Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Osa 3

Sain olla kotona jälleen vain unessani. Herätessäni huomasin olevani siinä samassa kellarissa, missä painajaiseni sai jatkua.

Nousin istumaan ja vasta silloin huomasin peiton päälläni. Se ei ollut siinä, kun olin nukahtanut. Joku oli käynyt peittelemässä minut.

Selkääni ei enää sattunut, eikä minnekään muualle. Tunnuin olevan taas aivan kunnossa kuin mitään ei olisi oikeasti tapahtunutkaan. Katonrajassa olevasta ikkunasta huomasin ulos maan tasalle, jonne aurinko paistoi. Oli aamupäivä tai jopa päivä. En tiennyt, kauanko olin nukkunut.

Nousin ylös ja menin ikkunalle. Lasin voisi saada ehkä rikottua, mutta minulla ei ollut mitään, jolla rikkoa se. Katseeni kiersi huonetta, enkä huomannut köyhän petini lisäksi muuta kuin Blairen jättämä vesipullo ja tarjotin, jolla ateria odotti yhä koskemattomana. Keitto oli varmasti jäähtynyt jo ajat sitten ja leipä kuivunut.

Huomasin minulla olevan kova nälkä, jolloin polvistuin tarjottimen luokse. Koetin sormellani keittoa, joka oletuksieni mukaisesti tuntui melkeinpä jääkylmältä. Leipäkin oli todella muuttunut melkein korpuksi. Maito taisi olla jo pilalla, sillä se haisi hieman. Ainoa vatsan täytteeksi kelpaava oli vesi.

Otin vesipullon käsiini ja join sen sisältöä ahnaasti. Janoni oli kova ja pullo tyhjeni varsin nopeasti.

Menin istumaan pedilleni ja silmäilin vankilaani. Onnekseni sinne sentään tulvi valoa pienestä katonrajaisesta ikkunasta. Muuten se olisi ollut hyvinkin karmiva paikka.

Juuri silloin kellarin ainoa ovi aukesi ja Blaire asteli tyytyväisen näköisenä sisälle. Hän hymyili minulle ja hänellä oli käsissään annos kerroskiisseliä. Se olisi todellakin maistunut minulle juuri tällä hetkellä.

– Näytät voivan hyvin Raksha, tyttö sanoi ja polvistui, laskien kiisseli annoksen eteeni. Hetken aikaa mietin, oliko annos tarkoitettu minulle.

Istuin mitään sanomatta pedilläni, enkä katsonut tyttöä. Laskin sen sijaan katseeni maahan, jotta hän ymmärtäisi, etten pitänyt hänestä tai koko tästä tilanteesta.

– Toin sinulle kerroskiisseliä, Blaire sanoi ja hivutti astiaa lähemmäs minua.

– Haluan tietää, mitä te minusta haluatte, sanoin yrittäen olla piittaamatta herkulliselta näyttävästä kiisseliannoksesta. – Sinä tunnut huolehtivan minusta, mutta sitten teette minulle pahaa.

Blaire oli hetken hiljaa. Hymy hänen kasvoiltaan muuttui pettyneeksi.

– Minä en oikeasti halua sinulle mitään pahaa, tyttö sanoi, mutta se ei ollut minulle riittävä vastaus.

– Mitä te sitten teette minulle? ihmettelin lievästi vihaisena. – Se mitä eilen tapahtui, sattui ja tuntui pahalta.

– Anteeksi, Blaire pyysi pahoillaan. – Tiesin kyllä sen. Mutta me tarvitsemme vertasi.

– Vertani? sanoin kysyvästi. – Miksi?

– Se kyllä selviää aikanaan, Blaire vastasi.

– Haluan tietää heti! tivasin ja katsoin tyttöä uhmaavasti silmiin. En yleensä ollut tällainen, mutta nyt kaikki tämä, koko tilanne sai sisälläni uhkuvat tunteet purkautumaan.

Blaire katsoi minua silmät suurina. Kuitenkaan hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan ihannoivalta.

– Sinä olet selvästi luotu Serine Fuenoksi, tyttö sanoi ihaillen.

– Kysyin sinulta kysymyksen, muistutin ja mielessäni kävi taas kysymys, mikä kumma Serine Fueno oli, miksi minua taukoamatta kutsuttiin. – Vastaa minulle! Miksi tarvitsette vertani?

– Hyvä on, Blaire sanoi myöntyvästi. – Voin kertoa sinulle jotakin. Isäni on tiedemies. Hän tekee tutkimuksia, jotka kohdistuvat enkeleihin. Sinun veresi on luultavasti tärkein osa hänen tulevaa ehkäpä suurinta saavutustaan!

Blaire kuulosti jälleen ihannoivalta, kun hän kertoi isästään ja tämän tutkimuksista.

– Mutta miksi juuri minun? ihmettelin. – Eikö kenenkään muun enkelin veri kelpaa? Edes sinun?

– Minä en ole puhdasrotuinen enkeli, Blaire vastasi haikeasti. – En voi ikinä tulla Serineksi, vaikka kuinka kovasti sitä haluan. En voi olla osallisena isäni tutkimuksiin millään tavalla.

– Miksi haluaisit olla Serine? kysyin. – Ja mikä Serine edes on?

– Serinenä oleminen on jotain hyvin mahtavaa, Blaire selitti. – Kadehdin ja kunnioitan sinua siksi suuresti. Et ymmärrä, kuinka suuressa osassa olet tätä koko tilannetta.

En pystynyt käsittämään puoliakaan Blairen sanoista. Ne tuntuivat korvissani pelkältä huuhaalta, josta ei saanut minkäänlaista selkoa.

– Mutta miksi minä olen Serine?

– Sinut valittiin sattumalta, tyttö kertoi. – Olit sopivan ikäinen ja tarpeeksi kaukaa, jotta kukaan ei pääsisi jäljillemme niin helposti tai ollenkaan.

– Mutta jos tarvitsette vain jonkun enkelin verta, niin miksette vain kysy jotakuta luovuttamaan? kysyin, sillä se tuntui kaikkein loogisimmalta vaihtoehdolta kuin se, että joku tuntematon lapsi kidnapattaisiin.

– Se ei ole niin yksinkertaista, Blaire vastasi. – Enkelit eivät halua luovuttaa vapaaehtoisesti vertaan, sillä tietävät sen mahdin. Ja alkuperäinen vaihtoehtomme oli ollut ottaa orpokodista enkelilapsi, mutta ei puhdasrotuisia enkeleitä laiteta orpokotiin. Ne ovat liian arvokkaita sellaiseen paikkaan ja aina on joku enkeli, joka ottaisi mielellään perheeseensä ottolapsen, joka olisi puhdasrotuinen enkeli toisin kuin minä. Minua ei kukaan huolinut.

Blaire näytti siltä kuin olisi alkanut hetkenä minä hyvänsä itkemään. Hetken aikaa mietin, oliko se jokin temppu, mutta päätin uskoa Blairen tunteisiin oikeasti sattuvan. Siirryin polvistuneen tytön viereen istumaan ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.

– Anteeksi, Blaire sanoi ja pyyhki kyyneleensä, ennen kuin ne ehtivät vuotaa silmäkulmista näköetäisyydelleni. – Jos vain saisin yhden toiveen, niin haluaisin olla puhdasrotuinen enkeli. Haluan puhtaanvalkoiset siivet, enkä tällaisia harmaita, tahriintuneita. Haluaisin, että minusta välitettäisiin.

– Kyllä sinusta välitetään, sanoin lohduttavasti. – Isäsi välittää sinusta. Ja kuolleet vanhempasikin varmasti välittävät sinusta yhä jossain tuonpuoleisessa. Minäkin välitän sinusta oikeasti.

– Sinäkö muka? tyttö ihmetteli ja katsoi minua itkeneillä silmillään. – Luulin että vihaat minua.

– Et sinä loppujen lopuksi niin kauhea voi olla, että vihaisin sinua.

Hetken aikaa mielessäni mietin, ettei minulla välttämättä ollut mitään hätää. Olinhan tietysti kidnapattu, teljetty kellariin ja vertani imettäisiin letkuilla minusta vielä useamman kerran, mutta ei minulla kuitenkaan vaikuttanut olevan hengen hätää. Minusta pidettiin huolta, Blaire vaikutti pohjimmiltaan vilpittömältä ja ehkä pääsisin pois täältä, kun vertani olisi heillä tarvittava määrä.

– Sinun pitäisi kuitenkin nyt syödä, Blaire sanoi ja ojensi kiisseliannoksen minulle. – Sen jälkeen joudun viemään sinut valitettavasti taas letkuihin kytkettäväksi.

Jälkimmäinen tuntui vastenmieliseltä, mutta päätin nyökätä ja suostua molempiin. Söin kiisseliä nautiskellen ja Blaire kertoi, että hän oli itse tehnyt sen.

– Hoidan tämän talouden ruokapuolen, tyttö kertoi. – Isä ei osaa laittaa kunnon ruokaa ja hänellä menee kauheasti vaivaa tutkimuksiinsa.

– Minkälaisia hänen tutkimuksensa ovat? kysyin ja kaavin viimeisetkin kiisselin tähteet kupista.

– Mullistavia, Blaire vastasi ja iski silmäänsä. – Mutta tulisitko nyt mukaani, niin saisimme tältä päivältä annoksen vertasi?

Nyökkäsin ja nousin tytön kanssa ylös. Blaire johdatti minut kellarista tuttuun kylpyhuoneeseen, joka sai minut hieman ahdistumaan. Eiliseltä oli jäänyt kieltämättä traumat minulle. Lumottujen nauhojen näkeminen lattialla sai minut vapisemaan lievästi pelosta. Blaire huomasi sen ja tarttui minua kädestä.

– Tiedän, ettei eilinen ollut mikään mukava kokemus, mutta sano jos sinua pelottaa liikaa.

– Kyllä minä yritän pärjätä, vastasin kuulostaen mahdollisimman rohkealta, mitä en oikeasti ollut.

Blaire auttoi minut istumaan takaseinää vasten ja nappasi lattialta lumotut nauhat.

– Onko nauhoja pakko laittaa? kysyin. – Kyllä minä voin luvata pysyä paikallani.

– Ne olisi parasta kyllä laittaa varmuuden vuoksi... tyttö sanoi epäröiden. – Saatat nimittäin kipua tuntiessasi nytkähtää äkisti, jolloin jokin letku voi lähteä irti. Silloin voi syntyä vahinkoa sinuun itseesi. Letkun piikki voi vaikkapa viiltää sinulle syvän haavan.

– Hyvä on sitten, myönnyin.

Blaire laittoi kuhunkin nilkkaan ja ranteisiini kahdet lumotut nauhat. Tunsin heti käteni ja jalkani veltoiksi ja voimattomiksi. Seuraavaksi Blaire otti piikkipäiset letkut. Tunsin hengitykseni tihentyvän, kun pelko sisälläni kalvoi minua.

– Sulje silmäsi ja yritä ajatella iloisia asioita, Blaire neuvoi ja tarttui käteeni valmiina pistämään letkun siihen kiinni. – Ajattele äsken syömääsi makoisaa kerroskiisseliä.

Tottelin Blairen neuvoa, mutta silti tuntui pistävältä, kun hän työnsi piikin ihoni sisään. Jokainen piikki tuntui vievän minut lähemmäs kuoleman rajaa, vaikkei asia todellisuudessa ollut niin.

Kun letkut alkoivat imeä minusta hitaasti verta, oloni heikkeni huomattavasti. Pääni olisi retkahtanut varmasti lattialle, ellei tyttö olisi tullut viereeni tukemaan minua.

– Tiedätkö mitä Raksha? Blaire arvuutteli. – Voisin viedä sinut tänään yläkertaan. Saisit nähdä kaksoset ja kaksi pikkusiskoasi.

– Minun pikkusiskoani? ihmettelin.

– Kuuluthan nykyään perheeseemme, tyttö kertoi.

En taaskaan tajunnut, mitä Blaire selitti, mutta kai sen näkisi sitten myöhemmin. Silloin vasta muistin muut kidnapatut lapset. Tarkoittiko Blaire heitä?

– Ovatko muutkin kidnapattuja? kysyin suoraan.

– Valitettavasti.

– Imetäänkö heidänkin vertaan ja ovatko he osallisia tutkimuksiin?

– Eivät, tyttö vastasi onnekseni. – Paitsi että Filasista on ajateltu käyttää myöhemmin.

– Mitä hänelle silloin tehdään? kysyin huolissani.

– Häneltäkin otetaan verta ja hänestä tehdään toinen Serine, Blaire selitti. – Mutta hänestä ei tule Serine Fueno kuten sinusta, vaan Serine Ulesko.

– Mitä eroa on Serine Fuenolla ja Uleskolla? kysyin.

– Sen saat kyllä sitten nähdä, tyttö vastasi. – Saat olla paikalla todistamassa sitä suurta tapahtumaa.

Mieltäni ärsytti jälleen epätietoisuus tästä kaikesta. Miksi asioita piti salailla, vaikka ne olisivat liittyneet minuun?

Blaire huomasi vertani olleen saatu tarpeeksi tältä erää ja alkoi varoen irrottaa piikkipäisiä letkuja minusta. Hän laski minut varoen makaamaan lattialle, sillä ei voinut tukea velttoa vartaloani hetkeen.

– Haluaisitko siis tänään tulla yläkertaan? Blaire kysyi. – Voit tulla, jos haluat. Mutta sinun täytyy luvata olla kunnolla. Et yritä karata.

– Tottakai haluaisin tulla, myönsin heikolla äänellä lattialla maaten. – Mutta antaako isäsi sinun tehdä niin?

– Ei hän siitä voi suuttua, jos olet kunnolla. Voin kyllä käydä kysymässä häneltä ensin lupaa jos tahdot.

– Käy vain, vastasin.

– Vien kuitenkin sinut ensin lepäämään pedillesi, Blaire sanoi ja lähti raahaamaan voimatonta vartaloani takaisin kellarihuoneeseeni. Toisin kuin eilen, olin paremmassa kunnossa veren hukasta huolimatta. Ehkäpä se, etten pannut vastaan auttoi minua todella.

– Lepää hetki, niin käyn yläkerrassa, Blaire sanoi, kun asetteli minut jälleen pedilleni kyljelleen. Hän lähti kellarista innokkaana hyppelehtien ja hänen harmaat siipensä räpyttelivät pientä liikettä lujaa kuin kolibrin siivet. Ei hän paha ollut, vaikka olinkin niin aluksi luullut.

En tiennyt, kauanko jouduin odottamaan, mutta pitkältä ajalta se ei tuntunut. Blaire tuli pian innokkaana kellarihuoneeseeni ja hänellä oli mukanaan pieni suurisilmäinen tyttö. Tyttö oli arvioltani suunnilleen 8-vuotias, hänen puoliselkään yltävät hiuksensa olivat vaaleanruskeat kuten hänen suuret silmänsäkin. Selässään pienellä tytöllä kasvoi puhtaan valkoiset enkelin siivet. Tyttö oli hento ja hän hymyili yhtä hennosti kuin hänen koko olomuotonsa.

– Raksha, Blaire sanoi ja tuli pientä tyttöä kädestä pitäen luokseni. – Tässä on Lily. Hän on nykyään yksi pikkusiskoistasi.

– Hei Lily, tervehdin mahdollisimman ystävällisesti, sillä pelkäsin pienen tytön muuten voivan pelästyä minua.

– Serine, tyttö sanoi varoen.

– Voit kutsua minua Rakshaksi, pyysin tyttöä. Serine tuntui kieltämättä vastenmieliseltä, sillä eihän se oikea nimeni ollut, enkä edes tiennyt, mitä se tarkoitti.

Tyttö avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen heti. Hän ei hymyillyt enää, vaan näytti hieman pelokkaalta.

– Hänen kuuluu sanoa sinua Serineksi, Blaire selitti hieman nolostuneena. – Minunkin kuuluisi, mutta olen mennyt uhmaamaan tätä käskyä.

– Miksette muka voisi kutsua minua vain Rakshaksi? ihmettelin.

– Kutsutaanhan kuninkaallisiakin "Teidän korkeudeksi", Blaire huomautti. – Se osoittaa heidän korkean asemansa... Aivan kuten sinulla Serine.

– Tarkoittaako Serine vain jotakin sen kaltaista? kysyin. – Onko se vain arvonimi?

– Aivan, Blaire myönsi.

– Entä Fueno? utelin, kun edes toisen kutsumanimeni merkitys oli selvinnyt ainakin osaksi.

– Sitä en voi kertoa, Blaire sanoi pahoittelevasti. – Kyllä sinä ymmärrät vielä... pian.

Pian? Sana jäi pomppimaan mieleeni. Se kuulosti lupaavalta. Pian minulle voisi selvitä kaiken tämän tarkoitus, mitä olen kokemassa... Mutta tapa, millä Blaire asian sanoi, ei ollut lupaava. Se oli pahaenteinen.

Blaire ojensi lattialla lojuvan mekkoni minulle. Tajusin vasta silloin olevani yhä alusvaatteisillani. Pujotin mekon päälleni ja nousin ylös.

– Lähdetään yläkertaan, Blaire sanoi ja otti pientä Lilyä kädestä. Toisella kädellään hän tarttui minun käteeni ja lähti taluttamaan ovesta ulos. Olin kulkenut portaita ylös kerran aikaisemminkin ja silloin olin yrittänyt paeta. Nyt kuljin niitä tyynen rauhallisesti, eikä mielessäni käynytkään pakeneminen.

Rappusten yläpäässä oli ovi, joka johti aulaan. Aulassa näin heti vasemmalla ulko-oven, josta minulla olisi suora yhteys vapauteen. Silti mieleni ei tehnyt juosta ulos ja paeta tästä paikasta. Jostakin syystä halusin jäädä. Halusin nähdä, mistä oli kyse ja saada selko tähän kaikkeen tapahtuneeseen.

Oikealla puolella oli ovi ja seuraavana siitä oli portaat, jotka johtivat yläkertaan. Blaire johdatti Lilyn kanssa minut ensimmäisestä ovesta sisälle.

– Täällä on keittiö, jossa aina kokkaan, tyttö esitteli keittiötä minulle pikaisesti. Hän vei minut seuraavaksi keittiöstä minut viereiseen huoneeseen, johon ei ollut ovea, vaan pelkkä avara aukko. Se oli selvä ruokasali, sillä tilavan huoneen täytti pitkä puupöytä, jonka äärellä oli kahdeksan tuolia.

– Siirrytään seuraavaksi yläkertaan, Blaire sanoi hymyillen.

Minua kummastutti, ettei alakerrassa ollut enempää näytettävää. Huoneita oli varmasti enemmänkin.

Aulaan palatessamme huomasin, että näin todella oli. Kellariin johtavan oven vierellä oli toinen ovi ja yläkertaan johtavien portaiden toisella puolella myös.

– Mitä noissa kahdessa huoneessa on? kysyin.

– Kellarin viereinen huone on varasto, Blaire selitti kulkiessaan portaita ylöspäin. – Ja tuo toinen on isän työhuone. Sinne ei saa missään nimessä mennä koputtamatta häiritsemään.

En kysellyt enempää, sillä tiesin, ettei tyttö välttämättä kertoisi minulle mitään. Hän asteli kevein askelin portaiden yläpäässä olevalle tasanteelle, josta lähti poikittain käytävä, jolla oli useita ovia. Portaista vasemmalla olivat toiset portaat, jotka veivät kolmanteen kerrokseen. Blaire huomasi minun katselevan portaita ja pimeyttä, jonne ne johtivat.

– Ne vievät ullakolle, tyttö sanoi ja se selitti minulle kaiken. Blaire meni vasemmalta katsoen ensimmäistä ovea kohti. – Käydään huoneet järjestyksessä lävitse. Ensimmäisessä huoneessa asuu Filas. Hänestä kerroinkin hieman sinulle.

Blaire koputti ovea ja astui sen jälkeen sisälle. Seurasin Lilyn kanssa häntä valoisaan ja hyvin viihtyisään huoneeseen. Blaire oli ehtinyt jo siinä ajassa istua huoneessa olevan tyttömäisen sängyn reunalle, jolla hänen kanssaan istui tummanruskea kiharainen enkelityttö, joka oli ikäiseni. Tytön silmät siirtyivät välittömästi minuun. Hän oli mitä ilmeisimmin Filas. Tyttö, josta voisi tulla toinen Serine. Hän ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän, vaikka hänetkin oli kidnapattu. Päinvastoin tyttö näytti viihtyvän ja hymyili onnellisesti.

– Hei Serine! Filas tervehti ja nousi sängyltään, tullakseen lähemmäs minua. – Viimein mekin tapaamme. Olen Filas.

– Hauska tutustua, vastasin lyhyesti, sillä en ymmärtänyt, kuinka tyttö pystyi käyttäytymään niin huolettomasti.

– Toivottavasti meistä tulisi ystäviä, vaikka oletkin niin korkeassa asemassa minuun verrattuna, Filas sanoi iloa huokuvalla äänellä ja tarttui minua käsistä toverillisesti.

– Toivotaan niin, nyökkäsin hieman arasti. – Emmekä me niin eritasoisia voi olla, jos kerta sinustakin tulee Serine.

Filasin hymy hyytyi ja hän jäi hieman epäuskoisesti tuijottamaan minua. Hänen silmänsä räpyttelivät tyhjää, kuin saadakseen siten selkoa tilanteesta.

– Tuleeko minustakin Serine? Filas kysyi viimein.

– Se on vasta alustava suunnitelma, Blaire tuli väliimme ja silloin kiinnitin huomiota siihen, että Filas oli vain hitusen minua pidempi.

– Minusta tulee Serine... Filas toisti sanoja useaan kertaan hiljaa. Hän vaikutti ensin pelokkaalta, mutta lopulta hymy voitti paikkansa hänen kasvoillaan. – Sehän on upeaa!

Häkellyin, kun Filas intoili Serineksi tulosta niin paljon. Olinko ainoa, joka ei ymmärtänyt asemani iloista puolta?

– Sinä siis haluat tulla Serineksi? kysyin ihmeissäni.

– Tietysti! Filas intoili ja alkoi puhuessa huitoa käsiään. – Sinun asemasi on jotain sellaista, mitä kukaan muu ei voi saada. Mutta nyt paljastui, että minustakin tulee Serine. Tämä on aivan mahtavaa!

En saanut sanaa suustani. Tähän mennessä en ollut kuin inhonnut sitä, kun minua kutsuttiin Serineksi. Nyt tiesin jo kaksi henkilöä, ketkä olisivat vaihtaneet kanssani paikkaa vaikka heti. Tai Blaire vaihtaisi, jos olisi puhdasverinen enkeli. Olisiko minun parasta yrittää miettiä vielä tarkemmin koko asiaa? En tainnut tietää siitä vielä kaikkea.

– Jatketaanko matkaa? Blaire kysyi ja selvensi tilannetta Filasillekin. – Esittelen taloa Rakshalle ensimmäistä kertaa.

– Raksha? Filas toisti kysyvästi. – Onko se oikea nimesi? Se on hauskan kuuloinen.

– Kiitos, kiitin. Kukaan ei ollut koskaan kehunut nimeäni.

– Hän on Serine sinulle, Blaire muistutti.

– Mutta jos minustakin tulee Serine, miten meidät erotetaan, kun molempia kutsutaan Serineksi? tyttö ihmetteli.

– Raksha on Serine Fueno, Blaire kertoi. – Jos sinusta todella tehdään myös Serine, sinusta tulee Serine Ulesko.

– Serine Ulesko, Filas tuumi itsekseen ja näytti ilahtuneelta.

– Me jatkamme nyt matkaa Filas, Blaire sanoi. – Voimme tulla vielä käymään luonasi, kun olemme kiertäneet loputkin paikat.

– Sopii, tyttö vastasi ja jäi huoneeseensa yksin, kun lähdin Blairen ja Lilyn kintereillä takaisin käytävälle.

Seuraava huone oli portaiden kohdalla. Se oli yhtä tyttömäinen kuin edellinenkin. Huoneessa oli kaksi sänkyä. Lily hyppäsi toiselle sängylle ja nappasi sillä lojuneen nallen kainaloonsa.

– Onko se sinun sänkysi? kysyin ystävällisellä äänellä, jottei pieni tyttö pelästyisi minua. Lily nyökkäsi ujosti ja halasi nalleaan kovemmin.

– Me nukumme Lilyn kanssa tässä huoneessa, Blaire kertoi ja istui omalle sängylleen. – Lily oli niin pieni ja pelokas, ettei häntä voinut jättää yksin nukkumaan. Hän on ollut täällä vasta muutaman päivän.

Silloin mieleeni muistui, kuinka vanhempani olivat puhuneet vasta hiljattain kidnapatusta tytöstä. Lily oli juuri se tyttö. Kuinka hänenlaisensa kesti menettää vanhempansa ja joutua uuteen, aivan outoon paikkaan?

Istuin Lilyn sängyn reunalle ja tyttö siirtyi välittömästi hieman kauemmas minusta. Lily oli todella ujo.

– Ei minua tarvitse pelätä, sanoin lempeästi. – En tee sinulle mitään pahaa.

Lily nyökkäsi, mutta halasi silti nalleaan lohtua hakien. Mielestäni oli kohtuutonta, että Lilyn kaltainen pieni tyttö oli kidnapattu. Pahimmassa tapauksessa Lily voisi saada kovista kokemuksistaan jonkinlaiset traumat. Mihin häntä edes tarvittiin? Kysyisin asiasta myöhemmin Blairelta. Hän saisi vastata pariin muuhunkin kysymykseeni.

**********************************************************************************************************************************

©2018 Enkelin Siivet - suntuubi.com