Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 11. Välttelin koko aamun muita gallantilaisia. En halunnut kuulla mitään kommentteja eilisestä lentämistunnista, jolloin olin juossut mitään sanomatta omaan huoneeseeni.
Menin yksikseni kävellen ensimmäiselle tunnille, joka oli rohdoksia ja taikakaluja. Istuin takariviin yksikseni ja laitoin laukkuni viereiselle tuolille, jotta kaikki luulisivat sen olevan jo varattu.
Tiesin että muut olivat menneet väri- ja pistetietoisuuden tunnille. Olinkin tarkoituksella valinnut lukujärjestyksestä tunnin, jolle muut Gallantin ykkösluokkalaiset eivät tulisi. Lukujärjestyksessä oli aina kaksi tai kolme vaihtoehtoa joka luokalle valittavissa. Valinnanvara oli hyvä, sillä jos halusi kovasti panostaa tiettyyn tuntiin, sitä sai valittua mahdollisimman paljon. Joskus oli kuitenkin merkitty pakollisia tunteja, jolloin mitään toista tuntia ei voinut valita tilalle. Ensimmäiseksi tunniksi oli tänään meillä ykkösluokkalaisilla valittavana joko rohdoksia ja taikakaluja, väri- ja pistetietoisuutta tai liikuntaa.
– Voiko tähän istua? kuului kysymys takaani ja käännyin.
Aileen katsoi minua tummilla silmillään kysyvästi. Vasta nyt huomasin hänen silmiensä värin olevan samanvärinen kuin viittani.
– Istu vain, vastasin ja otin laukkuni tuolilta.
Aileen oli hetken hiljaa ja mietti, mitä sanottavaa hän keksisi.
– Mitä eilisellä lentämistunnilla oikein tapahtui? tyttö kysyi lopulta. – Kuulin, että lähdit juosten tunnilta pois.
Kysymys sai minut heti vihaiseksi. Tiesikö koko koulu jo eilisestä välikohtauksesta? Olisin halunnut kysyä sitä Aileenilta tiuskaisten, mutta koetin hillitä itseni, joten pysyin hiljaa paikallani tuijotellen eteenpäin.
– Ei sinulla oletettavasti mitään hyvää syytä ollut, kun et kerta sitä kerro, Aileen jatkoi. – Halusitko kenties vain välttää jollakin keinolla lentotunnit? Olisit voinut saada jälki-istuntoa tai ylimääräisiä läksyjä...
Minulla meni hermot tuohon hömpötykseen, joten keskeytin Aileenin puheen.
– En minä sen takia lähtenyt tunnilta, sanoin kiivaasti. – Kyllähän minä lentotunteja haluan vältellä parhaani mukaan, mutta nyt ei todellakaan ollut kyse siitä. Eilen lentotunnilla lähdin siksi, että sydäntäni alkoi puristaa hyvin kivuliaasti. En kestänyt jäädä tunnille. Oloni sitä paitsi helpottui heti huoneeseeni päästyäni.
Aileen katsoi minua hetken aikaa ilmeettömänä.
– Sydäntäsi puristi? hän sanoi hieman ihmetellen. Huomasin hänen kasvoiltaan, kuinka hän mietti lävitse kaikkia mahdollisia syitä siihen. – Onko sinua ennen puristanut tuolla lailla sydäntä?
– En ole varma, vastasin. – En ainakaan muista...
Silloin pääni täytti oudot välähdykset. Ne olivat muistoja.
– Äiti! pieni tyttö huutaa kivusta parkuen. Ja hänen äitinsä kääntyy hätääntyneen näköisenä.
– Venus, mikä nyt on? äiti kysyy ja polvistuu tyttärensä vierelle.
– Sydämeen sattuu taas, tyttö kertoo puristaessaan pienellä nyrkillään rintaansa.
– Ei hätää, äiti rauhoittelee ja hymyileekin. – Ei sinulle kuinkaan käy. Kipu loppuu kyllä taas pian, kunhan vain kestät hetken.
– Miksi äiti sydämeeni sattuu aina välillä? tyttö kysyy.
– En ole varma, äiti vastaa, muttei kadota lohduttavaa hymyään. Lääkärit eivät löytäneet sydämestäsi mitään vikaa. Sydämesi on täysin terve.
– Sitten sydämeni ei pidä minusta, tyttö päättelee. – Ei se minua muuten satuttaisi.
– Älä sano noin rakas lapseni, äiti lohduttaa. – Sydämesi pitää sinusta liikaakin ja siksi se satuttaa sinua. Se ei tarkoita pahaa. Sydämelläsi on vain liikaa kannettavaa, eikä se ole siihen tarpeeksi vahva.
Hetkessä mielessäni välähtää muistoja, kuinka tuo sama vaaleanpunahiuksinen tyttö puristaa rintaansa kivusta. Eilinen ei ollut ensimmäinen kerta. Minua oli sattunut sydämeen jo pienestä pitäen.
Minua puistatti saamani muistojen ryöppy. En halunnut muistaa niitä. En halunnut muistaa mitään menneisyydestäni. Olin jättänyt menneisyyden taakseni. Se ei saanut palata.
En kertonut Aileenille muistaneeni sydäntäni puristaneen jo pienestä pitäen. Oli vain parempi pitää se omana tietonani. Tunti sitä paitsi alkoi, jolloin olisin vain häirinnyt.
– Tänään emme tee mitään rohdosta, mutta opettelemme kirjasta viiden eri rohdoksen valmistusta, Edgar O'Nagor kertoi ja alkoi jakaa kirjoja niille, joilla ei niitä ollut.
– Voit katsoa minulta samasta kirjasta, Aileen ehdotti ja siirsi kirjaa minuunkin päin.
– Ensimmäisenä lääkejuoma, joka korjaa luuston, Edgar kertoi meille. – Sitä kuuluu nauttia viisi kertaa päivässä tasaisin välein kolmen päivän ajan, jonka aikana luusto korjaantuu täysin.
– Korjaako se siis murtuneita ja katkenneita luita? eräs finesseläinen tyttö kysyi.
– Tismalleen, Edgar O'Nagor vastasi. – Mutta sitä käytetään myös luustosairauksista kärsiville tai vahvistamaan luita. Sitä voi siis juoda myös muuten vain pitääkseen luustonsa hyvässä kunnossa, mutta liiallisella käytöllä voi olla vakavia sivuvaikutuksia. Lukekaa nyt rohdoksen valmistusohjeet, käyttötarkoitukset ja historiaa.
Oli tylsää vain lukea koko tunti. Lopputunnista Edgar kyllä kyseli meiltä lukemastamme kuin pistokokeena. En vastannut yhteenkään kysymykseen, sillä olin niin ujo, että pelkäsin sanovani väärän vastauksen, jolloin kaikki olisivat nauraneet minulle. Aileen sen sijaan uskalsi viitata melkein jokaiseen. Hän olikin finesseläinen, jolloin hänelle koulumenestys oli varmasti tärkeää ja tuntiaktiivisuutta piti osoittaa viittaamalla ahkerasti. Kadehdin häntä hieman.

Tunnin loputtua menin Aileenin kanssa toisen kerroksen käytävälle viettämään välituntia.
– Sinua ei ole siis aiemmin puristanut sydämestä? Aileen varmisti.
– Tai siis on, vastasin. – Muistan, että sitä on tapahtunut jo pienestä pitäen.
– Onko sinua koskaan tarkistettu, jos sydämessäsi onkin jotain vikaa? Aileen kyseli.
– Kerran, vastasin. – Olin silloin aivan pieni, eikä tarkastuksessa löytynyt mitään vikaa sydämestäni.
Aileen oli hetken mietteliään näköinen. Hän halusi kovasti saada tilanteeseen selkoa ja niin halusin minäkin.
– Voisiko se johtua sitä, mikä olet? Aileen sanoi vihjaavasti ja ymmärsin vihjauksesta, mitä hän tarkoitti.
– Miksi se siitä johtuisi? sanoin nopeasti ja halusin sivuuttaa koko aiheen.
– Se vaikuttaa kaikkein loogisimmalta selitykseltä, tyttö huomautti. – En kyllä ymmärrä, miten sillä lailla voi käydä, mutta kaikenlaista sattuu.
– Äitini sanoi aina selitykseksi, että sydämelläni on liikaa kannettavaa, eikä se siksi kestä, kerroin, sillä en halunnut Aileenin teorian pitävän paikkaansa. – Se on kuulemma liian heikko.
– Sinulla on siis vain heikko sydän, Aileen sanoi kuin keksien ratkaisun. – Ei ihme, että sitä välillä puristaa kivuliaasti, kun se ei jaksa kantaa taakkaansa. Vaatiihan se voimia.
– Sydämeni on siis vain heikko ja siksi sitä puristaa joskus? varmistin asian ja tyttö nyökkäsi. – Se ei ole mitään vakavaa?
– Ei toistaiseksi, mutta jos tuo pahenee, niin silloin se voi muuttua vakavaksi, Aileen kertoi. Hän pysyi hetken vaiti, kunnes jatkoi. – Sanoit tänään ettei sinulla ennen ole puristanut sydäntä, mutta nyt väität, että sitä on sattunut jo pienestä pitäen. Mikä nyt on totta?
– Pienestä pitäen, vastasin. – Muistin sen vasta tunnilla.
– Miten olet voinut unohtaa sellaisen asian, vaikka sitä on tapahtunut jo pienestä asti aina näihin päiviin? Aileen ihmetteli.
­ – En... tuota ole varma... vastasin epäröiden. Aileenin kysymys tuli hieman yllättäen, enkä ollut varautunut siihen. – Minulla on muistamisen kanssa vähän ongelmia.
Aileen nyökkäsi ymmärtävästi, vaikkakin hän näytti yhä hieman epäröivän. Oli parempi, etten kertonut hänelle myös haluavani tarkoituksella unohtaa kaiken menneen. Siitä olisi seurannut vain joukko ahdistavia kysymyksiä.
– Mitä sinulla on seuraava tunti? kysyin, sillä haluaisin mennä Aileenin kanssa samalle tunnille. Minulla olisi seuraavaksi pakollinen kaksoistunti loitsuja ja tietysti muutkin Gallantin ykkösluokkalaisista olisi siellä. En halunnut kuulla eilisestä, sillä se hävetti minua yhä.
– Liikuntaa, Aileen vastasi pettymyksekseni. – Pakko päästä juoksemaan, jotta pysyisi hyvässä kunnossa.
– En ole ollut vielä yhdelläkään liikuntatunnilla, sanoin. – Mitä kaikkea siellä tehdään?
– Aivan laidasta laitaan, Aileen vastasi hieman naurahtaen. – Alkulämmittelyksi hölkkäämme aina tietyn lenkin metsässä ja sen jälkeen alkaa kunnon liikunta. Joskus menemme joitakin pelejä, mutta itse pidän eniten yleisurheilusta, etenkin korkeushypystä. Suosittelen joskus tulemaan mukaan!
– Kuulostaa todella jännältä! henkäisin. En ollut koskaan kuullutkaan korkeushypystä tai tiennyt ylipäätään, mitä liikuntatunneilla tehtiin, sillä enhän ollut koskaan käynyt koulua. Kaikki tuossa tunnissa tuntui todella mielenkiintoiselta ja hauskalta. Aileenkin puhui koko asiasta kertoessaan niin energisesti ja naurahdellen. – Voisinkohan tulla liikuntatunnille jo nyt?
– Kuuluisiko sinulla olla liikuntaa nyt? Aileen kysyi heti ja huomasin hänen kasvoiltaan, että hän tykkäsi ajatuksesta.
– Ei, mutta en haluaisi mennä loitsutunnille kuulemaan muilta eilisestä, vastasin. – Ei kai siitä niin suurta haittaa olisi?
– Ei kai, Aileen myönsi. – Mutta jos et ole kertaakaan ollut liikuntatunnilla, et ole saanut urheiluvaatteita.
– Onko liikuntatunnille siis eri koulupuku? ihmettelin.
– Tavallaan, Aileen kertoi. – Mustat liikuntahousut ja oman oppilasryhmän tunnusvärin mukainen t-paita. Kylmemmillä ilmoilla voi käyttää mustaa hupparia. Kengät joutuu hankkimaan itse. Niiden on oltava liikuntaan soveltuvat.
– Eli en voi tulla tunnille ilman niitä? huokaisin pettyneenä.
– Älä vielä luovuta, Aileen sanoi hymyillen. – Onhan sinulla koulupukusi mekon alla oleva paita ja kai sinulta jotkin mustat housut löytyvät, jotka hieman hämäsivät opettajaa.
En olisi kuvitellut Aileenin olevan niin ovela ja viekas henkilö. Pian olimmekin hakemassa huoneestani mustat housut ja vedin koulupukuni mekon päältäni, jolloin tilalle jäi vain Gallantin tunnusvärin värinen paita. Se ei ollut t-paita kuten kuului, vaan hihaton. Aileen kuitenkin uskoi, ettei liikunnan opettaja Elias Thorman huomaisi mitään. Aileen vaihtoi huoneessani myös omat vaatteensa. Hänen t-paitansa oli ”Finessen sininen” ja oli helmasta lievästi ylipitkä.
Pian olimme ulkona, missä lentotunnitkin pidettiin. Paikalla oli jo muita oppilaita melkein parikymmentä. Valitettavasti huomasin joukossa Andrean, Mileyn ja Pamelan. He juttelivat keskenään ja heidän joukossaan oli myös hieman vanhempi Finesseen kuuluva tyttö, jolla oli mustat puolipitkät hiukset pompulalla.
– Aileen, täällä on muita gallantilaisia, kuiskasin. – He huomaavat minut, kun tunnilla on näin vähän oppilaita.
– Sitten yritetään vain pysyä erossa heistä, Aileen neuvoi.
Elias Thormanista huomasi heti, että hän oli liikunnanopettaja. Hän oli urheilullinen nuori mies, jolla oli siiliksi leikattu tukka ja lihaksikkaat käsivarret. Eliaksella oli liikuntavaatteet päällään ja kaulassaan hänellä roikkui pilli.
Onneksi päivä oli pilvinen. Elias olisi muuten äkännyt minut hetkessä, sillä auringon valossa kirkkaan vaaleanpunaiset hiukseni keräsivät valtavaa huomiota. Niin kuin olin kuullut puhuttavan ne ”loistivat kuin päivänaurinko”. Toistaiseksi Elias ei ollut huomannut ykkösluokkalaisen erehtyneen tunnille.
– Tänään vuorossa on toivomusten mukaisesti jalkapalloa, Elias ilmoitti. – Ensin kuitenkin alkulenkki ja menemme yhden kierroksen viestiä.
– Mennään, Aileen sanoi ja veti minua kädestä mukaansa. Lähdimme seuraamaan paria vipershiläistä poikaa, jotka hölkkäsivät oppilasjoukon kärjessä metsään johtavalle polulle, joka oli melko leveä. Kuulin, kuinka loputkin oppilaat lähtivät peräämme.
Aileen hölkkäsi pitkillä jaloillaan sen verran lujaa, että minulla oli selvästi lyhyempänä vaikeuksia pysyä tahdissa. Hän huomasi sen ja hidasti vauhtiaan, jolloin muutama oppilas ohitti pian meidät.
– Venus, Miley pelästytti minut ilmestyessään vierelleni. Hän katsoi minua hymyillen, mutta hieman toruvasti. – Oletko eksynyt väärälle tunnille?
– Tuota... irvistin, sillä olisihan minun pitänyt jo tunnin alussa huomata olevani väärällä tunnilla, kun muita Gallantin ykkösluokkalaisia ei näkynyt.
– Älä ota tätä tavaksi, Miley sanoi arvaten minun tulleen tahallani Aileenin mukaan tälle tunnille. – Voit joutua vaikeuksiin. Elias sitä paitsi huomaa varmasti, ettei sinun kuulu olla tällä tunnilla.
– Lupaan, ettei tämä tule toistumaan, lupasin Mileylle ja hän nyökkäsi tyytyväisenä. Tyttö kiihdytti vauhtiaan ja ohitti meidät. Hetkessä Andreakin tuli takaamme ohitse. Poika vilkaisi minuun toruvasti, mutta suupielessään hänellä oli kiusoitteleva hymy.
Aileenin puolelle ilmestyi yllättäen Pamela ja hänen mustahiuksinen ystävänsä. Pamela heilautti minulle kättään tervehdykseksi. Hän ei katsonut ollenkaan toruvasti, vaan hymyillen.
– Meidän Venuksesta on tullut pahis, Pamela naurahti.
– Enkä ole! huudahdin. – Jos menen vain kerran tahallani väärälle tunnille, ei tarkoita sitä että olisin pahis.
– Vitsillä sen sanoinkin, Pamela sanoi, eikä lopettanut nauruaan. Silloin huomasin, kuinka pelottavat Pamelan kulmahampaat olivat. Ne olivat normaalia kulmahampaita isokokoisemmat ja melko terävätkin.
– Hei Aileen! Pamelan vierellä hölkkäävä mustahiuksinen tyttö huudahti. – Otetaanko pieni kisa?
– Jos et pelkää hävitä, Aileen vastasi ja naurahti. Minusta tuntui erikoisen hyvältä, että kaikki nauroivat ja hymyilivät. Liikuntatunnilla vallitsi paljon avoimempi ilmapiiri kuin muilla tunneilla. Tai ehkä se johtui hieman varttuneemmasta seurasta. Miten vain, mutta se sai minutkin hymyilemään.
– Tiukalle mutkalle asti? tyttö ehdotti kysyvästi Aileenille.
– Sopii, Aileen myöntyi. – Tule sinäkin Venus mukaan kisaan.
– Minäkin tulen, Pamela sanoi ja nyökkäsin merkiksi, että tulen.
– Valmiina, paikoillanne, hep! mustahiuksinen tyttö huudahti ja pinkaisi heti kärkeen.
Aileen ja Pamela ohittivat minut nopeasti, sillä kaikilla heillä oli pituutta enemmän ja siksi pidemmät jalat, joilla pääsi nopeammin juoksemaan. Jäin jälkeen, mutta juoksin minkä jaksoi. Ohitimme muita oppilaita, mukaan lukien Mileyn ja Andreankin. Lopulta mustahiuksinen tyttö nosti kädet voitokkaasti ilmaan eräällä mutkalla. Aileen tuli toiseksi ja Pamela kolmanneksi. He joutuivat odottamaan jonkin aikaa minua, kun tulin jäljessä.
– Venuksen kunto ei näytä olevan vielä aivan meidän tasollamme, mustahiuksinen tyttö naurahti, muttei ivallisesti, vaan kaverillisesti. – Olen muuten Elli. Käyn kuudetta luokkaa.
– Nelli on minun hyvä ystäväni, kun ei vielä ole ketään muuta Gallantin kuuluvaa kuudennella luokalla, Pamela selitti. – Siksi hengaan enemmän finesseläisten kanssa.
– Miten Venus sinä oikein Aileenin kaveriksi päädyit, vaikka teillä on Gallantissa ykkösluokkalaisia vaikka kuinka? Elli kysyi.
– Me huomasimme vain olevamme hyvin samanlaisia, vastasin, sillä sehän piti paikkansa.
– Hienoa! Pamela sanoi kannustavasti. – Mutta muista Venus olla myös muiden Gallantiin kuuluvien kanssa. He luulevat pian, että olet hylännyt heidät.
– Yritän kyllä, sanoin.
– Et ole Venus ainoa gallantilainen, joka kaveeraa mieluummin jonkun Finesseen kuuluvan kanssa, Elli kertoi. – Se Jadet viihtyy melko läheisissä merkeissä erään Matthewin kanssa.
– En ole huomannutkaan, ihmettelin. Jadet kyllä vaikutti minusta enemmän finesseläiseltä, jolloin ei kyllä ollut ihme, jos hän finelsseläisen seurassa viihtyi. Mutta jos kyseessä oli poika, oli asia tietysti eri.
Kävelimme loppumatkan takaisin koulun pihalle. Odotimme loppujenkin oppilaiden saapumista lenkiltä, minkä jälkeen jakauduimme kolmeen ryhmään. Menimme kierroksen viestiä. Siinä kuului juosta toisen joukkueensa jäsenen luokse, jonka jälkeen hänen kuului juosta seuraavan luokse. Joukkueeseeni kuului lisäkseni Aileen, Pamela, Elli, Andrea, Miley ja joku vipershiläinen poika, joka oli suunnilleen ikäiseni. Hänellä oli vaalea tukka, joka meni hieman toisen silmän päälle. Nimeltään hän oli Dylan ja hän vaikutti ihan mukavalta. Erilaisemmalta, mitä olin Vipershiläisistä kuvitellut. Joukkueemme tuli toiseksi ja syytin siitä itseäni, sillä en ollut yhtä hyvä juoksemaan kuin muut.
Seuraavaksi pelasimme jalkapalloa ja joukkueemme sekoittuivat hieman. Pamela siirtyi Ellin kanssa toiseen joukkueeseen ja me saimme tilalle muutaman vipershiläisen ja pari finesseläistä. Jalkapallo oli hankalampi laji kuin kuvittelin. Olin ensinnäkin niin hidas, etten pysynyt muiden mukana. Tyydyin jäämään puolustamaan maaliamme, mutta sekään ei onnistunut, kun vastustajat harhauttivat minua kaikenlaisilla liikkeillään. Tajusin vaihtopenkillä istuessani, että Elias oli huomannut minun olevan luvatta tällä tunnilla. Hän vilkuili minua välillä merkillisesti, mutta antoi minun jäädä. Loppuvenyttelyjen jälkeenkään hän ei sanonut minulle mitään.
Kun viimein pääsin huoneeseeni, olin aivan hikinen ja väsynyt. Nappasin pyyhkeeni, jotta voisin mennä suihkuun, mutta jäin vielä hetkeksi lepäämään sängylleni. Katsoin kokovartalopeiliin ja sain katseen takaisin, joka ei ollut omani, vaikka minua muistuttikin. Hyväntuulisuuteni haihtui suurimmaksi osaksi.
– Kiitos muuten niistä muistoista, sanoin peilille, tai oikeastaan sen sisällä olevalle työlle. Äänessäni ei ollut ollenkaan iloa. – En olisi tarvinnut niitä.
Tyttö ei tietenkään voinut sanoa mitään. Hänen silmänsä olivat yhtä itkuiset kuin aina, mutta hänen toisessa suupielessään vilahti pieni hymy.

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com