarkoitti. Hän oli jo tehnyt minulle vastapalveluksen. Hän oli antanut minulle elämän. Ilman tuota tyttöä en nyt eläisi. Minua ei olisi olemassakaan.
Lähdin äkkiä huoneesta pois. En kestänyt nähdä peilin vankina olevaa tyttöä.

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com